Erilainen surukirja

Hannu Mäkelän uusin teos Valo (Kirjapaja) kertoo hänen ja venäläisen toimittajan Svetlana Aksjonovan tapaamisesta, tutustumisesta, rakastumisesta ja kuusi vuotta kestäneestä avioliitosta. Aksojonova kuoli yllättäen 2017.

Kirjan kirjoittaminen on alkanut muutama kuukausi vaimon, kutsumanimeltään Svetan, kuolemasta. Mäkelällä on ollut muistamisen tukena valtava määrä sähköpostiviestejä. Kaikkiaan niitä löytyi vanhalta tietokoneelta vuodesta 2008 lähtien yli 37 000.

Pariskunnan viestinvaihto oli vilkasta, sillä he asuivat kahdessa maassa. Mäkelä kuvaa puolisoiden välistä syvenevää rakkautta. Venäläinen tapa ilmasta tunteita on kirjallinen, jotenkin vanhanaikainen, mutta kokonaisvaltainen. Kirjassa on runsaasti suoria lainauksia Svetan viesteistä.

Mäkelä kirjoittaa suoraan ja vailla turhia selityksiä. Hän on sureva mies, joka neljännessä avioliitossaan tuntuu löytäneen rakkauden sen syvemmässä merkityksessä. Puolisoiden ikäero oli 19 vuotta.

Sveta oli harras ortodoksi ja uskonnon kuvaus saa paljon tilaa. Mäkelä itse katselee vaimonsa uskonilmaisuja etäältä, mutta silti ymmärtäen ja lämmöllä. Hän kirjoittaa pikkuhiljaa tajuavansa, kuinka syvää Svetan suhde uskontoon oli.

Svetan äiti ja veli saavat kriittisen tarkastelun, varsinkin pappismunkkiveli. Venäläinen perhe- ja rooliajattelu törmäävät Svetan toiveisiin päästä joskus elämään Suomeen.

Valo on ennen kaikkea kirja rakkaudesta. Mäkelä kirjoittaa: ”Kun Sveta tuli elämääni, sain kokea rakkauden. Jotain taisin siitä oppia. Kun haluaa toiselle enemmän kuin itselle, alkaa vähitellen voida aina vain paremmin. Rakkaus parantaa, sen tarkoituksena ei ole alistaa, vaan auttaa ja yhdistää.”

Lisäksi Valo on surukirja, erilainen sellainen. Lukijaa ehkä hieman kauhistuttaa, kuinka vähän aikaa Svetan kuolemasta on kulunut ja mies jo purkaa tuntojaan. Mäkelä on kuitenkin ammattikirjailija ja osaa annostella vereslihan ja yleistajuisuuden määrää.

Julkaistu Kotimaassa 30.8.2018

Hääruno Vantaalla

Rakkaus ei ole nuori, ei vanha
se on iätön
               välähdys, kahahdus, sirahdus
               jokin
mikä kertoo elämän vielä kukevan
varjoista kohti valoa

Rakkaus ei ole suuri, ei pieni
se on painoton
               olematon, tajuamaton, tuntematon
               jokin
mikä kertoo ajan likkeen suunnan
kohti hiljaista onnea

Rakkaus ei ole sininen, ei vaaleanpunainen
se on väritön
               läpinäkyvä, vedenvärinen, viileä
               jokin
joka pudotesaan janoisen huulille
synnyttää muistoja

Niin pysyvät siis nämä kolme:
valo, onni, muistot
Mutta suuriin niistä on
... niin M. niin T.
Mikä niistä on suurin?


(Ääneen luettu  Seutulan VPK-talolla 5.8.)

Pakenijan matkassa

Loma alkamassa. Luin loppuun yöpöydälläni pitkää olleen Pakenijan, Marcel Proustin Kadonnutta aika etsimässä -romaanisuomennoksen yhdeksännen osan. Olen lukenut sitä muutama sivu kerrallaan ja nauttinut joka sanasta. Nyt luin pois viimeiset 30 sivua. Sieltä löytyi lauseita ja ajatuksia, jotka herättävät silkkaa oivaltamisen riemua.

Pakenija on rakkausromaani, jonka aineena on rakastetun lähtö, kuolema sekä suru ja muistot. Albertine on kirjan keskeinen hahmo. Vimmaisesti Proust laittaa päähenkilönsä tuntemaan ja tunnustamaan. Proustilainen rakkaus on tyly: kun lakkaa rakastamasta, rakkaus saavuttaa päämääränsä, sitä ei tavallaan enää ole. Kirjan loppupuolella tulee selvyyttä myös päähenkilön lapsuuden suureen rakkauteen, Gilberteen. Hän nimittäin avioituu päähenkilön hyvän ystävän kanssa. Ystävä ei ole enää hyvä ystävä, sillähän alkaa tuntea vetoa miehiin.

Proustin suuressa romaanissa rakkaussuhteet toistavat samoja, lohduttomia kaavoja. Naiset ovat vain kuvajaisia, heti kun mies saavuttaa haluamansa, rakkaus katoaa. Ja miehet ovat pohjimmiltaan enemmän tai vähemmän homoseksuaaleja, mikä selittää rakkauden mahdottomuuden.

Mutta edellä sanottu ei ole läheskään koko totuus romaanin kaleidoskooppimaisuudesta. Se on jäätävän tarkkaa sosiaalisen elämän ilmiöiden kuvausta ja kommentointia. Yhä vielä sata vuotta syntynsä jälkeen se osuu maaliinsa, sillä ihminen ei ole sosiaalisena olentona muuttunut. Kuviot & pelit & elkeet ovat pohjimmiltaan samat viime vuosisadan alun ranskalaisessa kulahtaneessa luokkayhteiskunnassa kuin nykypissisten ihkussa somemaailmassakin.

Saa nähdä, saatan hyvinkin lomallani tarttua vielä johonkin Kadonnutta aikaa etsimässä –romaanin osaan. Nyt on olen koko kirjan  lukenut – muutamat osan useampaakin kertaan – voin aloittaa mistä haluan ja aina teksti ottaa valtoihinsa.

Ensimmäinen Pakenija-kokemukseni täällä

Rakastamisen vaikeudesta

Pari viikkoa sitten sain iltaöisessä hiljaisuudessa luettua Swanin rakkauden, Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin toisen osan (suom. Inkeri Tuomikoski). Luin sen toistamiseen ja ymmärsin lukemani hieman toisin kuin ensimmäisellä kerralla.

Hyvät kirjat taipuvat moneen lukukertaan ja antavat antejaan kitsaasti, mutta lukija tuntee kiitollisuutta uusista avauksista ja näkökumista. Minulle Swanin rakkaus tarjonnee vielä kolmannen lukukerran ellei useampiakin. Tässä tunnustaudun Proust-kultin kannattajaksi.

Nyt kirjan sankari Charles Swan ei tuntunut niin avuttomalta, kuin vuosi sitten keväällä kirjaa lukiessani, vaikka rakkauden kohde Odette toivoton typpi olikin, kokotti joka rokotti Swanilta tonnin jos toisenkin. Mutta kun kunnian mies ripustautuu projektiin (rakkaudeksi sitä tässä sanotaan), hän vie sen loppuun varoja ja vaivoja säästämättä.

Swan on rakastunut rakkauteen, ja kun kupla lopussa puhkeaa, ei mies voi kuin ihmetellä lumousta, joka piti häntä vuosikausia pihdeissään. ”Ajatella, että olen tuhlannut monta vuotta, että olen toivonut kuolemaa, että olen elänyt suuren rakkauteni sellaisen naisen vuoksi, joka ei ollut mieleeni eikä edes minun tyyppiäni.” – Ihmeelliset ovat rakkauden tiet!

Edelleen ihmettelen romaanin rakennetta. Ensimmäinen osa on lapsuuden vaikutelmien kuvaus (Combray). Toinen osa kertoo ajasta ennen kuin kertoja on syntynyt. Swan on kertojan vanhempien ystävä ja vilahtelee ensimmäisessä osassa. Myöhemmissä osissa Swan myös vilahtelee, mutta ei nouse enää etualalle. Hän on kertojan eli Proustin alter ego, juutalaistaustainen sivistynyt herrasmies, joka pelataan seurapiireistä ulos, koska avioituu ylläpidetyn naisen kanssa.

Swanin rakkaudessa on 247 sivua. Kirjan loppuosa on nimeltään Paikannimet: nimi. Siinä kertoja rakastuu lapsena Swanin ja Odetten tyttäreen Gilberteen.

Swanin ja Odetten rakkaustarina on kaikkien kirjan rakkaustarinoiden arkkityyppi. Rakkaus on sokea ja menettää kiinnostuksensa kun siitä tulee molemminpuolista. Lohduton näkemys, joka heijastelee Proustin aikaa ja homoseksuaalisen rakkauden mahdollisuutta eli teoksen yhtä tulkinta-avainta.

Aivan kirjan lopussa lapsi-kertoja muuttuu aikuiseksi ja katsoo maisemia Pariisissa: ”Todellisuutta, jonka olin tuntenut, ei enää ollut. Ellei rouva Swan (Odette) palannut paikalle kaltaisenaan, samalla hetkellä, Puistokuja olikin jo toinen. Tuntemamme seudut eivät kuulu vain kolmiulotteiseen maailmaan, minne ne mukavuussyistä sijoitamme. Ne olivat vain kapea kaistale keskellä vierekkäisiä vaikutelmia, joista elämämme muodostui; ja talot, tiet, puistokadut ovat, ikävä kyllä, yhtä hetkellisiä kuin vuodetkin.”

Edellinen ”raporttini” Swanin rakkaudesta löytyy täältä

Rakkaus loppuu kuolemaan

Rakastetun lähtö, toive häneen paluustaan, ristiriitaiset tunteet, sovun mahdollisuus ja äkkiä – tieto rakastetun kuolemasta. Kertoja aloittaa syväsukelluksen mielensä ja muistojensa syövereihin. Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanissuomennoksen yhdeksäs osa (alkuperäisen romaanin kuudes osa) Pakenija (suom. Inkeri Tuomikoski, Otava 2003) kertoo surusta ja rakkauden häviämisestä, selviämisestä.

Kuultuaan Albertinen - tai kuten kertoja myöhemmin määrittelee ”elämänsä yksilöllisimmän rakkauden” – kuolemasta, hän kiusaa itseään vielä mustasukkaisuudella ja epäilyllä ja penkoo Albertinen muistoa kuin pakkomielteinen ruumiinryöstäjä. Ja äkkiä selviää, että Albertine onkin ollut paheellisesti ja hillittömästä kiinnostunut naisista, vai onko sittenkään? Paljastukset ovat sitä luokkaa, että kertoja ei itsekään usko kaikkea kuulemaansa: hänelle kerrotaan mitä hänen oletetaan haluavan kuulla.

Pakenijassa (Albertine disparue) käydään julmaa tilitystä rakkaussuhteesta, joka näytti olevan ohitse mustasukkaisuuden tukahduttamana, mutta joka sai erosta happea ja roihahti hetkeksi liekkiin vain törmätäkseen fyysiseen kuolemaan. Kertojaa kuvaa itseään väsyneeksi ja tunnistaa itsessään ”raukkamaisen mukavuudenhalun” suhteessaan Albertinen ja hänen muistoonsa.

Pakenijan hyytävin kohtaus liittyy väärin tulkittuun sähkösanomaan. Venetsiassa matkaileva kertoja saa tietää että Albertine onkin elossa. Uutinen ei aiheuta kertojassa iloa, koska surutyön seurauksena Albertine (”kimppu ajatuksia”) oli kadonnut. Havainto, että ei järkyty omasta penseästä reaktiostaan, osoittaa kertojalle, että hän ei itsekään ole enää se sama, hänkin on kadonnut: hän on kuin sairauden jälkeen peiliin katsova mies, joka huomaa muuttuneensa vanhaksi ryppyiskesi valkoinen peruukki päässään. Aikaa johon Albertine kuului, ei enää ole, sen muistot ovat lakanneet elämästä.

Yhdeksättä osaa lukiessa oloni oli jotenkin lopullinen. Teemat alkoivat solmiutua ja kertojan maailmankuva hahmottua. Puolet kirjasta kertoo surusta ja suhteesta Albertineen. Sitten seuraa kolme lyhyempää lukua, joista ensimmäinen kertoo kohtaamisesta lapsuudenrakastettu Gilberten kanssa, toinen äidin kanssa tehdystä Venetsian matkasta ja kolmas Robert de Saint-Luoupesta, kertojan ystävästä, joka avioituu Gilberten kanssa. Saint-Loupista paljastuu myös biseksaalinen puoli ja hän näyttäytyy ”paheiden ruhtinaan”, paroni de Garlusin nuorempana varjona. Hyvä ystävä on myös paha ystävä.

Pakenijassa on paljon psykologista runollisuutta, kuten tämä surutyön täydellisyyttä kuvaava: ”Mielentilasta, joka tuona kaukaisena vuonna oli ollut minulle yhtä pitkää kidutusta, ei ollut jäljellä mitään. Sillä tässä maailmassa missä kaikki kuluu, kaikki katoaa, on jotakin, mikä raunioituu, mikä tuhoutuu vielä täydellisemmin, jättää vielä vähemmän jälkiä kuin kauneus: se on suru.” ( suom. Inkeri Tuomikoski)

Suorastaan pelonsekaisin tuntein odotan viimeistä osaa, nimeltään Jälleen löydetty aika. Tekisi mieleni siirtää sen lukemista tuonnemmaksi.