Hannu Mäkelän uusin teos Valo (Kirjapaja) kertoo hänen ja venäläisen toimittajan Svetlana Aksjonovan tapaamisesta, tutustumisesta, rakastumisesta ja kuusi vuotta kestäneestä avioliitosta. Aksojonova kuoli yllättäen 2017.
Kirjan kirjoittaminen on alkanut muutama kuukausi vaimon, kutsumanimeltään Svetan, kuolemasta. Mäkelällä on ollut muistamisen tukena valtava määrä sähköpostiviestejä. Kaikkiaan niitä löytyi vanhalta tietokoneelta vuodesta 2008 lähtien yli 37 000.
Pariskunnan viestinvaihto oli vilkasta, sillä he asuivat kahdessa maassa. Mäkelä kuvaa puolisoiden välistä syvenevää rakkautta. Venäläinen tapa ilmasta tunteita on kirjallinen, jotenkin vanhanaikainen, mutta kokonaisvaltainen. Kirjassa on runsaasti suoria lainauksia Svetan viesteistä.
Mäkelä kirjoittaa suoraan ja vailla turhia selityksiä. Hän on sureva mies, joka neljännessä avioliitossaan tuntuu löytäneen rakkauden sen syvemmässä merkityksessä. Puolisoiden ikäero oli 19 vuotta.
Sveta oli harras ortodoksi ja uskonnon kuvaus saa paljon tilaa. Mäkelä itse katselee vaimonsa uskonilmaisuja etäältä, mutta silti ymmärtäen ja lämmöllä. Hän kirjoittaa pikkuhiljaa tajuavansa, kuinka syvää Svetan suhde uskontoon oli.
Svetan äiti ja veli saavat kriittisen tarkastelun, varsinkin pappismunkkiveli. Venäläinen perhe- ja rooliajattelu törmäävät Svetan toiveisiin päästä joskus elämään Suomeen.
Valo on ennen kaikkea kirja rakkaudesta. Mäkelä kirjoittaa: ”Kun Sveta tuli elämääni, sain kokea rakkauden. Jotain taisin siitä oppia. Kun haluaa toiselle enemmän kuin itselle, alkaa vähitellen voida aina vain paremmin. Rakkaus parantaa, sen tarkoituksena ei ole alistaa, vaan auttaa ja yhdistää.”
Lisäksi Valo on surukirja, erilainen sellainen. Lukijaa ehkä hieman kauhistuttaa, kuinka vähän aikaa Svetan kuolemasta on kulunut ja mies jo purkaa tuntojaan. Mäkelä on kuitenkin ammattikirjailija ja osaa annostella vereslihan ja yleistajuisuuden määrää.
Julkaistu Kotimaassa 30.8.2018