Rakastetun lähtö, toive häneen paluustaan, ristiriitaiset tunteet, sovun mahdollisuus ja äkkiä – tieto rakastetun kuolemasta. Kertoja aloittaa syväsukelluksen mielensä ja muistojensa syövereihin.
Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanissuomennoksen yhdeksäs osa (alkuperäisen romaanin kuudes osa)
Pakenija (suom.
Inkeri Tuomikoski, Otava 2003) kertoo surusta ja rakkauden häviämisestä, selviämisestä.
Kuultuaan Albertinen - tai kuten kertoja myöhemmin määrittelee ”elämänsä yksilöllisimmän rakkauden” – kuolemasta, hän kiusaa itseään vielä mustasukkaisuudella ja epäilyllä ja penkoo Albertinen muistoa kuin pakkomielteinen ruumiinryöstäjä. Ja äkkiä selviää, että Albertine onkin ollut paheellisesti ja hillittömästä kiinnostunut naisista, vai onko sittenkään? Paljastukset ovat sitä luokkaa, että kertoja ei itsekään usko kaikkea kuulemaansa: hänelle kerrotaan mitä hänen oletetaan haluavan kuulla.
Pakenijassa (
Albertine disparue) käydään julmaa tilitystä rakkaussuhteesta, joka näytti olevan ohitse mustasukkaisuuden tukahduttamana, mutta joka sai erosta happea ja roihahti hetkeksi liekkiin vain törmätäkseen fyysiseen kuolemaan. Kertojaa kuvaa itseään väsyneeksi ja tunnistaa itsessään ”raukkamaisen mukavuudenhalun” suhteessaan Albertinen ja hänen muistoonsa.
Pakenijan hyytävin kohtaus liittyy väärin tulkittuun sähkösanomaan. Venetsiassa matkaileva kertoja saa tietää että Albertine onkin elossa. Uutinen ei aiheuta kertojassa iloa, koska surutyön seurauksena Albertine (”kimppu ajatuksia”) oli kadonnut. Havainto, että ei järkyty omasta penseästä reaktiostaan, osoittaa kertojalle, että hän ei itsekään ole enää se sama, hänkin on kadonnut: hän on kuin sairauden jälkeen peiliin katsova mies, joka huomaa muuttuneensa vanhaksi ryppyiskesi valkoinen peruukki päässään. Aikaa johon Albertine kuului, ei enää ole, sen muistot ovat lakanneet elämästä.
Yhdeksättä osaa lukiessa oloni oli jotenkin lopullinen. Teemat alkoivat solmiutua ja kertojan maailmankuva hahmottua. Puolet kirjasta kertoo surusta ja suhteesta Albertineen. Sitten seuraa kolme lyhyempää lukua, joista ensimmäinen kertoo kohtaamisesta lapsuudenrakastettu Gilberten kanssa, toinen äidin kanssa tehdystä Venetsian matkasta ja kolmas Robert de Saint-Luoupesta, kertojan ystävästä, joka avioituu Gilberten kanssa. Saint-Loupista paljastuu myös biseksaalinen puoli ja hän näyttäytyy ”paheiden ruhtinaan”, paroni de Garlusin nuorempana varjona. Hyvä ystävä on myös paha ystävä.
Pakenijassa on paljon psykologista runollisuutta, kuten tämä surutyön täydellisyyttä kuvaava: ”Mielentilasta, joka tuona kaukaisena vuonna oli ollut minulle yhtä pitkää kidutusta, ei ollut jäljellä mitään. Sillä tässä maailmassa missä kaikki kuluu, kaikki katoaa, on jotakin, mikä raunioituu, mikä tuhoutuu vielä täydellisemmin, jättää vielä vähemmän jälkiä kuin kauneus: se on suru.” ( suom. Inkeri Tuomikoski)
Suorastaan pelonsekaisin tuntein odotan viimeistä osaa, nimeltään
Jälleen löydetty aika. Tekisi mieleni siirtää sen lukemista tuonnemmaksi.
