Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirja. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 28. lokakuuta 2020
sunnuntai 26. elokuuta 2012
”Takasivun jutut” lähtivät painoon
Viime perjantai oli
kiireinen päivä töissä. Saman talon kustannustoimittaja laittoi meilin ja pyysi
valitsemaan tekstinäytteen kirjan takkakanteen. Silläkin oli kiire, vai muuten kustannustoimittaja tekisi valinnan
omin päin. Ehdin heittää tekstin vasta iltapäivällä, mutta käsikirjoitus oli
lähtenyt jo painoon Viroon.
Yllätys oli suuri.
Olin valinnut saman tekstikatkelman takakanteen kuin kustannustoimittaja.
Kyse on kirjasta,
joka tottelee nimeä Lentävä omena. Alaotsikkona on Uusia kertomuksia lajien
synnystä. Kirja koostuu Kotimaan takasivulle kirjoittamistani luontojutuista.
Niistä on tullut poikkeuksellisen paljon ja kiittävää lukijapalautetta.
”Takasivun jutuissa”
kerrotaan ensin joku syntytarina vanhojen legendojen ja kertomusten hengessä.
Jumala ja enkelit säätävät luomista lopulliseen asuunsa. Evoluutio on yksi
työkalu. Enkeleiden erehdykset ja töppäykset toinen. Jutut herättävät myönteistä
mieltä ja kiinnostuksen kyseessä olevaan lajiin. Mukana on juttuja eläimistä ja
kasveista.
Pari kertaa minulta on tivattu, miksi en laita lähteitä, että mistä olen ottanut syntykertomukset. Omasta päästä ne ovat - sikäli kuin mikään voi olla peräisin omasta päästä.
Kirjapaja empi ensin
kirjan kustantamista, sillä lehtijuttujen kokoaminen kirjaksi ei ole tuorein idea.
Mutta julkaisupäätös saatiin ja kirjaa tehtiin nopeutetulla aikataululla.
Tekstit olivat olemassa, mutta muokkasin niitä hieman ja tein ne suunnilleen
samanmittaisiksi. Lisäksi hankittiin uudet kuvat (yksi vanha taitaa olla
joukossa). Kirja on oma kokonaisuutensa ja poikkeaa viikoittain ilmetyvistä
lehtijutuista myös esinenä.
Odotan valmista
kirjaa innolla. Se on 23. yksin tai yhdessä toisen kanssa kirjoittamani tai
toimittamani kirja. Valmiin kirjan odottaminen tuntuu jännittävältä vieläkin.
tiistai 7. helmikuuta 2012
Ilo omistaa
Kirjan selkä osui silmääni. Tuli hyvä mieli. Tulee aina kun näen sen. Minulla on Reijo Pitkärannan Suomen kirkkojen latina (SKS 2004) hyllyssäni.
Ecclesiarum Finlandie Inscriotiones Latinae. 700-sivuisen kirjan ideana on esitellä kaikki piirtokirjoitukset kirkoissa, kellotapuleissa ja hautausmailla. Esiteltäviä kohteita on yli 900 ja kohteessa voi olla useita latinakielisiä tekstejä, jotka nykyihmiseltä menevät sivu suun, sillä enää vain harva latinisti kulkee joukossamme.
Kun Pitkärannan kirja ilmestyi, ihastuin siihen oitis. Mutta kirja oli varsin kallis ja se jäi haaveeksi. Kunnes kolmisen vuotta sitten törmäsin siihen Helsingin kirjamessuilla SKS:n osastolla. Huikea alennus!
Palasin messuilta Suomen kirkkojen latina kasissani.
Kuten arvata saattaa, en ole lukenut kirjaa, siihen ei ole tarvetta, mutta selannut sentään olen. Kirja on upea ja on onni omistaa se. Se on myös esineenä miellyttävä (kuten SKS:n kirjat usein tapaavat olla).
Törmään jatkuvasti kirjakaupoissa kirjoihin, jotka olisi mukava ja hieno omistaa, mutta järki sanoo, että älä osta, vaikka alennus on huomattava. Mutta Suomen kirkkojen latinan kohdalla järki jäi toiseksi.
Ecclesiarum Finlandie Inscriotiones Latinae. 700-sivuisen kirjan ideana on esitellä kaikki piirtokirjoitukset kirkoissa, kellotapuleissa ja hautausmailla. Esiteltäviä kohteita on yli 900 ja kohteessa voi olla useita latinakielisiä tekstejä, jotka nykyihmiseltä menevät sivu suun, sillä enää vain harva latinisti kulkee joukossamme.
Kun Pitkärannan kirja ilmestyi, ihastuin siihen oitis. Mutta kirja oli varsin kallis ja se jäi haaveeksi. Kunnes kolmisen vuotta sitten törmäsin siihen Helsingin kirjamessuilla SKS:n osastolla. Huikea alennus!
Palasin messuilta Suomen kirkkojen latina kasissani.
Kuten arvata saattaa, en ole lukenut kirjaa, siihen ei ole tarvetta, mutta selannut sentään olen. Kirja on upea ja on onni omistaa se. Se on myös esineenä miellyttävä (kuten SKS:n kirjat usein tapaavat olla).
Törmään jatkuvasti kirjakaupoissa kirjoihin, jotka olisi mukava ja hieno omistaa, mutta järki sanoo, että älä osta, vaikka alennus on huomattava. Mutta Suomen kirkkojen latinan kohdalla järki jäi toiseksi.
sunnuntai 11. joulukuuta 2011
Nehän lisääntyvät kuin kanit…!
Ostin viime kevättalvella painotuotteen, jota ei ehkä voi kutsua kirjaksi, sillä se on 60-sivuinen Helsingin kaupungin rakennusviraston raportti. Päivi Leikaksen toimittama ja Leikaksen sekä Antti Rautiaisen kirjoittama Kanit Helsingissä ja kanivahinkojen torjunta (2010:6/Katu- ja puisto-osasto)) on kiintoisaa luettavaa.
Itse asiassa luin Kani-raportin vasta eilen ja mietin samalla mitä kaneille on tapahtunut. Muutama vuosi sitten näitä söpöjä pitkäkorvia oli joka puolella kotiseudullani. Kerran laskin Töölönlahtea kiertäessäni nähneeni 80 korvaparia.
Kaniyhdyskunnan tiedetään asuneen Helsingissä Kyläsaaressa ja Arabianrannassa ainakin vuodesta 1985 lähtien, mutta vasta 2000-luvun alkuvuosina se lähti leviämään. Ja on jatkanut voittokulkuaan, nyttemmin kaneja on nähty Järvenpäässä saakka.
Parin viime vuoden aikana tätä sitkeää vieraslajia on alettu pääkaupungissa pyydystää erilaisin keinoin, joista raportti kertoo: ajoverkolla, ampumalla, metsästysjousella, loukulla ja kesyhilleriä eli frettiä apuna käyttäen. Nyttemmin en enää muista Töölönlahdella kaneja nähneeni.
Temppeliaukion kirkon katolla majaili parhaimmillaan tosi monta kania. Sittemmin ne katosivat, mutta pari viikkoa takaperin näin koiraa ulkoiluttaessani pari kania. Samoin näin hiljattain eräällä Minervankadun sisäpihalla kanin vilahtava.
Kani-raportin painosmäärä muuten on vain 200 kpl. Se on tarkoitettu ensisijaisesti viheralueiden hoitajille ja suunnittelijoille. En kuulu kumpaankaan ryhmään, mutta asia kiinnostaa vilpittömästi, sillä olen seurannut kanien leviämistä aitiopaikalla muun muassa Kumpulan siirtolapuutarhassa.
Vieraslajien tuhovasta vaikutuksesta puhuu kirjassaan Lemmikkielämää (Gaudeamus) myös Korkeasaaren entinen johtaja Seppo Turunen. Kanien lisäksi erityisesti kissat ja koirat aiheuttavat villiintyessään järkyttävää tuhoa alkuperäiselle lajistolle.
Turusen kirjan on aika ikävää luettavaa, sillä siinä ei lemmikkien ystävän päätä paljon paijata. Liian pitkälle viety lemmikkiharrastus vieraannuttaa ihmisen villistä luonnosta. Lemmikkieläimiä inhimillistetään ja niiden elämästä tehdään vaikeaa ja luonnotonta (esimerkiksi ylijalostetut koirarodut).
Turunen esittää kirjassaan huiman vision: Suomen pitäisi pyrkiä lemmikkieläimettömäksi vyöhykkeeksi. Tai ainakin lemmikkieläinten määrää pitäisi vähentää. Lisäksi lemmikit voisivat Turusen mukaan olla myös syötäviä.
Huh, mitä visioita.
Itselläni on koira, Dante nimeltään, ja tunsin piston sydämessäni Turusta lukiessani.
Dante on saanut nimensä tietysti Dante Alighierin mukaan, vaikka maatiaisvillakoira onkin ja Hollolasta kotoisin.
Itse asiassa luin Kani-raportin vasta eilen ja mietin samalla mitä kaneille on tapahtunut. Muutama vuosi sitten näitä söpöjä pitkäkorvia oli joka puolella kotiseudullani. Kerran laskin Töölönlahtea kiertäessäni nähneeni 80 korvaparia.
Kaniyhdyskunnan tiedetään asuneen Helsingissä Kyläsaaressa ja Arabianrannassa ainakin vuodesta 1985 lähtien, mutta vasta 2000-luvun alkuvuosina se lähti leviämään. Ja on jatkanut voittokulkuaan, nyttemmin kaneja on nähty Järvenpäässä saakka.
Parin viime vuoden aikana tätä sitkeää vieraslajia on alettu pääkaupungissa pyydystää erilaisin keinoin, joista raportti kertoo: ajoverkolla, ampumalla, metsästysjousella, loukulla ja kesyhilleriä eli frettiä apuna käyttäen. Nyttemmin en enää muista Töölönlahdella kaneja nähneeni.
Temppeliaukion kirkon katolla majaili parhaimmillaan tosi monta kania. Sittemmin ne katosivat, mutta pari viikkoa takaperin näin koiraa ulkoiluttaessani pari kania. Samoin näin hiljattain eräällä Minervankadun sisäpihalla kanin vilahtava.
Kani-raportin painosmäärä muuten on vain 200 kpl. Se on tarkoitettu ensisijaisesti viheralueiden hoitajille ja suunnittelijoille. En kuulu kumpaankaan ryhmään, mutta asia kiinnostaa vilpittömästi, sillä olen seurannut kanien leviämistä aitiopaikalla muun muassa Kumpulan siirtolapuutarhassa.
Vieraslajien tuhovasta vaikutuksesta puhuu kirjassaan Lemmikkielämää (Gaudeamus) myös Korkeasaaren entinen johtaja Seppo Turunen. Kanien lisäksi erityisesti kissat ja koirat aiheuttavat villiintyessään järkyttävää tuhoa alkuperäiselle lajistolle.
Turusen kirjan on aika ikävää luettavaa, sillä siinä ei lemmikkien ystävän päätä paljon paijata. Liian pitkälle viety lemmikkiharrastus vieraannuttaa ihmisen villistä luonnosta. Lemmikkieläimiä inhimillistetään ja niiden elämästä tehdään vaikeaa ja luonnotonta (esimerkiksi ylijalostetut koirarodut).
Turunen esittää kirjassaan huiman vision: Suomen pitäisi pyrkiä lemmikkieläimettömäksi vyöhykkeeksi. Tai ainakin lemmikkieläinten määrää pitäisi vähentää. Lisäksi lemmikit voisivat Turusen mukaan olla myös syötäviä.
Huh, mitä visioita.
Itselläni on koira, Dante nimeltään, ja tunsin piston sydämessäni Turusta lukiessani.
Dante on saanut nimensä tietysti Dante Alighierin mukaan, vaikka maatiaisvillakoira onkin ja Hollolasta kotoisin.
lauantai 3. joulukuuta 2011
Kellomies sohvapöydällä
Englanninkielinen maailma tuntee kirjatyypin nimeltä coffee table book. Sananmukainen suomennos ”kahvipöytäkirja” ei kerro mitään, sillä meillä kyseinen huonekalu tunnetaan sohvapöytänä. Kahvipöytä tarkoittaa kokonaan toisenlaista pöytää ja tarjoilutilannetta.
Määritelmän (Wikipediassa, totta kai) mukaan kyseinen kirja on kovakantinen teos, jonka tarkoitus on olla olohuoneen sohvapöydän tai vastaavan päällä, jotta vieraat voivat sitä silmäillä ja viihtyä. Usein nämä kirjat ovat suurikokoisia, näyttävästi kuvitettua ja painettu hyvälle paperille.
Coffee table book on kiehtonut aina mieltäni. Se on enemmän tuote kuin varsinainen kirja. Se on tiettyyn tarkoitukseen luotu esine
Viime aikoina minun sohvapöytäkirjani on ollut Joona Vuorenpään Kellomies (Tammi, 2011). Kokonsa ja näyttävyytensä puolesta se on CTB, mutta sisältönsä puolesta se on rannekelloharrastajan ensimmäinen suomenkielinen raamattu. Kirja esittelee kellon historiaa, tekniikka ja kannekellojen keräilyä. Lisäksi kirja kuvaa yksityiskohtaisemmin useita kellobrändejä, jotka ovat keräilyn ydintä: yksi erikoistuu Omega Seamasterihin, toinen Rolexeihin yleensä tai kolmas vaikkapa kotimaiseen privat labeliin, Leijonaan.
Olen pitänyt Kellomiestä sohvapöytäkirjana, johon on helppo tarttua vaikkapa televisiota katsoessa, kun sieltä tuleva ohjelma lakkaa hetkellisesti kiinnostamasta.
Hienojen rannekellojen katsominen (kuvat ovat kellokirjoissa yleensä loistavia) on pääkopan nollausta ja eskapismia: miltä minusta tuntuisi 80 000 euron Voutilainen ranteessa (näin sellaisen kelloliikkeen ikkunassa! – Voutilainen myös komeilee Kellomiehen kannessa). Ei tuntuisi haute horologerie varmaan miltään, mutta aina sopii fantasioida (en oikeasti haaveile sellaisesta kellosta).
Loppujen lopuksi on yhdentekevää, millaisia saavuttamattomia kiinnostuksen kohteita tai harrastuksia ihmisellä on. Tärkeintä on osata nousta arkisten pikkuympyröiden yläpuolelle.
Coffee table bookit ovat ymmärtääkseni ikkunoita tällaisiin tavoittamattomiin maailmoihin.
P.S. Joona Vuorenpää on luonut modernin kirjamarkkinoinnin oppien mukaan Kellomiehen ympärille kunnon pöhinää perustamalla samannimisen verkkosivuston. Kannattaa vilkaista.
Määritelmän (Wikipediassa, totta kai) mukaan kyseinen kirja on kovakantinen teos, jonka tarkoitus on olla olohuoneen sohvapöydän tai vastaavan päällä, jotta vieraat voivat sitä silmäillä ja viihtyä. Usein nämä kirjat ovat suurikokoisia, näyttävästi kuvitettua ja painettu hyvälle paperille.
Coffee table book on kiehtonut aina mieltäni. Se on enemmän tuote kuin varsinainen kirja. Se on tiettyyn tarkoitukseen luotu esine
Viime aikoina minun sohvapöytäkirjani on ollut Joona Vuorenpään Kellomies (Tammi, 2011). Kokonsa ja näyttävyytensä puolesta se on CTB, mutta sisältönsä puolesta se on rannekelloharrastajan ensimmäinen suomenkielinen raamattu. Kirja esittelee kellon historiaa, tekniikka ja kannekellojen keräilyä. Lisäksi kirja kuvaa yksityiskohtaisemmin useita kellobrändejä, jotka ovat keräilyn ydintä: yksi erikoistuu Omega Seamasterihin, toinen Rolexeihin yleensä tai kolmas vaikkapa kotimaiseen privat labeliin, Leijonaan.
Olen pitänyt Kellomiestä sohvapöytäkirjana, johon on helppo tarttua vaikkapa televisiota katsoessa, kun sieltä tuleva ohjelma lakkaa hetkellisesti kiinnostamasta.
Hienojen rannekellojen katsominen (kuvat ovat kellokirjoissa yleensä loistavia) on pääkopan nollausta ja eskapismia: miltä minusta tuntuisi 80 000 euron Voutilainen ranteessa (näin sellaisen kelloliikkeen ikkunassa! – Voutilainen myös komeilee Kellomiehen kannessa). Ei tuntuisi haute horologerie varmaan miltään, mutta aina sopii fantasioida (en oikeasti haaveile sellaisesta kellosta).
Loppujen lopuksi on yhdentekevää, millaisia saavuttamattomia kiinnostuksen kohteita tai harrastuksia ihmisellä on. Tärkeintä on osata nousta arkisten pikkuympyröiden yläpuolelle.
Coffee table bookit ovat ymmärtääkseni ikkunoita tällaisiin tavoittamattomiin maailmoihin.
P.S. Joona Vuorenpää on luonut modernin kirjamarkkinoinnin oppien mukaan Kellomiehen ympärille kunnon pöhinää perustamalla samannimisen verkkosivuston. Kannattaa vilkaista.
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
Valinta on jo tehty
Kuusi kirjaa on ehdolla Vuoden kristilliseksi kirjaksi 2011. Ehdokkaat julkistettiin eilen Turun kansainvälisillä kirjamessuilla
Hyvä, että ehdokkaiden määrää on vähennetty. Aikaisemmin tyrkyllä oli kymmenen opusta, mikä on liikaa. Kukaan ei jaksa muistaa niin monta hyvääkään kirjaa. Finlandia-palkinnoistakin kamppailee kuusi teosta.
Tosin tänä vuonna ehdokkaiksi oli tarjolla vain nelisenkymmentä kirjaa, mikä on selvästi vähemmän kuin takavuosina, joten finalistien määrän pudottaminen oli siltäkin osin luontevaa.
Esillä on kiinnostavia ehdokkaita ja erilaisia lajityyppejä, mutta minusta kisa on jo ratkennut.
Veikkaan, että Jari Sarasvuo päätyy Helsingin kirjamessuilla lokakuun lopussa ilmoittamaan, että on valinnut Vuoden kristilliseksi kirjaksi Juha Sihvolan Maailmankansalaisen uskonnon (Otava).
Se on/olisi hyvä valinta.
Postasin Sihvolan kirjasta viime keväänä otsikolla Suvaitsevaisuuden porteilla
P.S. Katso kaikki ehdokkaat täältä.
Hyvä, että ehdokkaiden määrää on vähennetty. Aikaisemmin tyrkyllä oli kymmenen opusta, mikä on liikaa. Kukaan ei jaksa muistaa niin monta hyvääkään kirjaa. Finlandia-palkinnoistakin kamppailee kuusi teosta.
Tosin tänä vuonna ehdokkaiksi oli tarjolla vain nelisenkymmentä kirjaa, mikä on selvästi vähemmän kuin takavuosina, joten finalistien määrän pudottaminen oli siltäkin osin luontevaa.
Esillä on kiinnostavia ehdokkaita ja erilaisia lajityyppejä, mutta minusta kisa on jo ratkennut.
Veikkaan, että Jari Sarasvuo päätyy Helsingin kirjamessuilla lokakuun lopussa ilmoittamaan, että on valinnut Vuoden kristilliseksi kirjaksi Juha Sihvolan Maailmankansalaisen uskonnon (Otava).
Se on/olisi hyvä valinta.
Postasin Sihvolan kirjasta viime keväänä otsikolla Suvaitsevaisuuden porteilla
P.S. Katso kaikki ehdokkaat täältä.
maanantai 1. elokuuta 2011
Eettistä rönsyilyä
Tieto raskaudesta on yleensä iloinen tapahtuma. Se on odotettu ja siihen latautuu paljon toiveita. Mutta aina kaikki ei käy niin kuin on suunniteltu.
Sikiötutkimuksissa voi paljastua, että kaikki ei ole hyvin. Voi selvitä, että lapsi onkin vammainen.
Näin käy Janne Oran romaanin Tähtien suojatin (Tammi) päähenkilöille, Jukalle ja Iirikselle. Vähä kerrallaan käy ilmi, että he odottavat down-lasta. Mitä tehdä? Riittävän aikaisin saatu varmistus kromosomipoikkeamasta pakottaa vanhemmat ratkaisun eteen: abortti vai vammaisen lapsen synnyttäminen. Jälkimmäinen ratkaisu on tabu. Sitä voidaan pitää jopa itsekkäänä ratkaisuna, joka tulee yhteiskunnalle kalliiksi.
Tähtien suojatin kertoja ja keskushenkilö on Jukka, ihmisoikeusjärjestön tiedottaja. Hän suhtautuu isyyteenkin pelonsekaisesti, puhumattakaan vammaisen lapsen synnyttämiseen. Ora kuvaa Jukan vastahankaa ja hidasta kypsymistä Iiriksen ratkaisuun. Iiris lähtee alusta asti siitä, että hän pitää lapsen. Jukka kokee olevansa ulkopuolinen, jonka mielipiteellä ei oikeasti ole arvoa. Merkittävä osa kirjasta on Jukan rimpuilua ja pähkäilyä.
Mainiossa kohtauksessa Jukka näkee kadulla äidin down-lapsen kanssa ja lähtee seuraamaan heitä. Nainen lapsineen menee uimahalliin ja Jukka seuraa perässä. Hallissa on menossa vammaisten lasten uintihetki ja Jukka tarkkailee lapsia ja äitejä.
Tähtien suojatissa on hieman liikaa teemoja ja tavaraa, se rönsyilee. Iiriksen veli on lääkäri, joka toimii asiantuntijana sikiödiagnostiikka pohtivassa työryhmässä. Veljestä ei tosin ole paljona apua Jukalle. Lisäksi Iiriksen isoisä on myös lääkäri, jonka menneisyydestä paljastuu yhteys pakkosterilointeihin. Romaanin sivujuonteena kulkee myös valko-venäläisen ihmisoikeusaktivistin tarina. Jukan on määrä ”adoptoida” tämä tiedotuksellisesti.
Eettinen pohdinta Tähtien suojatissa tapahtuu käytännössä ilman uskonnollista tai kristillistä viitekehystä. Missään vaiheessa kukaan ei käytä yhtään perinteistä kristillistä argumenttia. Ehkä niitä ei enää tarvita.
Iiriksen päätyminen ratkaisuunsa eli lapsen pitämiseen on sisäsyntyinen, se jää lukijalle arvoitukseksi ellei äitiyttä sinänsä pidä niin suurena voimana. Lopulta Jukka oivaltaa, että on kyse rakkaudesta. Jos on rakkautta, on valmis ottamaan vastaan myös vammaisen lapsen. Mutta miten olla etukäteen varma rakkauden määrästä?
(Kirjoitus julkaistu Kotimaassa 16.6.)
J.K. Romaani on eettisten kysymysten laboratorio. Mitä jos? Tai entäpä jos sittenkin? Se kuinka onnistunut romaani on, riippuu siinä kuvattavien henkilöiden pohdinnan ja toiminnan uskottavuudesta, koskettavuudesta ja merkittävyydestä.
Sikiötutkimuksissa voi paljastua, että kaikki ei ole hyvin. Voi selvitä, että lapsi onkin vammainen.
Näin käy Janne Oran romaanin Tähtien suojatin (Tammi) päähenkilöille, Jukalle ja Iirikselle. Vähä kerrallaan käy ilmi, että he odottavat down-lasta. Mitä tehdä? Riittävän aikaisin saatu varmistus kromosomipoikkeamasta pakottaa vanhemmat ratkaisun eteen: abortti vai vammaisen lapsen synnyttäminen. Jälkimmäinen ratkaisu on tabu. Sitä voidaan pitää jopa itsekkäänä ratkaisuna, joka tulee yhteiskunnalle kalliiksi.
Tähtien suojatin kertoja ja keskushenkilö on Jukka, ihmisoikeusjärjestön tiedottaja. Hän suhtautuu isyyteenkin pelonsekaisesti, puhumattakaan vammaisen lapsen synnyttämiseen. Ora kuvaa Jukan vastahankaa ja hidasta kypsymistä Iiriksen ratkaisuun. Iiris lähtee alusta asti siitä, että hän pitää lapsen. Jukka kokee olevansa ulkopuolinen, jonka mielipiteellä ei oikeasti ole arvoa. Merkittävä osa kirjasta on Jukan rimpuilua ja pähkäilyä.
Mainiossa kohtauksessa Jukka näkee kadulla äidin down-lapsen kanssa ja lähtee seuraamaan heitä. Nainen lapsineen menee uimahalliin ja Jukka seuraa perässä. Hallissa on menossa vammaisten lasten uintihetki ja Jukka tarkkailee lapsia ja äitejä.
Tähtien suojatissa on hieman liikaa teemoja ja tavaraa, se rönsyilee. Iiriksen veli on lääkäri, joka toimii asiantuntijana sikiödiagnostiikka pohtivassa työryhmässä. Veljestä ei tosin ole paljona apua Jukalle. Lisäksi Iiriksen isoisä on myös lääkäri, jonka menneisyydestä paljastuu yhteys pakkosterilointeihin. Romaanin sivujuonteena kulkee myös valko-venäläisen ihmisoikeusaktivistin tarina. Jukan on määrä ”adoptoida” tämä tiedotuksellisesti.
Eettinen pohdinta Tähtien suojatissa tapahtuu käytännössä ilman uskonnollista tai kristillistä viitekehystä. Missään vaiheessa kukaan ei käytä yhtään perinteistä kristillistä argumenttia. Ehkä niitä ei enää tarvita.
Iiriksen päätyminen ratkaisuunsa eli lapsen pitämiseen on sisäsyntyinen, se jää lukijalle arvoitukseksi ellei äitiyttä sinänsä pidä niin suurena voimana. Lopulta Jukka oivaltaa, että on kyse rakkaudesta. Jos on rakkautta, on valmis ottamaan vastaan myös vammaisen lapsen. Mutta miten olla etukäteen varma rakkauden määrästä?
(Kirjoitus julkaistu Kotimaassa 16.6.)
J.K. Romaani on eettisten kysymysten laboratorio. Mitä jos? Tai entäpä jos sittenkin? Se kuinka onnistunut romaani on, riippuu siinä kuvattavien henkilöiden pohdinnan ja toiminnan uskottavuudesta, koskettavuudesta ja merkittävyydestä.
maanantai 27. kesäkuuta 2011
Rakkaus loppuu kuolemaan
Rakastetun lähtö, toive häneen paluustaan, ristiriitaiset tunteet, sovun mahdollisuus ja äkkiä – tieto rakastetun kuolemasta. Kertoja aloittaa syväsukelluksen mielensä ja muistojensa syövereihin. Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanissuomennoksen yhdeksäs osa (alkuperäisen romaanin kuudes osa) Pakenija (suom. Inkeri Tuomikoski, Otava 2003) kertoo surusta ja rakkauden häviämisestä, selviämisestä.
Kuultuaan Albertinen - tai kuten kertoja myöhemmin määrittelee ”elämänsä yksilöllisimmän rakkauden” – kuolemasta, hän kiusaa itseään vielä mustasukkaisuudella ja epäilyllä ja penkoo Albertinen muistoa kuin pakkomielteinen ruumiinryöstäjä. Ja äkkiä selviää, että Albertine onkin ollut paheellisesti ja hillittömästä kiinnostunut naisista, vai onko sittenkään? Paljastukset ovat sitä luokkaa, että kertoja ei itsekään usko kaikkea kuulemaansa: hänelle kerrotaan mitä hänen oletetaan haluavan kuulla.
Pakenijassa (Albertine disparue) käydään julmaa tilitystä rakkaussuhteesta, joka näytti olevan ohitse mustasukkaisuuden tukahduttamana, mutta joka sai erosta happea ja roihahti hetkeksi liekkiin vain törmätäkseen fyysiseen kuolemaan. Kertojaa kuvaa itseään väsyneeksi ja tunnistaa itsessään ”raukkamaisen mukavuudenhalun” suhteessaan Albertinen ja hänen muistoonsa.
Pakenijan hyytävin kohtaus liittyy väärin tulkittuun sähkösanomaan. Venetsiassa matkaileva kertoja saa tietää että Albertine onkin elossa. Uutinen ei aiheuta kertojassa iloa, koska surutyön seurauksena Albertine (”kimppu ajatuksia”) oli kadonnut. Havainto, että ei järkyty omasta penseästä reaktiostaan, osoittaa kertojalle, että hän ei itsekään ole enää se sama, hänkin on kadonnut: hän on kuin sairauden jälkeen peiliin katsova mies, joka huomaa muuttuneensa vanhaksi ryppyiskesi valkoinen peruukki päässään. Aikaa johon Albertine kuului, ei enää ole, sen muistot ovat lakanneet elämästä.
Yhdeksättä osaa lukiessa oloni oli jotenkin lopullinen. Teemat alkoivat solmiutua ja kertojan maailmankuva hahmottua. Puolet kirjasta kertoo surusta ja suhteesta Albertineen. Sitten seuraa kolme lyhyempää lukua, joista ensimmäinen kertoo kohtaamisesta lapsuudenrakastettu Gilberten kanssa, toinen äidin kanssa tehdystä Venetsian matkasta ja kolmas Robert de Saint-Luoupesta, kertojan ystävästä, joka avioituu Gilberten kanssa. Saint-Loupista paljastuu myös biseksaalinen puoli ja hän näyttäytyy ”paheiden ruhtinaan”, paroni de Garlusin nuorempana varjona. Hyvä ystävä on myös paha ystävä.
Pakenijassa on paljon psykologista runollisuutta, kuten tämä surutyön täydellisyyttä kuvaava: ”Mielentilasta, joka tuona kaukaisena vuonna oli ollut minulle yhtä pitkää kidutusta, ei ollut jäljellä mitään. Sillä tässä maailmassa missä kaikki kuluu, kaikki katoaa, on jotakin, mikä raunioituu, mikä tuhoutuu vielä täydellisemmin, jättää vielä vähemmän jälkiä kuin kauneus: se on suru.” ( suom. Inkeri Tuomikoski)
Suorastaan pelonsekaisin tuntein odotan viimeistä osaa, nimeltään Jälleen löydetty aika. Tekisi mieleni siirtää sen lukemista tuonnemmaksi.
Kuultuaan Albertinen - tai kuten kertoja myöhemmin määrittelee ”elämänsä yksilöllisimmän rakkauden” – kuolemasta, hän kiusaa itseään vielä mustasukkaisuudella ja epäilyllä ja penkoo Albertinen muistoa kuin pakkomielteinen ruumiinryöstäjä. Ja äkkiä selviää, että Albertine onkin ollut paheellisesti ja hillittömästä kiinnostunut naisista, vai onko sittenkään? Paljastukset ovat sitä luokkaa, että kertoja ei itsekään usko kaikkea kuulemaansa: hänelle kerrotaan mitä hänen oletetaan haluavan kuulla.
Pakenijassa (Albertine disparue) käydään julmaa tilitystä rakkaussuhteesta, joka näytti olevan ohitse mustasukkaisuuden tukahduttamana, mutta joka sai erosta happea ja roihahti hetkeksi liekkiin vain törmätäkseen fyysiseen kuolemaan. Kertojaa kuvaa itseään väsyneeksi ja tunnistaa itsessään ”raukkamaisen mukavuudenhalun” suhteessaan Albertinen ja hänen muistoonsa.
Pakenijan hyytävin kohtaus liittyy väärin tulkittuun sähkösanomaan. Venetsiassa matkaileva kertoja saa tietää että Albertine onkin elossa. Uutinen ei aiheuta kertojassa iloa, koska surutyön seurauksena Albertine (”kimppu ajatuksia”) oli kadonnut. Havainto, että ei järkyty omasta penseästä reaktiostaan, osoittaa kertojalle, että hän ei itsekään ole enää se sama, hänkin on kadonnut: hän on kuin sairauden jälkeen peiliin katsova mies, joka huomaa muuttuneensa vanhaksi ryppyiskesi valkoinen peruukki päässään. Aikaa johon Albertine kuului, ei enää ole, sen muistot ovat lakanneet elämästä.
Yhdeksättä osaa lukiessa oloni oli jotenkin lopullinen. Teemat alkoivat solmiutua ja kertojan maailmankuva hahmottua. Puolet kirjasta kertoo surusta ja suhteesta Albertineen. Sitten seuraa kolme lyhyempää lukua, joista ensimmäinen kertoo kohtaamisesta lapsuudenrakastettu Gilberten kanssa, toinen äidin kanssa tehdystä Venetsian matkasta ja kolmas Robert de Saint-Luoupesta, kertojan ystävästä, joka avioituu Gilberten kanssa. Saint-Loupista paljastuu myös biseksaalinen puoli ja hän näyttäytyy ”paheiden ruhtinaan”, paroni de Garlusin nuorempana varjona. Hyvä ystävä on myös paha ystävä.
Pakenijassa on paljon psykologista runollisuutta, kuten tämä surutyön täydellisyyttä kuvaava: ”Mielentilasta, joka tuona kaukaisena vuonna oli ollut minulle yhtä pitkää kidutusta, ei ollut jäljellä mitään. Sillä tässä maailmassa missä kaikki kuluu, kaikki katoaa, on jotakin, mikä raunioituu, mikä tuhoutuu vielä täydellisemmin, jättää vielä vähemmän jälkiä kuin kauneus: se on suru.” ( suom. Inkeri Tuomikoski)
Suorastaan pelonsekaisin tuntein odotan viimeistä osaa, nimeltään Jälleen löydetty aika. Tekisi mieleni siirtää sen lukemista tuonnemmaksi.
lauantai 9. huhtikuuta 2011
Lajityyppiä määrittelemässä
Vuosittain Suomessa vietetään kristillisen kirjan viikkoa. Mutta mikä ihme on ”kristillinen kirja”?
Kysymys on klassikko ja siitä keskustellaan ja kiistellään jatkuvasti. Gisbert Kranzin muutaman vuosikymmenen takainen määritelmä "kristillisestä kirjallisuudesta" kuuluu:
”Kristillinen kirjallisuus on sellaista kirjallisuutta - minkälajista se sitten onkin tai mitä teemoja se käsitteleekin - joka on syntynyt kristillisestä Jumalan, ihmisen ja maailman käsittämisestä.”
Hyvä määritelmä, mutta muitakin löytyy. Itse määrittelen ”kristillisen kirjan” seuraavasti:
Kristillinen kirja on sellainen lajityypistä ja tyylilajista riippumaton kirjallinen tuote, jonka teema tai teemat liittyvät Raamatun tapahtumiin tai tulkintoihin, kristinuskon keskeisiin käsiteisiin (kuten armo, syyllisyys, anteeksianto) tai kirkon historian vaiheisiin.
Muita määritelmiä voisivat näkökulmista riippuen olla vaikkapa seuraavat:
1 Kristillinen kirja on sellainen kirja, jonka yksi tai useampi teema tai koko sisältö liittyy kristinuskon maailmaan.
2 Kristillinen kirja on sellainen, jota lukija omista lähtökohdistaan käsin kristillisenä pitää.
3 Kristillinen kirja on sellainen, joka synnyttää myönteistä suhtautumista kristinuskoa kohtaan.
4 Kristillinen kirja on sellainen, jonka tekijällä on ollut vilpitön usko kirjallisen ilmaisunsa mahdollisuuteen kommunikoida satunnaisenkin lukijan kanssa kristinuskon merkityksestä.
5. Kristillinen kirja on sellainen, joka lisää lukijan itsetuntemusta ja mahdollistaa kristillisen elämäntulkinnan myönteisenä mahdollisuutena.
Lisääkin määritelmiä voi yrittää tiivistää, mutta yleispätevän määrittelyn antaminen varsin laajalle ja hieman hahmottomalle ilmiölle on hakuammuntaa. Jos puhuttaisiin esim. romaaneista ja yritettäisiin määritellä ”kristillistä romaania”, olisi työ helpompaa ja tuloksena esimerkiksi tällainen:
Romaani on kristillinen jos sen kuvaamien henkilöiden omaa elämäänsä koskevissa ratkaisuissa kristinuskon peruskäsitteillä (kuten usko, armo, syyllisyys, anteeksianto) on vakavasti otettava rooli eli jos heidän eettinen pohdintansa tai tekemänsä ratkaisut sivuavat tai liittyvät kristinuskon viitekehykseen.
Edellä olleen määritelmän mukaan esimerkiksi pappilaan sijoittuva ihmissuhderomaani ei automaattisesti olisi kristillinen romaani. Kuvattavien henkilöiden tulisi suhteissaan peilata edes jollain tavalla ratkaisujaan tai ajatuksiaan kristillistä arvomaailmaa vasten (mitä se sitten ikinä onkaan).
Jos halutaan vielä nyanssoidumpaa määrittelyä, on puhuttava "kristillisen kirjan" lisäksi "kristillisaiheisesta kirjasta". Ensinmainitussa kristillinen on sisällössä ja syvärakenteessa, jälkimmäisessä on kyse ulkoisista tapahtumista.
Kysymys on klassikko ja siitä keskustellaan ja kiistellään jatkuvasti. Gisbert Kranzin muutaman vuosikymmenen takainen määritelmä "kristillisestä kirjallisuudesta" kuuluu:
”Kristillinen kirjallisuus on sellaista kirjallisuutta - minkälajista se sitten onkin tai mitä teemoja se käsitteleekin - joka on syntynyt kristillisestä Jumalan, ihmisen ja maailman käsittämisestä.”
Hyvä määritelmä, mutta muitakin löytyy. Itse määrittelen ”kristillisen kirjan” seuraavasti:
Kristillinen kirja on sellainen lajityypistä ja tyylilajista riippumaton kirjallinen tuote, jonka teema tai teemat liittyvät Raamatun tapahtumiin tai tulkintoihin, kristinuskon keskeisiin käsiteisiin (kuten armo, syyllisyys, anteeksianto) tai kirkon historian vaiheisiin.
Muita määritelmiä voisivat näkökulmista riippuen olla vaikkapa seuraavat:
1 Kristillinen kirja on sellainen kirja, jonka yksi tai useampi teema tai koko sisältö liittyy kristinuskon maailmaan.
2 Kristillinen kirja on sellainen, jota lukija omista lähtökohdistaan käsin kristillisenä pitää.
3 Kristillinen kirja on sellainen, joka synnyttää myönteistä suhtautumista kristinuskoa kohtaan.
4 Kristillinen kirja on sellainen, jonka tekijällä on ollut vilpitön usko kirjallisen ilmaisunsa mahdollisuuteen kommunikoida satunnaisenkin lukijan kanssa kristinuskon merkityksestä.
5. Kristillinen kirja on sellainen, joka lisää lukijan itsetuntemusta ja mahdollistaa kristillisen elämäntulkinnan myönteisenä mahdollisuutena.
Lisääkin määritelmiä voi yrittää tiivistää, mutta yleispätevän määrittelyn antaminen varsin laajalle ja hieman hahmottomalle ilmiölle on hakuammuntaa. Jos puhuttaisiin esim. romaaneista ja yritettäisiin määritellä ”kristillistä romaania”, olisi työ helpompaa ja tuloksena esimerkiksi tällainen:
Romaani on kristillinen jos sen kuvaamien henkilöiden omaa elämäänsä koskevissa ratkaisuissa kristinuskon peruskäsitteillä (kuten usko, armo, syyllisyys, anteeksianto) on vakavasti otettava rooli eli jos heidän eettinen pohdintansa tai tekemänsä ratkaisut sivuavat tai liittyvät kristinuskon viitekehykseen.
Edellä olleen määritelmän mukaan esimerkiksi pappilaan sijoittuva ihmissuhderomaani ei automaattisesti olisi kristillinen romaani. Kuvattavien henkilöiden tulisi suhteissaan peilata edes jollain tavalla ratkaisujaan tai ajatuksiaan kristillistä arvomaailmaa vasten (mitä se sitten ikinä onkaan).
Jos halutaan vielä nyanssoidumpaa määrittelyä, on puhuttava "kristillisen kirjan" lisäksi "kristillisaiheisesta kirjasta". Ensinmainitussa kristillinen on sisällössä ja syvärakenteessa, jälkimmäisessä on kyse ulkoisista tapahtumista.
lauantai 2. huhtikuuta 2011
Suvaitsevaisuuden porteilla
Väitän, että ajankohtaisempaa ja suvaitsevaisuuteen kannustavampaa kirjaa kuin Juha Sihvolan Maailmankansalaisen uskonto (Otava) ei juuri nyt ole saatavilla. Se kannattaa ostaa, lainata, pyytää lahjaksi tai muuten vaatia luettavaksi.
Professori Sihvola hahmottelee kirjassaan ensin uskonnon merkitystä ja uskonnon äidinkielen luonnetta ja siirtyy sitten pohtimaan laajasti suvaitsevaisuuden mahdollisuuksia monikulttuurisessa ja -uskontoisessa maailmassa. Hän kirjoittaa myös Lähi-idän tilanteesta, uskonnonvapaudesta ja seksuaalieettisestä keskustelusta. Sihvola suhtautuu luottavaisesti ajattelevan ihmisen uskonnon tulevaisuuteen.
Maailmankansalaisen uskonto on ehditty toisaalla (Kotimaa24-blogissani) leimata jo lähtökohdiltaan muotopuhtaan liberaaliteologiseksi. Entä sitten, se tarjoaa hyvät välineet ymmärtää uskontoa ja kristinuskoa erityisesti. – Paremmat välineet liberaaliteologia (mm. historiallis-kriittinen ja yksilön kokemusta oppien sijaan korostava lähestymistapa) antaa todellisuuden ja yhteisöjen ymmärtämiseen kuin vaikkapa biblisismi (yltiökirjaimellinen Raamatun tulkinta).
No, ei leimoilla ole väliä, jos lähtökohdat, metodit tai ismit auttavat kuvaamaan käsillä olevaa ilmiötä ja artikuloimaan sen ymmärrettävästi nykyhetkessä. Jokainen yritys saada kiinni ajassa vaikuttavista ilmiöstä perustuu johonkin lähtökohtaan, totta kai. Sihvola lähtee siitä yleisestä havainnosta, että uskonto on kieli, joka poikkeaa tieteen kielestä. Senpä vuoksi suvaitsevaisuuden perusteita ei voi rakentaa uskonnollisen kielen varaan, sillä sen pitää toimia myös ei-uskonnollisessa ympäristössä.
Ylipäättään kun uskontoa selitetään uskon kielellä ei-uskonnollisessa ympäristössä, joudutaan puhumaan riikinruotsia sydän-Savossa, siis vertauskuvallisesti: voi olla että tulee ymmärretyksi tai sitten ei – vastuu on puhujalla.
Todellisuutta koskevia yleistyksiä ei voi tehdä niin, että ilmoittaa Jumalan puhuvan vain uskoa eli uskonkieltä. Ne yleistykset ja havainnot ovat uskonnon sisäisiä, toveripuhetta siis, yhteisön rakentamista ja rajojen piirtämistä.
Uskontoa puhutaan monella eri murteella: raamatullisuudella, opillisuudella, tunnustuksellisuudella, körttiläisyydellä, hurskastelevuudella jne jne.
No, takaisin asiaan.
Sihvola kirjoittaa: ”Vakaumusten kunnioitus perustuu yksimielisyyteen siitä, että elämä on hyvää vain, jos päätökset elämän tarkoituksesta ja eettisestä perustasta tehdään vapaasti ja itsenäisesti omantunnon arvokasta mutta haurasta kykyä käyttäen. Yksimielisyyttä ei sen sijaan tarvita eikä tule vaatia siitä, miten omaatuntoa on käytettävä, tai edes siitä, mistä suunnasta omantunnon ratkaisuja tulee etsiä.”
Pohtimisen arvoinen ajatus!
Suvaitsevaisuus ei ole ihmisen myötäsyntyinen ominaisuus, vaan sitä pitää opetella. Se on koulutuksen ja kulttuurin tehtävä.
Kirjojen suositteleminen muuten on kaksiteräistä hommaa: joku voi kokea sen tyrkyttämisenä, toinen kiittää. Mutta suosittelen Sihvolaa silti.
Professori Sihvola hahmottelee kirjassaan ensin uskonnon merkitystä ja uskonnon äidinkielen luonnetta ja siirtyy sitten pohtimaan laajasti suvaitsevaisuuden mahdollisuuksia monikulttuurisessa ja -uskontoisessa maailmassa. Hän kirjoittaa myös Lähi-idän tilanteesta, uskonnonvapaudesta ja seksuaalieettisestä keskustelusta. Sihvola suhtautuu luottavaisesti ajattelevan ihmisen uskonnon tulevaisuuteen.
Maailmankansalaisen uskonto on ehditty toisaalla (Kotimaa24-blogissani) leimata jo lähtökohdiltaan muotopuhtaan liberaaliteologiseksi. Entä sitten, se tarjoaa hyvät välineet ymmärtää uskontoa ja kristinuskoa erityisesti. – Paremmat välineet liberaaliteologia (mm. historiallis-kriittinen ja yksilön kokemusta oppien sijaan korostava lähestymistapa) antaa todellisuuden ja yhteisöjen ymmärtämiseen kuin vaikkapa biblisismi (yltiökirjaimellinen Raamatun tulkinta).
No, ei leimoilla ole väliä, jos lähtökohdat, metodit tai ismit auttavat kuvaamaan käsillä olevaa ilmiötä ja artikuloimaan sen ymmärrettävästi nykyhetkessä. Jokainen yritys saada kiinni ajassa vaikuttavista ilmiöstä perustuu johonkin lähtökohtaan, totta kai. Sihvola lähtee siitä yleisestä havainnosta, että uskonto on kieli, joka poikkeaa tieteen kielestä. Senpä vuoksi suvaitsevaisuuden perusteita ei voi rakentaa uskonnollisen kielen varaan, sillä sen pitää toimia myös ei-uskonnollisessa ympäristössä.
Ylipäättään kun uskontoa selitetään uskon kielellä ei-uskonnollisessa ympäristössä, joudutaan puhumaan riikinruotsia sydän-Savossa, siis vertauskuvallisesti: voi olla että tulee ymmärretyksi tai sitten ei – vastuu on puhujalla.
Todellisuutta koskevia yleistyksiä ei voi tehdä niin, että ilmoittaa Jumalan puhuvan vain uskoa eli uskonkieltä. Ne yleistykset ja havainnot ovat uskonnon sisäisiä, toveripuhetta siis, yhteisön rakentamista ja rajojen piirtämistä.
Uskontoa puhutaan monella eri murteella: raamatullisuudella, opillisuudella, tunnustuksellisuudella, körttiläisyydellä, hurskastelevuudella jne jne.
No, takaisin asiaan.
Sihvola kirjoittaa: ”Vakaumusten kunnioitus perustuu yksimielisyyteen siitä, että elämä on hyvää vain, jos päätökset elämän tarkoituksesta ja eettisestä perustasta tehdään vapaasti ja itsenäisesti omantunnon arvokasta mutta haurasta kykyä käyttäen. Yksimielisyyttä ei sen sijaan tarvita eikä tule vaatia siitä, miten omaatuntoa on käytettävä, tai edes siitä, mistä suunnasta omantunnon ratkaisuja tulee etsiä.”
Pohtimisen arvoinen ajatus!
Suvaitsevaisuus ei ole ihmisen myötäsyntyinen ominaisuus, vaan sitä pitää opetella. Se on koulutuksen ja kulttuurin tehtävä.
Kirjojen suositteleminen muuten on kaksiteräistä hommaa: joku voi kokea sen tyrkyttämisenä, toinen kiittää. Mutta suosittelen Sihvolaa silti.
lauantai 19. maaliskuuta 2011
Ajan hammas puree
Aikaa ei voi pysäyttää, mutta sen liikettä voi seurata. Kellosta. Ja katsomalla ympärilleen. Maailmaa.
Kun täytin 50 muutama vuosi sitten, kiinnostuin ajasta. Aika veti puoleensa ja kyselytti. Kirjoitin kirjan Stop – enemmän aikaa, vähemmän kiirettä. Se ilmestyi alkuvuodesta 2008. Ehkä sain sanottua sillä hetkellä olennaisen, ainakin aikakutina hellitti.
Kirjaa tehdessäni kiinnostuin kelloista toden teolla. Olivat ne aikaisemminkin kiehtoneet, mutta nyt niihin tuntui kasautuvan symboliikkaa. Kello on paitsi käytännöllinen työkalu myös vertauskuvallinen yritys hallita aikaa.
Viime viikkoina olen lähes päivittäin selaillut kirjaa nimeltä Mini Watch Bible Volume 1 (Tectum 2008). Kirjassa on 430 sivua ja tekstiä tuskin nimeksikään. Se on syntynyt yhteistyössä "tyyli ja muotoilulehti" International Watchin (iW) kanssa. Kirja esitteelle komein kuvin kelloja, ei muuta.
Siinä niitä on sivutolkulla: Lange & Shöne, Patek Philippe, Audemars Piguet, IWC, Glashütte, Jeager le Coultre, Panerai, Vacheron Constantin ja niin edelleen. Kellojen ystävät tietävät mistä puhun, henkilöauton hintaisista aikaraudoista.
Kuvat rannekelloista kiehtovat ja tarjoavat lepoa työpäivän jälkeen. Aika. Kunpa minulla olisi sitä. Tai jos en voi saada aikaa, toisiko kello lohtua?
”Kello-Raamattu” on siis mitä viihdyttävin kirja. Samalla huomaan pohtivani, pitäisikö ostaa uusi kello, mekaaninen tietenkin. Sekin on osa viihdyttävyyttä, haaveilu.
Kun täytin 50 muutama vuosi sitten, kiinnostuin ajasta. Aika veti puoleensa ja kyselytti. Kirjoitin kirjan Stop – enemmän aikaa, vähemmän kiirettä. Se ilmestyi alkuvuodesta 2008. Ehkä sain sanottua sillä hetkellä olennaisen, ainakin aikakutina hellitti.
Kirjaa tehdessäni kiinnostuin kelloista toden teolla. Olivat ne aikaisemminkin kiehtoneet, mutta nyt niihin tuntui kasautuvan symboliikkaa. Kello on paitsi käytännöllinen työkalu myös vertauskuvallinen yritys hallita aikaa.
Viime viikkoina olen lähes päivittäin selaillut kirjaa nimeltä Mini Watch Bible Volume 1 (Tectum 2008). Kirjassa on 430 sivua ja tekstiä tuskin nimeksikään. Se on syntynyt yhteistyössä "tyyli ja muotoilulehti" International Watchin (iW) kanssa. Kirja esitteelle komein kuvin kelloja, ei muuta.
Siinä niitä on sivutolkulla: Lange & Shöne, Patek Philippe, Audemars Piguet, IWC, Glashütte, Jeager le Coultre, Panerai, Vacheron Constantin ja niin edelleen. Kellojen ystävät tietävät mistä puhun, henkilöauton hintaisista aikaraudoista.
Kuvat rannekelloista kiehtovat ja tarjoavat lepoa työpäivän jälkeen. Aika. Kunpa minulla olisi sitä. Tai jos en voi saada aikaa, toisiko kello lohtua?
”Kello-Raamattu” on siis mitä viihdyttävin kirja. Samalla huomaan pohtivani, pitäisikö ostaa uusi kello, mekaaninen tietenkin. Sekin on osa viihdyttävyyttä, haaveilu.
perjantai 28. tammikuuta 2011
Kirjailijasta tulee renki
Kirjoittaja jumalaisine ideoineen ja terävine kynineen on kaiken lähtökohta. Tai on joskus ollut. Nykyisin varsinkin tietokirjoissa kirjoittaja on entistä useammin renki, joka tekee mitä pyydetään.
Perinteisesti on ajateltu, että kirjan tie kustantajan näkökulmasta on seuraavanlainen: kirjoittaja > editoija > taittaja > jakelija > myyjä. Mutta entistä useammin, varsinkin tietokirjoissa idea kirjaan tulee kustantajalta. Kirjoittaja on vasta toinen (tai ties monesko!) nappula tuotantoketjussa. Kustantaja haarukoi tarpeen ja räätälöi tarvittavan tuotteen ja pyytää kirjoittajaa tuottamaan tarvittavan sisällön, jota yhdessä kustantajan kanssa pitkin matkaa viilataan haluttuun formuun, näkökulmaan ja mittaan. Ei tässä mitään pahaa ole, mutta ansaitsee tulla mainituksi.
Renki-sanan voi halutessaan korvata asiantuntijalla tai ammattilaisella (tai ammattikirjoittajalla).
Olen kirjoittanut tietokirjoja omasta vapaasta lähtökohdastani, mutta myös kustantajan yllytyksestä. Kumpi on parempi? No tietysti kumpikin.
Kaunokirjallisuudessa esikoiset lienevät poikkeuksetta omaehtoisen ilmaisuntarpeen synnyttämiä, mutta varmaan tässäkin asiassa poikkeus vahvistaa säännön. Sen sijaan jatko-osat voivat usein olla brändin rakentamista tyyliin ”Kun se edellinenkin myi, niin laitetaan samanlainen ensi jouluksi...”
Tiesikö esimerkiksi Kalle Päätalo etukäteen, että Iijoki-sarjassa olisi 26-osaa, vai pyysikö kustantaja vielä muutaman lisää - vai pyysivätkö lukijat?
Perinteisesti on ajateltu, että kirjan tie kustantajan näkökulmasta on seuraavanlainen: kirjoittaja > editoija > taittaja > jakelija > myyjä. Mutta entistä useammin, varsinkin tietokirjoissa idea kirjaan tulee kustantajalta. Kirjoittaja on vasta toinen (tai ties monesko!) nappula tuotantoketjussa. Kustantaja haarukoi tarpeen ja räätälöi tarvittavan tuotteen ja pyytää kirjoittajaa tuottamaan tarvittavan sisällön, jota yhdessä kustantajan kanssa pitkin matkaa viilataan haluttuun formuun, näkökulmaan ja mittaan. Ei tässä mitään pahaa ole, mutta ansaitsee tulla mainituksi.
Renki-sanan voi halutessaan korvata asiantuntijalla tai ammattilaisella (tai ammattikirjoittajalla).
Olen kirjoittanut tietokirjoja omasta vapaasta lähtökohdastani, mutta myös kustantajan yllytyksestä. Kumpi on parempi? No tietysti kumpikin.
Kaunokirjallisuudessa esikoiset lienevät poikkeuksetta omaehtoisen ilmaisuntarpeen synnyttämiä, mutta varmaan tässäkin asiassa poikkeus vahvistaa säännön. Sen sijaan jatko-osat voivat usein olla brändin rakentamista tyyliin ”Kun se edellinenkin myi, niin laitetaan samanlainen ensi jouluksi...”
Tiesikö esimerkiksi Kalle Päätalo etukäteen, että Iijoki-sarjassa olisi 26-osaa, vai pyysikö kustantaja vielä muutaman lisää - vai pyysivätkö lukijat?
lauantai 18. joulukuuta 2010
Tonttuna kirjakaupassa
Onko kova paketti parempi kuin pehmeä? Jos kovaa etsitään, kirja on hyvä valinta. Mutta minkälainen kirja kenellekin, kas siinä pulma.
Nyt on korkea aika päättää partaisen uskomusolennon puolesta, mitä fiktiiviseen luonnonmateriaalista tehtyyn lahjanjakelukuljettimeen laitetaan kirjakaupan hyllyltä. Kenelle romaani, kenelle muistelmat, kuka iloitsee tietokirjasta, kenelle uskaltaa edes ajatella runoja?
Yksi ratkaisu on antaa lahjakortti paikalliseen kirjapuotiin. Saa sitten itse valita mieleisensä. Mutta entä antikvariaatti?
Voiko joululahjaksi antaa käytetyn kirjan? Toki voi, vaikka on ihmisiä jotka nirppanokkailevat sisäisesti saadessaan divarin helmen. Itse kuuluin tähän heimoon, mutta en enää. Hyvä kirja on hyvä vanhanakin.
Meidän perheessä kovat paketit kääritään yleensä sanomalehden sivuun. Lukemista siinäkin on.
P.S. Haluaisin saada lahjaksi Lars Sundin Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset (WSOY), ellen jo lukisi sitä.
Nyt on korkea aika päättää partaisen uskomusolennon puolesta, mitä fiktiiviseen luonnonmateriaalista tehtyyn lahjanjakelukuljettimeen laitetaan kirjakaupan hyllyltä. Kenelle romaani, kenelle muistelmat, kuka iloitsee tietokirjasta, kenelle uskaltaa edes ajatella runoja?
Yksi ratkaisu on antaa lahjakortti paikalliseen kirjapuotiin. Saa sitten itse valita mieleisensä. Mutta entä antikvariaatti?
Voiko joululahjaksi antaa käytetyn kirjan? Toki voi, vaikka on ihmisiä jotka nirppanokkailevat sisäisesti saadessaan divarin helmen. Itse kuuluin tähän heimoon, mutta en enää. Hyvä kirja on hyvä vanhanakin.
Meidän perheessä kovat paketit kääritään yleensä sanomalehden sivuun. Lukemista siinäkin on.
P.S. Haluaisin saada lahjaksi Lars Sundin Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset (WSOY), ellen jo lukisi sitä.
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
Lukujalkineet vailla vertaa
Sain pari joulua takaperin lahjaksi Mikko Närhen toimittaman kirjan Reino – lämpimiä jalkoja ja ajatuksia (Traff Finland Oy 2007). Kyseisiä jalkineita ei minulla ollut, joten kirja jäi hyllyyn pölyttymään.
Mutta, pyytämättä ja yllätyksenä, sain tänä vuonna isänpäivälahjaksi Reinot. Väri ei ole se perinteinen lököruskea, vaan harmaampi, ikään kuin "sivistyneempi". Kiikutin mokomat äkkiä mökille, jossa ne saavat olla itsekseen koko talven.
Mutta syystä jota tiedä en, tartuin Reino-kirjaan. Jotain suosikkijalkineen taustoita väkisinkin tiesin, mutta että se on ihan näin kultti! Aivan suomalaisuuden syvimpiä tuntoja kirjassa kutitettiin.
Alunperin 1932 huopaa ja kumia yhdistävä jalkine tunnettiin nimellä SA-kotikenkä. Vuonna 1965 syntyi Reino. Hänen, ei kun sen, feminiininen vastinpari on Aino.
Kirja muutti ajatukseni Reinoista. Olen varma, että ne ovat myös erinomaiset lukujalkineet! Tarkenee ja on mukava olla.
Lopuksi ja mielenylennykseksi kaikille Reinon omistajille tai sellaisista haaveileville lainaus Pauli Välimäen kirjoituksesta em. kirjasta: ”Reinot ovat paikallaan pysymisen symboli. Ekologisessa mielessä paikallaan pysyminen on monesti tavoiteltavampaa kuin jatkuva muutos. Hiljaisuus, tassuttelu, kävely ja ihmettely ovat verrattomasti ekologisempia tapoja suhtautua elämään kuin jatkuva juokseminen eteenpäin. Sitä paitsi: Reinot jalassa kiikkustuolissa ajatuskin virkistyy ja antaa tilaa luovuudelle, jota ilman talouskin surkastuu.”
Mutta, pyytämättä ja yllätyksenä, sain tänä vuonna isänpäivälahjaksi Reinot. Väri ei ole se perinteinen lököruskea, vaan harmaampi, ikään kuin "sivistyneempi". Kiikutin mokomat äkkiä mökille, jossa ne saavat olla itsekseen koko talven.
Mutta syystä jota tiedä en, tartuin Reino-kirjaan. Jotain suosikkijalkineen taustoita väkisinkin tiesin, mutta että se on ihan näin kultti! Aivan suomalaisuuden syvimpiä tuntoja kirjassa kutitettiin.
Alunperin 1932 huopaa ja kumia yhdistävä jalkine tunnettiin nimellä SA-kotikenkä. Vuonna 1965 syntyi Reino. Hänen, ei kun sen, feminiininen vastinpari on Aino.
Kirja muutti ajatukseni Reinoista. Olen varma, että ne ovat myös erinomaiset lukujalkineet! Tarkenee ja on mukava olla.
Lopuksi ja mielenylennykseksi kaikille Reinon omistajille tai sellaisista haaveileville lainaus Pauli Välimäen kirjoituksesta em. kirjasta: ”Reinot ovat paikallaan pysymisen symboli. Ekologisessa mielessä paikallaan pysyminen on monesti tavoiteltavampaa kuin jatkuva muutos. Hiljaisuus, tassuttelu, kävely ja ihmettely ovat verrattomasti ekologisempia tapoja suhtautua elämään kuin jatkuva juokseminen eteenpäin. Sitä paitsi: Reinot jalassa kiikkustuolissa ajatuskin virkistyy ja antaa tilaa luovuudelle, jota ilman talouskin surkastuu.”
sunnuntai 19. syyskuuta 2010
Kuka jaksaa lukee klassikkoja?
Klasikko on aikaa kestävä kirja. Sellaista ei voi suoraan kirjoittaa, se pitää lukea klassikoksi.
Nostan hattua kaikille klassikkojen lukijoille. Siksipä laitoin ilolla merkille, että professori Jaana Hallamaa ainakin on onnistunut lukemaan (kuuntelemaan alkukielellä) sellaisen, Thomas Mannin Buddenbrookit. Hän esittelee lukukokemustaan Kirkon tiedotuskeskuksen organisoimassa Lukupiirissä, yhteisblogissa (www.pod.fi/lukupiiri)
Tuoreessa Lukupiirissä Jaana Hallamaa kirjoittaa:
”Mannin vuonna 1901 julkaistua kirjaa on pidetty kaunokirjallisena esityksenä Max Weberin teesistä, joka mukaan protestanttinen kristillisyys ja kapitalistinen talousjärjestelmä ruokkivat ja tukevat toisiaan. Luonnehdinta on yksinkertaistus, mutta kuvaa oivallisesti sitä, ettei Buddenbrookit ole vain sukukronikka 1800-luvun lyypekkiläisestä kauppiasperheestä, vaan myös talous- ja sosiaalihistoriallinen tutkielma. Buddenbrookit kertoo myös muun muassa taiteilijan kutsumuksen ja porvarillisen elämänmuodon välisestä ristiriidasta, omakohtaisen ja ulkonaisen uskonnollisuuden merkityksestä ja voimasta, Euroopan poliittisista muutoksista ja eri yhteiskuntaluokkien välisistä jännitteistä ja kuiluista.”
Kyllä minäkin vielä Buddenbrookini luen... Se muuten on tuoreena suomennoksena hyllyssäni...
Nostan hattua kaikille klassikkojen lukijoille. Siksipä laitoin ilolla merkille, että professori Jaana Hallamaa ainakin on onnistunut lukemaan (kuuntelemaan alkukielellä) sellaisen, Thomas Mannin Buddenbrookit. Hän esittelee lukukokemustaan Kirkon tiedotuskeskuksen organisoimassa Lukupiirissä, yhteisblogissa (www.pod.fi/lukupiiri)
Tuoreessa Lukupiirissä Jaana Hallamaa kirjoittaa:
”Mannin vuonna 1901 julkaistua kirjaa on pidetty kaunokirjallisena esityksenä Max Weberin teesistä, joka mukaan protestanttinen kristillisyys ja kapitalistinen talousjärjestelmä ruokkivat ja tukevat toisiaan. Luonnehdinta on yksinkertaistus, mutta kuvaa oivallisesti sitä, ettei Buddenbrookit ole vain sukukronikka 1800-luvun lyypekkiläisestä kauppiasperheestä, vaan myös talous- ja sosiaalihistoriallinen tutkielma. Buddenbrookit kertoo myös muun muassa taiteilijan kutsumuksen ja porvarillisen elämänmuodon välisestä ristiriidasta, omakohtaisen ja ulkonaisen uskonnollisuuden merkityksestä ja voimasta, Euroopan poliittisista muutoksista ja eri yhteiskuntaluokkien välisistä jännitteistä ja kuiluista.”
Kyllä minäkin vielä Buddenbrookini luen... Se muuten on tuoreena suomennoksena hyllyssäni...
lauantai 17. heinäkuuta 2010
Varo yhden kirjan miestä
Muistan lukeneeni jostain ohjeen: Poikani, varo yhden kirjan miestä! Varoitus viittaa mihin tahansa yksipuoliseen maailmankuvaan ja sen tyrkyttäjään.
Aivan erityisesti yhden kirjan miehiä on uskonnoissa. Raamattu kainalossa tai Koraania heiluttaen totuus on näppärästi hallussa. Mutta yhden kirjan ihmeitä on myös filosofiassa tai elämäntaidossa.
Yhden kirjan miehet (ja naiset myös) ovat eläviä todisteita kirjan vaikutuksista. Kirja on enemmän kuin sanoja paperilla. Ajatukset löytävät otollisen maaperän lukijasta, joka kokee ymmärtävänsä totuuden ja saavansa ratkaisevan tiedon, jotta kokonaisuus hahmottuu.
Ja senpä vuoksi hän niin kiihkeästi tyrkyttää Ainoan Kirjansa oppia ja maailmankuvaa.
Yhden kirjan ihmiset voivat olla hyvää tarkoittavia, mutta samalla kertaa he ovat yksitotisia, vivahteettomia ja poissulkevia.
Oma lukunsa ovat yhden kaunokirjallisen teoksen miehet ja naiset. He eivät niinkään tyrkytä maailmankuvaa, kuin esteettisiä mieltymyksiään.
Aivan erityisesti yhden kirjan miehiä on uskonnoissa. Raamattu kainalossa tai Koraania heiluttaen totuus on näppärästi hallussa. Mutta yhden kirjan ihmeitä on myös filosofiassa tai elämäntaidossa.
Yhden kirjan miehet (ja naiset myös) ovat eläviä todisteita kirjan vaikutuksista. Kirja on enemmän kuin sanoja paperilla. Ajatukset löytävät otollisen maaperän lukijasta, joka kokee ymmärtävänsä totuuden ja saavansa ratkaisevan tiedon, jotta kokonaisuus hahmottuu.
Ja senpä vuoksi hän niin kiihkeästi tyrkyttää Ainoan Kirjansa oppia ja maailmankuvaa.
Yhden kirjan ihmiset voivat olla hyvää tarkoittavia, mutta samalla kertaa he ovat yksitotisia, vivahteettomia ja poissulkevia.
Oma lukunsa ovat yhden kaunokirjallisen teoksen miehet ja naiset. He eivät niinkään tyrkytä maailmankuvaa, kuin esteettisiä mieltymyksiään.
maanantai 17. toukokuuta 2010
Kirja saa siivet
Minulla on hyllyssäni kolmisenkymmentä linnuista kertovaa kirjaa. Niistä 12 voi luokitella määritysoppaiksi.
Eniten määritysoppaista on käsissäni viime vuosina kulunut Lintuopas - Euroopan ja Välimeren alueen linnut (Otava). Nyt tuosta Lars Svenssonin (teksti ja kartat), Killian Mullarneyn ja Dan Zetterströmin (piirroskuvat ja kuvateksti) kymmenen vuotta vanhasta retkikaverista on ilmestynyt uudistettu laitos. Kirjan ovat suomentaneet ja meidän oloihimme lokalisoineet Hannu Jännes ja Pekka J. Niklander.
Lintuharrastajat ovat saanet Kirjan (kansikuvassa on lapintiira). Siis kirjan isolla kirjaimella. Lintuopas tulee kulumaan satojen, ei, tuhansien harrastajien käsissä. Aloittelija toki pärjää hieman vaatimattomammallakin lajimäärällä varustetulla kirjalla, mutta kun aletaan harvinaisuuksia määrittämään, niin Lintuopas on korvaamaton apu. Aina sekään ei tosin riitä, vaan tarvitaan vielä spesiaalimpaa oheislukemistoa ja -kuvastoa.
Lintuoppaassa on piirroskuvitus. Se on näet yllättäen havainnollisempaa kuin valokuvat.
Lintuopas on myös kirjamuodon puolustuspuhe. Miten maastossa pärjäisi kirjan sähköinen versio? Miten se toimisi pakkasessa tai kosteissa oloissa?
Parhaimmillaan Lintuoppaan teksti on verbaalista ilotulitusta, tai oikeammin luritusta, kun on kyse linnunlaulun kuvauksesta: ”Voimakas ja kirkas laulu alkaa usein toistetulla, kuuluvalla, metallisella zry- tai monitavuisella zri-zri-zrytt-äänellä, kiihtyy hitaasti ja ryöpsähtää äkkiä melodisiksi, sointuviksi tai koviksi ja kitiseviksi ääniksi, joihin sekoittuu taitavia (myös poronkellojen!) matkintoja.” Näin laulaa sinirinta, tuo Lapin satakieli.
Eniten määritysoppaista on käsissäni viime vuosina kulunut Lintuopas - Euroopan ja Välimeren alueen linnut (Otava). Nyt tuosta Lars Svenssonin (teksti ja kartat), Killian Mullarneyn ja Dan Zetterströmin (piirroskuvat ja kuvateksti) kymmenen vuotta vanhasta retkikaverista on ilmestynyt uudistettu laitos. Kirjan ovat suomentaneet ja meidän oloihimme lokalisoineet Hannu Jännes ja Pekka J. Niklander.
Lintuharrastajat ovat saanet Kirjan (kansikuvassa on lapintiira). Siis kirjan isolla kirjaimella. Lintuopas tulee kulumaan satojen, ei, tuhansien harrastajien käsissä. Aloittelija toki pärjää hieman vaatimattomammallakin lajimäärällä varustetulla kirjalla, mutta kun aletaan harvinaisuuksia määrittämään, niin Lintuopas on korvaamaton apu. Aina sekään ei tosin riitä, vaan tarvitaan vielä spesiaalimpaa oheislukemistoa ja -kuvastoa.
Lintuoppaassa on piirroskuvitus. Se on näet yllättäen havainnollisempaa kuin valokuvat.
Lintuopas on myös kirjamuodon puolustuspuhe. Miten maastossa pärjäisi kirjan sähköinen versio? Miten se toimisi pakkasessa tai kosteissa oloissa?
Parhaimmillaan Lintuoppaan teksti on verbaalista ilotulitusta, tai oikeammin luritusta, kun on kyse linnunlaulun kuvauksesta: ”Voimakas ja kirkas laulu alkaa usein toistetulla, kuuluvalla, metallisella zry- tai monitavuisella zri-zri-zrytt-äänellä, kiihtyy hitaasti ja ryöpsähtää äkkiä melodisiksi, sointuviksi tai koviksi ja kitiseviksi ääniksi, joihin sekoittuu taitavia (myös poronkellojen!) matkintoja.” Näin laulaa sinirinta, tuo Lapin satakieli.
lauantai 6. helmikuuta 2010
Kadonnutta aikaa etsimässä
Otsikko viittaa sekä Marcel Proustin 10-osaiseen romaaniin että minulle tärkeään projektiin: ajan etsimiseen, jotta voisin lukea Proustin kirjan.
Proustin veli Robert on sanonut: "Ikävä tosiasia on, että ihmisen pitää olla pitkään sairas tai sitten hänen täytyy katkaista jalka ennen kuin hänen on mahdollista lukea Kadonnutta aika etsimässä."
Olen ostanut kaikki kymmenen osaa kustantajalta (Otava) ja ne ovat siistissä rivissä kirjahyllyssäni. Odottavat oikeaa hetkeä.
Yöpöydälläni on jo Olaf Lagercrantzin Proustia lukiessa (Otava). Sen johdanto alkaa: "Monen vuoden ajan olen lukenut lähes yksinomaan Marcel Proustin romaania Kadonnutta aikaa etsimässä. Olen tuijottanut sen valtaisiaa kudosta ja yrittänyt seurata sen muutamia lankoja. Kirjasta on tullut minulle koti, se on antanut minulle turvaa."
En tiedä, miten Proustista tuli minulle alati tihenevä pakkomielle. Tuntuu että kirjallisuudenystävänä en ole mikään enkä kukaan, jos en ole lukenut tuota hitaasti soljuvaa kielellistä kudosta. Ehkä olen vasta nyt kypsä tarttumaan tähän moderniin klassikkoon.
Ensimmäinen askel oikeaan suuntaan oli, kun kävin katsomassa viime syksynä Q-teatterissa näytelmän Jälleen löydetty aika. Esitys oli hyvä ja intensiivinen, mutta, kuten eräs kriittikko totesi, se tuntui tapahtuvan oudossa tyhjiössä: proustilainen universum leijui 2000-luvun tavoittamattomissa.
Juuri se tuntuukin haasteelliselta. Astuminen muistamisen iättömyyteen.
Proustin veli Robert on sanonut: "Ikävä tosiasia on, että ihmisen pitää olla pitkään sairas tai sitten hänen täytyy katkaista jalka ennen kuin hänen on mahdollista lukea Kadonnutta aika etsimässä."
Olen ostanut kaikki kymmenen osaa kustantajalta (Otava) ja ne ovat siistissä rivissä kirjahyllyssäni. Odottavat oikeaa hetkeä.
Yöpöydälläni on jo Olaf Lagercrantzin Proustia lukiessa (Otava). Sen johdanto alkaa: "Monen vuoden ajan olen lukenut lähes yksinomaan Marcel Proustin romaania Kadonnutta aikaa etsimässä. Olen tuijottanut sen valtaisiaa kudosta ja yrittänyt seurata sen muutamia lankoja. Kirjasta on tullut minulle koti, se on antanut minulle turvaa."
En tiedä, miten Proustista tuli minulle alati tihenevä pakkomielle. Tuntuu että kirjallisuudenystävänä en ole mikään enkä kukaan, jos en ole lukenut tuota hitaasti soljuvaa kielellistä kudosta. Ehkä olen vasta nyt kypsä tarttumaan tähän moderniin klassikkoon.
Ensimmäinen askel oikeaan suuntaan oli, kun kävin katsomassa viime syksynä Q-teatterissa näytelmän Jälleen löydetty aika. Esitys oli hyvä ja intensiivinen, mutta, kuten eräs kriittikko totesi, se tuntui tapahtuvan oudossa tyhjiössä: proustilainen universum leijui 2000-luvun tavoittamattomissa.
Juuri se tuntuukin haasteelliselta. Astuminen muistamisen iättömyyteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)