Hyllyssä kaksi Jörn Donneria

 

Katsoin televisiosta John Websterin ohjaaman dokumenttielokuva Donner – privat. Erinomainen kokonaisuus, joka myös palkittiin 20-vuotisjuhlavuottaan viettävällä DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaalilla kotimaisen kilpailusarjan parhaana.  

Kansainvälinen tuomaristo perusteli valintaansa näin: ”Ainutlaatuinen muotokuva, jossa arkistomateriaalia on käytetty erinomaisella tavalla. Huolellisesti rytmitetty ja kauniisti leikattu dokumentti rakentaa ja purkaa päähenkilöään käyttäen haastatteluja, yksityisiä valokuvia ja läheisten ystävien muistoja, ja kykenee tuomaan meidät lähelle ihmistä, joka haluaa pysyä etäisenä. Dokumentti tarjoaa harvinaisen mahdollisuuden nähdä kiistellyn kulttuurisen ja poliittisen hahmon hauras ja hellä puoli.” 

Viime kesänä luin Otto Gabrielssonin kirjan Rikkaruoho isästään Jörn Donnerista. Siinä maalataan kuva itsekeskisestä elitistisestä äijästä, joka viis veisasi lapsistaan. Gabrielssonia ei dokumenttiin haastateltu, mutta samoja äänensävyjä siinä kuultiin. Aika ajoi kulttuuriporsastelijan ohitse. Toki arrogantti mutruhuuli oli vain Donnerin rooli. Hänet tunteneet vakuuttivat, että mies oli livenä toisenlainen ja ujokin.

Kerran olen lyhyesti haastatellut Donneria erään keskustelun jälkeen Lahden kirkkopäivillä 2011.

Websterin dokumentti sai minut kaivamaan hyllystä Donnerini. Kaksi löysin. Itsenäisyyspäivän (1982 – suomennos J. D. ja Seppo Heikinheimo 1983) ja Berliini-raportin (suom. Toivo J. Kivilahti 1958, minun hyllyni painos 1977). Berliini-raporttia en ole lukenut, joten laitan sen lukulistalle kesäksi.

Lohduton isän ikävä

Kesäloman alussa poikkesin Aleksanterinkadun Suomalaiseen. Päätin, että ostan kirjan, joka alkaa tuntua siltä, että tuon haluaisin lukea. Mitään erityistä teosta ei ollut etukäteen mielessäni, paitsi ettei ehkä dekkaria.

Elämäkerta-hyllyn luona katseeni kiinnittyi Otto Gabrielssonin Rikkaruohoon (S & S, käsikirjoituksesta suomentanut Laura Kulmala). Siitä olin lukenut ja nähnyt jonkun haastattelupalan telkkarissakin. Vilkaisin kirjaa, se alkoi oivasti. Kyse olisi jäähyväiskirjeestä.

Isän ikävä on ollut yksi terapeuttien ja psykologien (sekä teologien) suosikkitermi. Se on myös monen ihmisen oma aito kokemus. Veri on vettä sakeampaa, mikä saa ihmiset kadonneen (useimmiten isän) omaisen jäljillä.

Gabrielsson on kirjailija-kultuurihahmo Jörn Donenrin avioton poika Ruotsissa. Ei ehkä ole modernia puhua enää aviottomista lapsista, mutta se on olennainen osa Gabrielssonin pitkää kirjettä isälle, isäsuhteen elämäkertaa ja tilitystä.

Donner tuli omissa muistelmissaan nimittäneeksi Gabrielssonia  erehdykseksi. Surullinen juttu, jota Rikkaruohossa käsitellään alusta loppuun. - Kirjan ruotsinkielinen nimi Vildhavre on kirjaimellisesti Hukkakaura eli jotain joka näyttää oikealta mutta on turha, hyödytön.

Gabrielsson kaipaa isän hyväksyntää ja huomiota. Kumpaakin on tarjolla nihkeästi, jos lainkaan. Poika janoaa isänsä luo. Koko kirja on tämän kaipuun jopa kiusallista, takertuvaa kuvaamista. Isä-Donnerista piirtyy kuva itsekeskeisenä työnarkomaanina ja menneen ajan niljakkina.

"Emme miloinkaan löytäneet toisiamme. En tiedä, rakastitko minua koskaan. Tuskin tiedän sitäkään, rakastinko minä sinua. Ainakin tein aviottomana poikanasi pari rehellistä yritystä. Emme koskaan kohdanneet, emmekä toivottavasti kohtaa myöskään mullassa, meressä, taivaassa tai muussa hahmossa seuraavassa elämässä", Gabrielsson kirjoittaa post mortem -jälkisanoissa.

Hyödyllinen lukukokemus.