Hyllyssä kaksi Jörn Donneria

 

Katsoin televisiosta John Websterin ohjaaman dokumenttielokuva Donner – privat. Erinomainen kokonaisuus, joka myös palkittiin 20-vuotisjuhlavuottaan viettävällä DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaalilla kotimaisen kilpailusarjan parhaana.  

Kansainvälinen tuomaristo perusteli valintaansa näin: ”Ainutlaatuinen muotokuva, jossa arkistomateriaalia on käytetty erinomaisella tavalla. Huolellisesti rytmitetty ja kauniisti leikattu dokumentti rakentaa ja purkaa päähenkilöään käyttäen haastatteluja, yksityisiä valokuvia ja läheisten ystävien muistoja, ja kykenee tuomaan meidät lähelle ihmistä, joka haluaa pysyä etäisenä. Dokumentti tarjoaa harvinaisen mahdollisuuden nähdä kiistellyn kulttuurisen ja poliittisen hahmon hauras ja hellä puoli.” 

Viime kesänä luin Otto Gabrielssonin kirjan Rikkaruoho isästään Jörn Donnerista. Siinä maalataan kuva itsekeskisestä elitistisestä äijästä, joka viis veisasi lapsistaan. Gabrielssonia ei dokumenttiin haastateltu, mutta samoja äänensävyjä siinä kuultiin. Aika ajoi kulttuuriporsastelijan ohitse. Toki arrogantti mutruhuuli oli vain Donnerin rooli. Hänet tunteneet vakuuttivat, että mies oli livenä toisenlainen ja ujokin.

Kerran olen lyhyesti haastatellut Donneria erään keskustelun jälkeen Lahden kirkkopäivillä 2011.

Websterin dokumentti sai minut kaivamaan hyllystä Donnerini. Kaksi löysin. Itsenäisyyspäivän (1982 – suomennos J. D. ja Seppo Heikinheimo 1983) ja Berliini-raportin (suom. Toivo J. Kivilahti 1958, minun hyllyni painos 1977). Berliini-raporttia en ole lukenut, joten laitan sen lukulistalle kesäksi.

Syyttävä kirja

Yksi kiusallisimpia asioita ovat kirjat, jotka on ostanut, mutta joita ei ole lukenut. Niiden selkämykset tuijottavat pettymyksestä ja kiukusta mykkinä kirjahyllystä. Yksi tällainen toiveikkain mielin tehty ostos on viiden vuoden takaa. Kirjamessuilta hankin Katriina Lehdon kirjan Ulrike Meinhof – Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta (Ajatus kirjat 2007).

Nyt kirja syyttää minua ja vaatii tulla luetuksi. Kirja terrorisoi minua.

Ostin kirjan, koska saksalainen terrorismi, sen aatteellisuus ja psykologia ovat kiehtoneet minua siitä saakka kun RAF ja Baader-Meinhof olivat julkisuudessa 1970-luvulla. Olen monesti  miettinyt, mikä ilmiössä jaksaa pohdituttaa yhä. Muuta vastusta en ole löytänyt kuin tämän: ehdottomuus. Ja elämän antaminen pois, toisiin käsiin. Ihminen, joka uhraa elämänsä, on kiehtova, vaikka olisi eri mieltä hänen aatteensa kanssa.

Terroristeissa on myös jotain samaa kuin itsensä uskolle antavissa ihmisissä. Samaa ehdottomuutta ja kaiken pois antamista. Kumpikin luottaa kutsumukseen,  sisäiseen vakaumukseen lähteä tuntemattomalle tielle. – Tietenkään kyse ei ole samasta asiasta, mutta samaa sisäistä dynamiikkaa kummassakin on.

Kirjallisuuden kautta en ole niinkään ilmiötä lähestynyt, mutta elokuvien ja dokumenttien kautta sitäkin enemmän. Kaiken aihepiiriin liittyvän olen vuosien varrella yrittänyt katsoa, mitä on ollut saatavilla leffa- ja tv-tarjonnassa.

Kävin juuri katsomassa leffateatterissa dokumentin In the Darkoom – pimennossa. Se kertoo saksalaisen Magdalena Koppin tarinan Carlosina ja Shakaalina tunnetun terroristin puolisona.

Israelilaisen Nadav Schirmanin dokumentti on hyvin kerrottu ja synnyttää toisaalta ymmärrystä Magdalena Koppin valintoja kohtaan. Mutta valintoja myös kritisoidaan. Dokumentoin lopussa päähenkilöksi nousee tytär ja ilmiö banalisoituu (koska sama on nähty tv-dokkreissa ja -relityissa monesti) hieman: tytär etsii isäänsä – ja käy tapaamassa tätä vankilassa. Kamera ei pääse mukaan.

Dokumentin yksi viesti on, että ihminen tekee elämässään ratkaisuja, joita tehdessään hän ei tiedä mihin ne vievät. Jälkikäteen on helppo sanoa, että tekisi nyt erilaisen ratkaisun. Mutta mikä esti alun perin valitsemasta toisin?

Tuntuu, että saksalaisen terrorismin käsittely on synnyttänyt enemmän kuvallista ja draamallista kerrotaan kuin kirjallista. Tai ainakaan sitä ei ole suomennettu.

P.S. Bloggasin viime vuoden loppupuolella teatteriesityksestä, joka käsitteli yhtä Baader-Meinhof-ryhmän jäsentä, Gudrun Enssliniä. Blogi täällä