Olin perinteisellä toukokuisella linturetkellä Virolahdella vuokramökissä. Sieltä löytyi pino kirjoja, joiden joukossa oli Hans Collianderin kirjoittama ja Riitta Aittomäen kuvittama Pientä elämää – Luontovuosi Kaakonkulmalla (Kirjayhtymä 1997). Koska linturintamalla oli hiljaista, tartuin kirjaan, sillä kertoihan se luontoharrastuksesta juuri samoilla nurkilla, jossa itsekin oli. Kirjan kannessa merimetso kuivattelee siipiään - samanlaista toimintaa katselin kaukoputkellani.
Collianderin tarkkailupaikka oli Miehikkälässä, aivan rajan pinnassa entisen Säkkijärven kunnan alueella. Hän kertoilee vuodenlakojen rytmissä lyhyitä havaintoja ja tarinoita. Sympaattista ja tunnistettavaa.
Luontokirjoissa ja luontokuvaukissa on jotain ajatonta. Ne jaksavat puhutella omalla hiljaisella tavallaan lukijaa vuosikymmenten päästä. Jos kirjan keskiössä on tekijän oma syvä tai intohimoinen suhde luontoon, tämä tunne välittyy, vaikka se saisi jotenkin toisenlaisen kielellis-sielullisen ilmaisun. Luonto yhdistää ihmisiä ajasta ja paikasta riippumatta.
”Pimeys haukka yhä suuremman palan vuorokaudesta. Aamu raottaa väsyneesti yön verhoa ja päivä tyytyy lyhennettyyn työaikaan. Luonto hiljenee ja kyyristyy odottamaan uutta kevättä”, Colliander kirjoittaa kirjansa viimeisellä sivulla.
Onneksi nyt on kevät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti