maanantai 24. toukokuuta 2021

Miltä tuntuu uusi Parker 51?

 

 

Yksi tunnetuimpia ja oman aikansa parhaiksi ylistettyjä mustekyniä oli Parker 51. Sitä valmistettiin vuodesta 1941 aina vuoteen 1972. Sittemmin siitä on markkinoilla ollut itäisten maiden kopioita. Tänä vuonna virallinen Parker 51 näki jälleen päivänvalon, retroversona sekä patruuna- tai konverttesitäytteisenä. Jotenkin harhauduin innostumaan uutukaisesta, burgundinpunaisesta eritoten. Ostin sen Pen Storesta (ensimmäinen nettiostoskynäni muuten; jouhevasti toimi), mutta olisin periaatesyistä halunnut ostaa sen suomalaisesta kivijalasta, mutta mikäs teet, kun ei ollut vielä tarjolla.

Olin lukenut muutamia arvioita 51:stä ja niissä kaikissa korostettiin, että uutta versiota ei pidä verrata vanhaan. En edes pystyisi vertaamaan, sillä en omista vintageversiota. Arviot olivat varovaisia, hieman pidättyväisiä ja hinta-laatu-suhteeseen jumittuvia. Ehkä odotustaso on ollut korkea. Neljäkin tähteä se on joltain saanut. Joku arvioi ärsyttäväksi piirteeksi teräsuojuksen huonon kiinnityksen kynän ”pitkässä asennossa” – olen samaa mieltä, suojus tahtoo lipsahtaa irti eli hattu pudota päästä. Oma kynäni on valmistettu Ranskassa.

Parker 51 on hinnoiteltu ”edulliseksi”, hitusen alle satasen kynäksi. Tarjolla on myös 14-k-terällä varustettu versio, mutta sen hinta pompsahtaa jo 250 euron paikkeille. Tyydyin tavallisen teräsversioon. Pakko tunnustaa, ensituntuma siitä oli lievä pettymys. Huokaisin, tämäkö se nyt on? Kynä tuntui jotenkin pieneltä ja ei-vakavastiotettavalta. Kevyt ”plastiikinpala”. Hassu piilotettu terä (hooded nib) vaikutti avuttomalta. Mutta helppo kynällä on kirjoittaa (minulla on F-terä). Olen ollut myös havaitsevinani, että kynällä on taipumus vetäytyä eli muste kuivahtaa, jos ei hetkeen kirjoita ja terää joutuu painamaan, jotta saa kirjoittamisen taas luistamaan. Olen hyväksynyt kynän reissukaveriksi, jolla on helppo tehdä muistiinpanoja. Pitkää tarinaa en ehkä alkaisi Parker 51:llä kirjoittaa sen koon tähden – pienempään kouraan toimii varmasti. 

Entä se hinta-laatu-suhde? Totta, satasen kynäksi uusi 51 on ehkä hieman vaatimaton, se ei synnytä erityistä ”kirjoittamistunnetta” tai vau-elämystä tahi ylellistä fiillistä – eikä sen puoleen ole tarpeenkaan, sitä varten on toiset kynät. Kaverille tuskin kannattaa kehua, että ”tää on tosi hieno satkun kynä”, ymmärrystä tuskin tulee. Mutta jos niin haluaa, kynän voi ajatella henkivän retroa kumarrusta menneiden aikojen suuntaan. Ensiharmistuksesta selvittyäni, olen alkanut pikkuisen pitää 51 Parkeristani.



tiistai 18. toukokuuta 2021

Luontokirja puhuttelee vuosien yli

 

 

Olin perinteisellä toukokuisella linturetkellä Virolahdella vuokramökissä. Sieltä löytyi pino kirjoja, joiden joukossa oli Hans Collianderin kirjoittama ja Riitta Aittomäen kuvittama Pientä elämää – Luontovuosi Kaakonkulmalla (Kirjayhtymä 1997). Koska linturintamalla oli hiljaista, tartuin kirjaan, sillä kertoihan se luontoharrastuksesta juuri samoilla nurkilla, jossa itsekin oli. Kirjan kannessa merimetso kuivattelee siipiään - samanlaista toimintaa katselin kaukoputkellani.

Collianderin tarkkailupaikka oli Miehikkälässä, aivan rajan pinnassa entisen Säkkijärven kunnan alueella. Hän kertoilee vuodenlakojen rytmissä lyhyitä havaintoja ja tarinoita. Sympaattista ja tunnistettavaa.

Luontokirjoissa ja luontokuvaukissa on jotain ajatonta. Ne jaksavat puhutella omalla hiljaisella tavallaan lukijaa vuosikymmenten päästä. Jos kirjan keskiössä on tekijän oma syvä tai intohimoinen suhde luontoon, tämä tunne välittyy, vaikka se saisi jotenkin toisenlaisen kielellis-sielullisen ilmaisun. Luonto yhdistää ihmisiä ajasta ja paikasta riippumatta.

”Pimeys haukka yhä suuremman palan vuorokaudesta. Aamu raottaa väsyneesti yön verhoa ja päivä tyytyy lyhennettyyn työaikaan. Luonto hiljenee ja kyyristyy odottamaan uutta kevättä”, Colliander kirjoittaa kirjansa viimeisellä sivulla.

Onneksi  nyt on kevät.