Vanhat opit uusiksi

Opiskelin teatteritiedettä Helsingissä 1980-luvun puolivälissä (huh, siitä on kauan!). Professorina oli ensin Timo Tiusanen (1936-1985). Muistan hänen määritelleen teatteritieteelle neljä näkökulmaa tai alaa: draamakirjallisuus, draamateoria, teatterihistoria ja teatterisosiologia.

Viimeksi mainittu alue jäi itselleni kaikkein tuntemattomimmaksi, sillä en muista sitä juuri käsitellyn luennoilla tai kirjallisuudessa. Vastaanottotutkimus kuului neljänteen alaan.

Lisäksi opiskelijat kyselivät kovasti esitystutkimuksen perään ja myös elokuvatiedettä haluttiin mukaan oppiaineeseen. Muistan Tiusasen vastanneen esitystukimusta koskeneeseen toiveeseen, että se olisi kiinnostavaa, mutta mahdotonta. Silloin ei esimerkiksi ollut käytössä juurikaan videoita tai helppokäyttöisiä tallennusvälineitä.

Edellä sanottu tuli väkisinkin mieleen, kun lueskelin lahjaksi saamaani Christopher B. Balmen kirjaa Johdatus teatteriin (suom. Pirkko Koski, Like 2015). Kirja kertoo ,että 30 vuotta sitten saadut opit eivät enää monin paikoin ole voimassa. Ja hyvä niin. Nykyisin esitysanalyysi muodostaa keskeisen teatteritieteen opetus- ja tutkimusalueen.

Draamakirjallisuuden merkitys teatteritieteessä on vähentynyt. Siitä huolimatta tekstiin pohjautuvat esitykset hallitsevat teatteria, eikä tektiä voi sivuuttaa. Mutta teksti ei vielä ole esitys, eikä esitystä useinkaan ole ilman tekstiä tai edes jonkinlaista kirjalliseen muotoon määriteltyä ilmaisua näyttömöllisestä toiminnasta.

Jo vuonna 1914 saksalaisen teatteritutkimuksen perustaja Max Hermann linjasi, että tekstin kirjalliset ominaisuudet eivät kiinnosta teatteritiedettä: ”Kirjallinen draama kiinnostaa teatterihistorioitsijaa vain siltä osin, kun näytelmäkirjailija näytelmää kirjoittaessaan huomioi näyttämön olosuhteen…”

Oma graduni oli ensisijaisesti tekstilähtöinen. Käsittelin uskontoa suomalaisessa nykydraamassa. Viidestä esimerkkitekstistä olin nähnyt teatterinäyttämöllä vain kolme, ja neljännen, Viimeiset kiusaukset, oopperaversiona. Libretto (1975) ja näytelmä (1959) poikkesivat luonnollisesti jonkin verran toisistaan, mutta eivät olennaisesti sisällöltään – olihan tekijä sama, säveltäjä Joonas Kokkosen pikkuserkku Lauri Kokkonen.

Teatteritieteen opit palasivat virkistävinä mieleen, kun vuonna 2009 kirjoitin kirjan Kiihko ja kutsumus näyttelijä ohjaaja Kari Hakalasta. Vieläkin muistan onnentunteen joka  minulla oli kahlatessani Tampereen Teatterissa lehtileikkeitä arvosteluista. 

Jatkan Balmen lukemista pienissä paloissa. Ehkä sitä oppii vielä jotain uutta.