torstai 22. syyskuuta 2011

Gibranin uusi puoli

Miksi vaikuttavimmat uskoa käsittelevät kirjat ovat usein kaunokirjallisuutta? Omiin kokemuksiinsa perustaen Serafim Seppälä (julkaissut myös nimellä Munkki Serafim) arvelee, että kaunokirjallisuudessa uskonasiat eivät ole abstrakteja vaan ne sidotaan henkilöiden toimintaan ja pohdintoihin, niissä on siten enemmän elämän syvyyttä.

Seppälän Valo jää (Dostojevski, Gibran, Kazantzakis ja Jumalan mysteeri, Kirjapaja) sisältää kolme esseetä kolmesta erilaisesta kirjailijasta. Fjodor Dostojevski on selvä valinta tällaiseen kolmikkoon, mutta Nikos Kazantzakis ja erityisesti Kahlil Gibran ovat epätodennäköisempiä valintoja.

Mutta hyvä että valinta kohdistui juuri heihin.

Kirjan ehkä arvokkain anti on juuri Kahlil Gibranin esittely ja hänen teostensa uskonnollisuuden analysointi suomalaiselle lukijakunnalle. Se lienee uutta tietoa monelle. Gibran leimataan helposti ”hörhöksi”, jota hipit lukivat aikoinaan ja nyt new age -väki. Profeetta (1923, tuorein suomennos 2006, Risto Ahti) lienee Gibranin tunnetuin teos.

Gibran syntyi Libanonissa, mutta asui kirjailijan uransa ajan Yhdysvalloissa, joten häntä voisi hyvin pitää yhdysvaltalaisena kirjailijana. Lännessä hän oli idän profeetta, idässä vain uudistusmielinen runoilija. Gibran kuului maroniittikristittyyn sukuun ja suhde Kristukseen on Seppälän mukaan yksi hänen teostensa kantavia teemoja.

Dostojesvki on kirjailijoista vahvimmin kiinni kirkon (ortodoksisen) opetuksessa ja käytännöissä. Hän etsii Jumalaa ja Kristusta kirkon perinteestä käsin. Sen sijaan Gibran ja Kazantzakis ovat kapinallisia ja hylkäävät kirkon, mutta eivät Kristusta. Heille järjestäytynyt kirkko on väärinkäsitys, joka hautaa alleen todellisen Kristuksen.

Gibran ja Kazantzakis ovat myös kirjoittaneet romaaniin Jeesuksesta, Dostojevskikin tiettävästi suunnitteli sellaista. Gibranin teos on Jeesus, ihmisen poika (1928) ja Kazantzakiksen Viimeinen kiusaus (1952), joka tuli suurelle yleisölle tunnetuksi (ja Seppälän mukaan väärintulkituksi) Martin Scorsesen Kristuksen viimeinen kiusaus -elokuvan (1988) myötä.

Lukijaa saattaa häiritä Seppälän vahva, joka paikkaan tunkeva ortodoksinen näkökulma, mutta ehkäpä sen vastapainoksi hänen selkeä tyylinsä ja oppineisuutensa tekevät hyvän vaikutuksen.

(Teksti on "gibranisoitu" versio Kotimaassa 8.9. julkaistusta kirja-arviosta)

maanantai 12. syyskuuta 2011

Kuka puhuu aforismeja?

Jos fiktiivinen henkilö sanoo viisaan/oivaltavan lauseen, onko se aforismi? Tämä oli ensimmäinen ajatus, joka kysymyksenä nousi mieleeni kun selasin Esa Silanderin toimittamaa Asialliset -kokoelmaa (WSOY).

Asialliset on koottu Kari Hotakaisen tuotannosta ja ilmeisesti myös Hotakaisen lehtihaastatteluista, sillä osa lauseista menee kirjailijan itsensä piikkiin, valtaosa roolihenkilöiden.

Minusta aforismeja ovat sellaiset lauseet, jotka on aforismeiksi kirjoitettu. Toki Hotakainen on kirjailijanlaadultaan aforistinen ja Asiallisiin sisältyy paljon nappiin osuvaa. Silander on aiemmin koonnut vastaavanalaisen kokoelman Jari Tervon tuotannosta, Sivuääniä.

Ensituohtumuksesta selvittyäni, aloin ymmärtää tällaisen kirjan ideaa. Tuote ja helppo lähestyä. Vähän kuin Matti Nykäsen lausahduksista kootut kirjat. Tosin Hotakaisen kohdalla ainakin vähemmän kieli poskella ja läppämielellä.

”Suurin osa kustantamon liikevaihdosta koostuu hyvästä valehtelusta, jossa on kannet ja hinta”, sanoo Kari Hotakainen itse. Fiktiivinen Pete puolestaan toteaa: ”Kirjailija on kaivo, sit kun se on täysi, siitä voi ammentaa.”

Muuten olen sitä mieltä, että Pirkko Saision tuotannosta saisi myös oivallisen ”aforismikoosteen”.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Enkelit petipuuhissa

Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kerrotaan kummia. Kuudennen luvun alussa jumalan pojat ottavat ihmistyttäriä vaimoikseen ja he saavat lapsia. Syntyy jättiläisiä, joita Raamattu kutsuu nimellä ”muinaisajan kuuluisat sankarit”.

Tämä arvoituksellinen aikaan juuri ennen Nooa ja vedenpaisumusta sijoittuva kertomus saa jäyhemmänkin mielikuvituksen laukkaamaan. Keitä olivat jumalan pojat? Varsin ilmeisen tulkinnan mukaan he olivat enkeleitä. Raamattu siis kertoo, että enkelit ja ihmiset saivat jälkeläisiä.

Vai saivatko sittenkään? Kirjaimellisen tulkinnan mukaan saivat, ja se johtaa varsin mielenkiintoisiin kuvitelmiin ja mytologioihin. Tähän iskee tekstinkäsittelyohjelmansa yhdysvaltalainen Danielle Trussoni. Hänen romaaninsa Enkelioppi (suom. Sirkka Aulanko, Tammi) ilmestyi viime vuonna ja siitä on tekeillä jo elokuva.

Enkelioppi ottaa todesta enkelit, jotka kerran kulkivat maan päällä ja saivat jälkeläisiä ihmisten kanssa. Näitä jälkeläisiä on Trussonin jännitysfantasian mukaan edelleen keskuudessamme ja heitä kutsutaan nefileiksi, eikä heillä ole hyvät mielessään.

Enkeliopin keskeinen tapahtumapaikka on New Yorkin osavaltiossa sijaitseva Pyhän Rosan luostari, jonka hallussa on paljon enkeleihin liittyvää aineistoa. Päähenkilönä on nuori hyvännäköinen (kuinkas muuten!) nunna, Evangeline.

Keskeisiä henkilöitä ovat myös taidehistorioitsija Verlaine, joka saa toimeksiannon tietämättään nefililtä, sekä sisar Celestine, jonka nuoruusvaiheita Pariisin enkelitieteen akatemiassa seurataan pitkään. Evangelinen perheelläkin on tärkeä rooli kosmisten tapahtumien vaiheissa. Verlainesta tulee väkisinkin mieleen Dan Brownin bestsellereiden sankari Robert Langdon, kuvitteellisen symbologian professori.

Enkelioppia lukiessa tulee myös hetkittäin mieleen kuin lukisi aikuisille kirjoitettua Harry Potteria. Enkeliakatemia on Tylypahka. Yliluonnollisia asioita tapahtuu ja vanhoja voima-aarteita havitellaan. Vauhtia ja tiukkoja tilanteita riittää. Trussoni tuntee lajityypin ja hyppyyttää lukijaa paikasta ja aikakaudesta toiseen.

Trussonin kirjan voi nähdä myös jo reilut parikymmentä vuotta jatkuneen enkelibuumin yhtenä hedelmänä. Sen angelologinen tietämys on yleisesti ottaen kelvollista, joskin suomennoksessa esimerkiksi enkelihierarkioiden nimet hieman onnahtelevat vakiintuneeseen käytäntöön verrattuna. Suomennos puhuu (isolla kirjaimella) Serafeista, Kerubeista Vallassa istuvista, Mahtavista, Hyveellisistä, Voimallista, Ruhtinaista, Arkkienkeleistä ja Enkeleistä. Suomessa on totuttu luettelemaan samaiset Dionysios Areiopagin kehittämän ja Tuomas Akvinolaisenkin kuvaileman yhdeksänportaisen enkelihierarkian luokat seuraavasti: serafit, kerubit, valtaistuimet, herruudet, vallat, voimat, hallitukset, arkkienkelit ja enkelit.

Enkelioppi on kuin onkin varsin viihdyttävä kirja, joka hyödyntää sekä yleistä angelologiaa että ulkokehän kristillisperäistä enkelimytologiaa. Loppuratkaisu ei onneksi ole kaikilta osin itsestään selvä saati niin romanttinen kuin lukija pelkää (juonipaljastus: taidehistorioitsija ja ex-nunna eivät saakaan toisiaan).

Jos hieman ylitulkitsee, kirjasta voi löytää myös toiseutta tutkivan juonteen.

(Teksti julkaistu myös Kirkon tiedotuskeskuksen ylläpitämässä Lukupiiri-blogissa)