sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Faber-Castell pääsi yllättämään


Piipahdin Akateemisessa kirjakaupassa (maski päällä, totta kai) asioimassa. Samalla vilkaisin kynätarjontaa ja huomasin, että Faber-Castellin Essentino-, Slim Line- ja Loom-malleja oli erittäin hyvässä alennuksessa. Asiaa enempiä miettimättä, nappasin mukaani mustan Essentio Aluminiumin, jossa oli M-terä eli keskipaksu. Sain kynän puoleen hintaan.

Essentio on patruunakynä ja käyttää Faber-Castellin omia ja varmaan muitakin universal-kokoisia patruunoita. Ainakin Kawecoon menee F-C, joten miksi ei päinvastoin. En ole ehtinyt vielä kokeilla. Konvertteri eli muunnin pitää ostaa erikseen, jos haluaa laajentaa mustevalikoimaa.

Essentio yllätti. Sen otetuntuma on erinomainen, suorastaan miellyttävän ergonominen. Kynänvarsi on sopivan paksu meikäläisen räpylään. Teräsuojus on kiinni yllättävän tiukasti, se ei vahingossa irtoa. Essention modernista designista voi olla monta mieltä. Minusta siinä on jopa jotain outoa, epäsuhtaista. Ikään kuin teräsuojus ei mahtuisi kiinni, vaan sen ja varren väliin jää kiiltävä alue, jonka tehtävä lienee synnyttää keveyden tuntua. Lisäksi teräsuojuksen ja varren struktuuri on erilainen. Varsin on harjattua alumiinia, suojus sileä ja muovia. No makuasioista voi kiistellä. Kynä myytiin simppelissä pahvikotelossa, ei laatikossa.

Kirjoittaminen Essentiolla on helppoa, vaivatonta. Kynä on melko pitkä ilman suojustakin. Kirjottaminen on ehkä liiankin vaivatonta, sillä jos kaipaa kynältä ja terältä persoonallista (joskus vaikeampaa) työtoveruutta, niin vaikutelma jää tasapaksuksi. Tämä ei suinkaan ole moite, vaan hifistelijän mutinaa… Essentio lienee hinta-laatusuhteeltaan oiva valinta, eritoten jos valitsee muun varsimateriaalin kuin alumiini.

Omassa työkäytössäni F-C Essentio vertautuu Lamyn Lx:ään (F-terällä). Moderneja, metallisia ja osapuilleen samanhintaisia kumpikin. Lx on ensimmäinen mustekynäni ja käytössä edelleen ahkerasti. Essentinosta tulee varmasti sen aisapari repussa mukana kannettavaksi kynäksi – kolmantena kotelossa on Kawecon Alumiini-Sport (F-terällä). Metallilla siis mennään.


 

sunnuntai 7. helmikuuta 2021

Hyllyssä kaksi Jörn Donneria

 


Katsoin televisiosta John Websterin ohjaaman dokumenttielokuva Donner – privat. Erinomainen kokonaisuus, joka myös palkittiin 20-vuotisjuhlavuottaan viettävällä DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaalilla kotimaisen kilpailusarjan parhaana.  

Kansainvälinen tuomaristo perusteli valintaansa näin: ”Ainutlaatuinen muotokuva, jossa arkistomateriaalia on käytetty erinomaisella tavalla. Huolellisesti rytmitetty ja kauniisti leikattu dokumentti rakentaa ja purkaa päähenkilöään käyttäen haastatteluja, yksityisiä valokuvia ja läheisten ystävien muistoja, ja kykenee tuomaan meidät lähelle ihmistä, joka haluaa pysyä etäisenä. Dokumentti tarjoaa harvinaisen mahdollisuuden nähdä kiistellyn kulttuurisen ja poliittisen hahmon hauras ja hellä puoli.” 

Viime kesänä luin Otto Gabrielssonin kirjan Rikkaruoho isästään Jörn Donnerista. Siinä maalataan kuva itsekeskisestä elitistisestä äijästä, joka viis veisasi lapsistaan. Gabrielssonia ei dokumenttiin haastateltu, mutta samoja äänensävyjä siinä kuultiin. Aika ajoi kulttuuriporsastelijan ohitse. Toki arrogantti mutruhuuli oli vain Donnerin rooli. Hänet tunteneet vakuuttivat, että mies oli livenä toisenlainen ja ujokin.

Kerran olen lyhyesti haastatellut Donneria erään keskustelun jälkeen Lahden kirkkopäivillä 2011.

Websterin dokumentti sai minut kaivamaan hyllystä Donnerini. Kaksi löysin. Itsenäisyyspäivän (1982 – suomennos J. D. ja Seppo Heikinheimo 1983) ja Berliini-raportin (suom. Toivo J. Kivilahti 1958, minun hyllyni painos 1977). Berliini-raporttia en ole lukenut, joten laitan sen lukulistalle kesäksi.