Merkintä pitkäperjantailta

Koirankakan seassa on tinapaperia. Koira söi toissapäivänä suklaisen pääsiäismunan, onneton. Kuljen ihmisen parhaan ystävän kanssa ulkona tunnin verran. Kotona laitan soimaan levyn, C.H. Graun Der Tod Jesu. Se kuuluu päivän tunnelmaan. Aina yhtä koskettavaa.

Otan esiin kirjan. Panu Tuomen tuoreen runokokelman Hiekkalinnojen alkemian (WSOY 2016). Kirja on Antonio Gaudin Sagrada Familian ylistyslaulu, salaperäinen ja mielen röörejä puhdistava. Kirjan rakenne on äkkiseltään outo, mutta selitys auttaa. Rakenne perustuu ns. Gaudin taikanelioon, jonka numerot kaikista suunnista yhteenlaskettuina antavat saman tuloksen: 33.

Runot on jaeteltu kolmeen osastoon, joiden kaikkien nimi on Sanctus.

Olen nähnyt Sagrada Familian Barcelonassa. Tuomen runojen tarkka, niukka ja tulkintoja mahdollistava kuvakieli tulee ymmärretyksi omaa kokemustani vasten. Tai ainakin siltä tuntuu, mikä on runon lukemisessa tärkeää. Jos ei ymmärrä mitään eikä edes tunnu miltään, niin aika turtaa touhua koko runontavaus

Toisen osaston viimeisen runon loppu: "Jos tiputtaa / leivänmuruja lattialle, / niitä joutuu / kuoltuaan / poimimaan silmäripsillään."

Jeesuksen pään sisällä

Raamatussa Jeesus puhuu ja toimii, mutta yksi kertomakirjallisuuden luonteenomainen piirre evankeliumeista puuttuu, nimittäin ulkoisen ympäristön kuvaus. Raamatussa ei kuvailla Jeesusta, hänen ulkonäköään, pukeutumistaan tai tarkemmin luonteenpiirteitä. Myöskään ympäristöä jossa hän liikkui, ei kuvailla. Emme tiedä Raamatun perusteella Jeesuksen ajan kasvillisuudesta tai arkkitehtuurista juuri mitään.

Raamattu muistuttaa näytelmätekstiä, jossa henkilöiden luonteenpiirteet tulevat esille toiminnan ja repliikkien avulla. Katsojalle (tässä tapauksessa lukijalle) ei tarvitse selittää, vaan hän näkee asiat. Raamattu-kuvasto on kulttuurisesti vahvaa ja laajasti tunnistettavaa.

Kuvataide, pikemminkin kuin kirjallisuus, on vastuussa siitä miltä ajattelemme Jeesuksen näyttäneen. Kuvataide loi näkyvän Jeesuksen. Monien ihmisten kokemat näyt ja ilmestykset noudattavat kuvataiteen viitoittamaa tietä.

Kaunokirjallisuus on antanut mahdollisuuden tunkeutua Jeesuksen pään sisään. Tosin sinne pääsee vain kahta tietä: psykologiaan ja Raamatun. Raamattu antaa raamit Jeesuksen elämän tapahtumille ja ajatuksille. Psykologia tuo kertomukseen ymmärrettävyyttä ja nykyihmiselle käsitettävää logiikkaa.

Kirjallisuuden Jeesuksen ei tarvitse olla Raamatun vanki, vaan hänelle voi tapahtua mitä vain ja hän voi ajatella vapaasti. Mutta jos päähenkilön nimi on Jeesus, hän ei ole täysin vapaa kulttuurin ja uskonnon tulkinnoista. Kaunokirjallisuudessa voidaan kuitenkin hakea uutta suhdetta Jeesukseen ja hänen sanomaansa.

Jeesus-romaanit ovat oma kirjallisuuden lajityyppi, eikä välttämättä edes hiipuva sellainen. Varmaan tänä päivänäkin jossain kahvilassa tai työhuoneessa konettaan naputtaa kirjailija, jolla on mielestään kaunokirjallisin keinoin jotain oivaltavaa tai olennaista sanottavaa Nasaretin miehestä. Näitä on kirjoitettu Suomessakin, kuten Risto Saarisen Jeesus Jokisen tapaus (1999), Harri Sirolan Jeesus enkelinpoika Nasaretilainen (2001) Jukka Pakkasen Muuan Jeesus (2003) ja Juha-Pekka Koskisen Viisi todistajaa (2005), jossa viisi aikalaista kertoo oman näkemyksensä Vapahtajan vaiheista.

Käännöskirjoista ehkä viimeisin on J.M. Coetzeen Jeesuksen lapsuus (2014), joka on varsin erikoinen allegoria poikkeuksellisesta lapsesta kummallisessa maailmassa. Lukijalle syntyy vahva vaikutelma, että poika on Jeesus. Vahvin todiste siitä on romaanin nimi eli kirjailija antaa tulkinta-avaimen lukijalleen.

Kirjallisuudelle Jeesuksen ihmisyys ja jumalallisuus on ehtymätön aiheiden ja virikkeiden lähde. Kirjoittamalla Jeesuksesta, kirjoittaa samalla kulttuuriin syväkerroksesta.

Kirjoitus perustuu osin Kotimaa-lehdessä 2009  julkaistuun tekstiin.

Kahden ranteen oppi

Mies jolla on yksi kello, tietää paljonko kello on, mutta hän jolla on kaksi kelloa, ei voi koskaan olla varma. Sama pätee sovellettuna moneen muuhun asiaan. Jos sinulla on kaksi yleisöä, et voi puhua niille samalla tavalla. Tai kirjoittaa.

Tein arvion Joona Vuorenpään kirjasta Ajan mestarit (Tammi 2016) sekä kelloblogissani harrastajille että ei-kelloharrastajille Kotimaa-lehdessä. Jotain samaa on kummassakin, samoja lauseita ja jokin sama ajatuskin, mutta kohderyhmä ohjasi kirjoittamistapaa ja sitä, mitä asioita kannattaa ottaa esiiin. Toki käytettävissä oleva tilakin lehden osalta vaikutti. Verkossa vain järki asettaa merkkimäärälle rajat.

Lue Tiuku repii -kelloblogin arvio Mestarit luupin alla

Lue Kotimaan arvio verkosta Hattu päästä, täällä tehdään aikaa (lehdessä otsikkona oli Työmaana aika)

Mutta jos et jaksa klikata eteenpäin, niin tiivistetysti: Ajan mestarit kertoo 25 suomalaisen kellosepän haastattelun muodossa heidän urastaan ja ammatti-identiteetistään. Kirja on isokokoinen, runsaasti kuvitettu, huomattavan kallis (360 euroa), hieman sisäpiirimäinen, mutta samalla suomalaisen kelloseppäosaamisen ja -koulutuksen häpeilemätön ylistys. Luksutuote siis. Sitä saa vain Tammen arvokirjamyynnistä. Numeroituja kappaleita on painettu 1200.