lauantai 29. toukokuuta 2010

Painajaisten ja kirjoittamisen oppitunteja

Minulla on erityinen suhde Stephen Kingin tuotantoon. Joskus 1980-luvun loppupuolella eräs työtoveri suositteli lukemaan Carrien (Kingin esikoisteos, alunperin jo 1974, suom. Tuula Saarikoski 1987, Tammi). Hänen mukaansa se kannatti lukea, jos ei muuten, niin kirjoittamistaidon näytteenä, että miten eri elementeistä saadaan syntymään mukaansatempaava ja kauhua kohti etenevä teksti.

Luin Carrien, ja pidin lukemastani. Itse asiassa hämmästyin sen tehoa. Kirjassa oli myös uskonnollisia tulkintakerroksia, olkoonkin, että King siirtyi ja siirtyy muissakin kirjoissaan yleensä aina varsin nopeasti perinteisestä uskonnollisuudesta yliluonnollisuuteen, alitajunnan ja pelkojen maailmaan.

Carrieta seurasi Christine, tappaja-auto ja Uinu, uinu, lemmikkini (joka tutkii kuolleista herättämistä), Painajainen ja koko joukko muita romaaneja ja novellikokoelmia. En ole tarkkaa lukua pitänyt, mutta Kingin yli 50 suomennetusta kirjasta olen lukenut varmaan puolet (salanimellä Richard Bachman kirjoitettuja en ole lukenut), viime vuosien tuotannosta ainakin Liseyn tarina, Kuulolla, Unensieppaaja, Pedon sydän ja Kalpea aavistus. Novellikokoelmat Painajaisia ja unikuvia 1-2 eli kirjat Yksinäinen sormi ja Anteeksi, oikea numero ovat kuluneet mökkilukemistona sateisina päivinä.

King osaa totta vieköön kirjoittaa vetävästi, rennosti ja ymmärrettävästi. Tosin usein hän on liian monisanainen ja ehkä hieman ennalta arvattava. Parhaimmillaan hän on kuvatessaan nuorten ihmisten kasvua ja alitajuntaa.

Kingin viime vuosien tuotannossa ikääntyneet päähenkilöt ovat joutuneet pohtimaan kuoleman kohtaamista, kuten tuoreimmassa suomennoksessa Tapahtumapaikka Duma Key (Tammi). Siinä vakavasta työtapaturmasta selviytynyt rakennusurakoitsija vaihtaa terapeutin kehotuksesta maisemaa ja löytää vanhan harrastuksensa uudelleen, piirtämisen ja maalaamisen. Taidot ovat tallella, mutta kuviin alkaa ilmaantua kingiläistä aineistoa: vieraiden ihmisten muistoja, kauhua, pelkoja, ennustuksia, kohtalonomaisuutta. Kuvat saavat ihmiset oudolla ja ikävällä tavalla valtaansa.

Jos ei Stephen Kingistä muuten piittaa - hänet on helppo leimata ylituotteliaaksi bestselleristiksi, kauhu- ja fantasiakirjailijaksi - kannattaa kuitenkin lukea hänen kirjansa kirjoittamisesta. Sen nimi on Kirjoittamisesta (On Writing: a memoir on the craft, suom. Ilkka Rekiaro, Tammi, 2000). Se liene yksi parhaista kirjoittamisen oppaista, minkä olen lukenut. King toteaa:

"Kun kirjoitat jutun, sinä kerrot sen itsellesi. Kun kirjoitat jutun uudestaan, tärkein tehtäväsi on karsia kaikki, mikä ei siihen kuulu. Kirjoita ovi kiinni ja toimita ovi auki."

Kirjasta on peräisin myös mainio oivallus, että kirjoittamisen pienin yksikkö ei ole lause, vaan kappale.

torstai 27. toukokuuta 2010

Mikä on paras asento lukea?

Lukea voi periaatteessa kolmella tavalla: seisten, istuen, maaten.

Jos on kiire, voi lukea seisten, seinään tai ovenkamanaan nojaten. Kävelleessään ja juostessaan lukeminen on pystyasennossa lukemista, joskin harvinaisempaa. Tosin moni lukee myös juostessa esim. aikatauluja ja lähtöaikoja, mutta kirjaa harvemmin.

Jos tavoittelee tehokkuutta lukemisessa, todennäköisesti istuu. Jos istuu pöydän ääressä, haluaa oppia ja painaa lukemansa päähän. Nojatuolissa istuen luetaan mieluisia romaaneja. Istuen lukemisen alalaji on polvien päällä istuminen, jota harrastetaan pyhien kirjojen lukemisessa eri uskonnoissa. Lukeminen on silloin meditatiivista.

Jos haluaa rentoutua, heittäytyy pitkäkseen ja ottaa kirjan esiin. Paradoksaalista kyllä, hyvä kirja on paras unilääke, koska se lakaisee päivän huolet päästä pois. Kesällä moni lukee myös vatsallaan nurmikolla viltin päällä aurinkolasit silmillään.

Autenttinen lausunto: "Istuallani luen sanomalehtiä ja tenttikirjoja, dekkarit luen vaaka-asennossa. Seisten luen vain takakannet kirjakaupassa."

Mikä onkaan siis paras lukuasento?

maanantai 17. toukokuuta 2010

Kirja saa siivet

Minulla on hyllyssäni kolmisenkymmentä linnuista kertovaa kirjaa. Niistä 12 voi luokitella määritysoppaiksi.

Eniten määritysoppaista on käsissäni viime vuosina kulunut Lintuopas - Euroopan ja Välimeren alueen linnut (Otava). Nyt tuosta Lars Svenssonin (teksti ja kartat), Killian Mullarneyn ja Dan Zetterströmin (piirroskuvat ja kuvateksti) kymmenen vuotta vanhasta retkikaverista on ilmestynyt uudistettu laitos. Kirjan ovat suomentaneet ja meidän oloihimme lokalisoineet Hannu Jännes ja Pekka J. Niklander.

Lintuharrastajat ovat saanet Kirjan (kansikuvassa on lapintiira). Siis kirjan isolla kirjaimella. Lintuopas tulee kulumaan satojen, ei, tuhansien harrastajien käsissä. Aloittelija toki pärjää hieman vaatimattomammallakin lajimäärällä varustetulla kirjalla, mutta kun aletaan harvinaisuuksia määrittämään, niin Lintuopas on korvaamaton apu. Aina sekään ei tosin riitä, vaan tarvitaan vielä spesiaalimpaa oheislukemistoa ja -kuvastoa.

Lintuoppaassa on piirroskuvitus. Se on näet yllättäen havainnollisempaa kuin valokuvat.

Lintuopas on myös kirjamuodon puolustuspuhe. Miten maastossa pärjäisi kirjan sähköinen versio? Miten se toimisi pakkasessa tai kosteissa oloissa?

Parhaimmillaan Lintuoppaan teksti on verbaalista ilotulitusta, tai oikeammin luritusta, kun on kyse linnunlaulun kuvauksesta: ”Voimakas ja kirkas laulu alkaa usein toistetulla, kuuluvalla, metallisella zry- tai monitavuisella zri-zri-zrytt-äänellä, kiihtyy hitaasti ja ryöpsähtää äkkiä melodisiksi, sointuviksi tai koviksi ja kitiseviksi ääniksi, joihin sekoittuu taitavia (myös poronkellojen!) matkintoja.” Näin laulaa sinirinta, tuo Lapin satakieli.

sunnuntai 2. toukokuuta 2010

Lue minut, please!

Lukemisen aloittaminen on joskus vaikeaa. Tekisi mieli lukea tämä tuo se, nämä nuo ne. Mutta ei osaa ryhtyä kirjaan.

Kun edellinen kirja lähestyy loppuaan, syttyykö heti ajatus, mikä on seuraava kirja?

Tarvitaanko lepovaihe kahden kirjan välillä? Pitääkö ensin luetun antaa ”laskeutua” ennen kuin tarttuu uuteen? Niin kuin aterioiden välillä on hyvä tehdä?

Voiko alkaa lukea uutta kirjaa jo ennen kuin edellinen on lopussa? Onko viisasta lukea monta kirjaa yhtä aikaan?

Minulla on nyt kaksi kirjaa aloitettuna pari viikkoa sitten (eivät romaaneja). Lisäksi sain perjantaina loppuun Juha Seppälän Takla Makan (WSOY). Aloitin tänä aamuna Carol Shieldsin Kaiken keskellä Mary Swann (Otava).

Monta muutakin kirjaa odottaa lukemistaan. Osa suorastaan huutaa: Lue minut! Please! Näe minut!

On niin sääli kirjaa.