Luontokirja puhuttelee vuosien yli

 

 

Olin perinteisellä toukokuisella linturetkellä Virolahdella vuokramökissä. Sieltä löytyi pino kirjoja, joiden joukossa oli Hans Collianderin kirjoittama ja Riitta Aittomäen kuvittama Pientä elämää – Luontovuosi Kaakonkulmalla (Kirjayhtymä 1997). Koska linturintamalla oli hiljaista, tartuin kirjaan, sillä kertoihan se luontoharrastuksesta juuri samoilla nurkilla, jossa itsekin oli. Kirjan kannessa merimetso kuivattelee siipiään - samanlaista toimintaa katselin kaukoputkellani.

Collianderin tarkkailupaikka oli Miehikkälässä, aivan rajan pinnassa entisen Säkkijärven kunnan alueella. Hän kertoilee vuodenlakojen rytmissä lyhyitä havaintoja ja tarinoita. Sympaattista ja tunnistettavaa.

Luontokirjoissa ja luontokuvaukissa on jotain ajatonta. Ne jaksavat puhutella omalla hiljaisella tavallaan lukijaa vuosikymmenten päästä. Jos kirjan keskiössä on tekijän oma syvä tai intohimoinen suhde luontoon, tämä tunne välittyy, vaikka se saisi jotenkin toisenlaisen kielellis-sielullisen ilmaisun. Luonto yhdistää ihmisiä ajasta ja paikasta riippumatta.

”Pimeys haukka yhä suuremman palan vuorokaudesta. Aamu raottaa väsyneesti yön verhoa ja päivä tyytyy lyhennettyyn työaikaan. Luonto hiljenee ja kyyristyy odottamaan uutta kevättä”, Colliander kirjoittaa kirjansa viimeisellä sivulla.

Onneksi  nyt on kevät.

Elämäni ehkä kallein kirja

Tuli ostettua kirja, jonka hintalappu pisti sydämen lyömään tyhjää. Ostin silti, sillä tätä olin kaivannut: Suomen päivä- ja yöperhoset – maastokäsikirja. Tekijöinä Kimmo Silvonen, Morten Top-Jensen ja Michael Fibiger, kustantaja PugBook  Publishing. Alkuteos lienee tanskalainen, mutta kirja on sovitettu meikäläisiin oloihin.

Hintaa ainutlaatuiselle, ensimmäiselle näin laajalle suomenkieliselle kaikkien suurperhosten esitykselle tuli 145 euroa. Tosin kirjaa olisi saanut mm. Suomen Luonto -lehden kautta keväällä tarjouksena 89 eurolla, mutta minkäs teet.

Viime kesän kiinnostava havaintoni oli lehtovähämittari, jonka olemassaolosta en ollut aiemmin tiennyt, enkä sen nimeä tuntenut. Kirjassa tosin sanotaan, että suomenkieliset nimet ovat lähinnä lapsia ja mediaa varten. Asianharrastajat tietävät, että lehtovähämittari on Chloroclystis v-ata, joka tunnettiin pitkään vain Karjalohjalta eräänlaisena reliktinä. Nyttemmin sitä tavataan harvinaisena hieman laajemmalti. Pienen perhosen vihertävä väri ja etusiiven paksumman poikkiviirun tunnusomainen syvä kulma johti minut jäljille.

Hieno kirja, jossa on sopivasti tekstillistä rosoa (minämuotoa yllättäen kesken asiallisen lajikuvauksen) ja viittauksellista epätarkkuutta (sivunumerot ja kuvat eivät aina täsmää, esim. isoapollon kohdalla). Kannessa on idänsiilikäs todellinen huippuharvinaisuus, mutta ei mikään myyvä kansikuva. Kirja on tarkoitettu asianhararstajille, ei suurelle yleisölle. Perhosten samankaltaisuus ensilmäyksellä on tyrmäävää, lajien tunnistaminen, varsinkin yökkösten, vaikuttaa aluksi umpikujalta.

Kirjasta on ollut paljon iloa jo tähän mennessä. Kallis, mutta kannatti hankkia.

Metsän ikuinen kutsu

Minulla on jo vuosia, ellei peräti vuosikymmeniä, ollut unelma. Haluaisin viettää kokonaisen vuoden mökissä katselleen vuodenaikojen vaihtelua ja luonnon muutosta.

En usko, että oikeasti pystyisin olemaan niin kauan paikoillani, mutta haaveeni se silti on. Istuisin katsomassa lintulaudalla tiaisten einehtimistä ja kirjaisin havaintojani kirjaan ja kulkisin joutomiehenä valokuvaamassa salaisuuden pintaa luonnossa, sen vaihtelevissa valaistusoloissa.

En ole unelmani kanssa yksin, sillä useita kirjojakin aiheesta on ilmestynyt.

Myös tuottelias luontokuvaaja ja -kirjailija Heikki Willamo halusi toteuttaa vuodenkiertohaaveensa metsässä. Tuloksena on hieno kirja, Vuosi metsässä (Maahenki), joka kertoo erään Etelä-Suomessa sijaitsevan rauhoitetun parin sadan hehtaarin metsän elämästä joulukuusta 2009 joulukuuhun 2010. Kirjan kuvat ovat mustavalkoisia  ja sävyltään tummia. Päähenkilöksi kuvissa nousee sympaattinen töyhtötiainen, joka kirjan kannessa uteliaana kurkistaa kuvaajaa (lukijaa).

Lisäsävyn Willamon tekstille antaa hänen äitinsä kuolema. Kuvausjaksoilla yksin metsässä Willamon mieleen nousevat myös elämän traagiset ja nostalgiset sävyt.

Kirjan lopussa Willamo sanoo ehkä hieman yllättäenkin ymmärtävänsä, että hän kuuluu ihmisten joukkoon: ”Selväksi on käynyt, että paikkani on ihmisten parissa. Metsään on aina hyvä tulla, viihdyn yksin itseni kanssa, mutta tämä on sittenkin vain osa minua. Tärkeä totta kai, mutta oikea kotini ihmisten parissa.”

Metsäromantiikasta päästään humaanin realismin pariin. Olemalla luonnon keskellä yksin ihminen tunnistaa itselleen rakkaitten ihmisten arvon.

Luontokirjasta on moneksi.