sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Combrayn pauloissa

Minulla on outo olo, kuin yllätysvoittajalla. Olen saanut luettua Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä –sarjan ensimmäisen osan Swannin tie 1 eli ”Combray”.

Ymmärtääkseni kirjallisuuden ystävät voidaan jakaa kahteen ryhmään: niihin jotka ovat lukeneet Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä –sarjan ja niihin jotka eivät. Ne jotka eivät ole lukeneet, voidaan lisäksi jakaa kahteen ryhmään: niihin jotka aikovat sen lukea, ja niihin jotka eivät suin surminkaan ryhdy moiseen.

Aion pyrkiä ensimainittuun ryhmään. Ja Combrayn jälkeen uskon myös onnistuvani. – Aikaa se ottaa, mutta ottakoon.

Ihmeellistä haahuilua koko Combray, ihmeellistä ja ihanaa. Osuvia pistoja mielen ja muistin kankaalle. Siveltimenvetoja suoraan silmistä sieluun. Combray, lapsuuden muistojen tihentymä, keksitty pikkukaupunki tajunnan takapihoilla ja korkealla vuorella.

Combray vyöryttää unen ja muistin logiikalla tapahtumia lapsuudesta ja nuoruudesta, vaikutelmia orapihlaja-aidoista, leivoksista, teen mausta ja kertomuksen alkuja ihmisistä, paikoista sekä psykologisia ja sosiologisia havaintoja yhteiskunnan rakenteesta ja ihmisten välisistä hierarkioista. On siis vaikea sanoa lyhyesti, mistä Combray kertoo. Se lienee jonkinlainen johdanto tulevalle. Se alkaa nukahtamisvaikeuksilla ja päättyy heräämiseen.

Luettuani Combrayn, tunsin pettymystä aloittaessani Swanin tie kakkosen (jossa on kaksi jaksoa Swannin rakkaus ja Paikannimet: nimi. Johtuneeko osin suomennoksesta (Inkeri Tuomikoski, 1977), mutta Combray (suomennos Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen, 1968) rullasi joten runollisemmin ja sumuisemmin. Tai sitten vain parinsadan sivun mittaan totuin tekstiin, hyväksyin sen olemuksen. Sekin voi hämätä, että kakkososa alkaa nimensä mukaisesti selkeällä kertomuksella herra Swannin rakkaudesta Odetteen, olkoonkin, että kertoja edelleen harrastaa pitkää lausetta ja rönsyilevää ajatusta tarkkojen havaintojen lisäksi.

Mutta ei vielä tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä. Olen Swannin tie kakkosessa vasta sivulla 52.

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Ajan hammas puree

Aikaa ei voi pysäyttää, mutta sen liikettä voi seurata. Kellosta. Ja katsomalla ympärilleen. Maailmaa.

Kun täytin 50 muutama vuosi sitten, kiinnostuin ajasta. Aika veti puoleensa ja kyselytti. Kirjoitin kirjan Stop – enemmän aikaa, vähemmän kiirettä. Se ilmestyi alkuvuodesta 2008. Ehkä sain sanottua sillä hetkellä olennaisen, ainakin aikakutina hellitti.

Kirjaa tehdessäni kiinnostuin kelloista toden teolla. Olivat ne aikaisemminkin kiehtoneet, mutta nyt niihin tuntui kasautuvan symboliikkaa. Kello on paitsi käytännöllinen työkalu myös vertauskuvallinen yritys hallita aikaa.

Viime viikkoina olen lähes päivittäin selaillut kirjaa nimeltä Mini Watch Bible Volume 1 (Tectum 2008). Kirjassa on 430 sivua ja tekstiä tuskin nimeksikään. Se on syntynyt yhteistyössä "tyyli ja muotoilulehti" International Watchin (iW) kanssa. Kirja esitteelle komein kuvin kelloja, ei muuta.

Siinä niitä on sivutolkulla: Lange & Shöne, Patek Philippe, Audemars Piguet, IWC, Glashütte, Jeager le Coultre, Panerai, Vacheron Constantin ja niin edelleen. Kellojen ystävät tietävät mistä puhun, henkilöauton hintaisista aikaraudoista.

Kuvat rannekelloista kiehtovat ja tarjoavat lepoa työpäivän jälkeen. Aika. Kunpa minulla olisi sitä. Tai jos en voi saada aikaa, toisiko kello lohtua?

”Kello-Raamattu” on siis mitä viihdyttävin kirja. Samalla huomaan pohtivani, pitäisikö ostaa uusi kello, mekaaninen tietenkin. Sekin on osa viihdyttävyyttä, haaveilu.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Sivu kerrallaan

Nyt se alkoi! Proust-projektini on lähtenyt käytiin. Kadonnutta aikaa etsimässä etenee verkkaisen määrätietoisesti sivu kerrallaan.

Sain luettua Olaf Lagercrantzin johdantoteoksen Proustia lukiessa. Yllätin itseni pari päivää sen jälkeen tarttumalla Kadonneen ajan ensimmäiseen suomenkieliseen osaan. Nyt Combray on yöpöydälläni ja luen sitä parhaan kykyni, ymmärrykseni ja vireystilani mukaan.

Ääneen luettuna se on vaimon mukaan parasta unilääkettä. Pitkiä lauseita, hapuilevaa, mutta terävää havainnointia, eksyileviä mietejuoksutuksia, koomisia ilmiöitä, psykologista ilotulitusta, muistin petollisuutta ja tarkkuutta.

Ääneen luen sitä pikku paloina vain koska Marcel Proust kirjoittaa niin hivelevän hauskasti ja kutkuttelevan olennaisesti. Lauseet ja ajatukset ovat kuin harsoja, tuulessa liikkuvia tai kuin kasteen kirkastamia hämmähäkinseittejä aamuisessa vastavalossa.

En välitä arvailla, kauanko Project Proust tulee kestämään. Pikalukuna kirjaa tuskin on tarkoitettukaan luettavaksi.

P.S. Säälittävää sanoa, mutta olen nyt sivulla 51, joten päätän raporttini vähin äänin tähän...