sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Modiano osaa aloittaa


Kuka minä olen? Tämä kysymys vaivaa Patrick Modianon Hämärien puotien kujan (WSOY, suom. Jorma Kapari, 1979, alkuteos 1978) päähenkilöä, yksityisetsivä Guy Rolandia – vai kuka hän lopulta onkaan. Sama menneisyyden pakenevan varjon metsästys on käynnissä kautta Modianon tuotannon.

Hämärien puotien kujan aloitus on klassikko: muutamalla lauseella luodaan maailma ja lukijalle valtava odotus. Dramaturgisesti täysosuma:

”Minä en ole mitään. Vain läpikuultava siluetti tuona iltana erään kahvilan terassilla. Odotin, että sade lakkaisi, kaatosade, joka oli alkanut juuri kun Hutte oli jättämässä minut.”

Siinä on kaikki. Tilanne, tunnelma, ympäristö, tapahtuma, odotusarvo.

Riippuu lukijasta, palkitaanko odotus. Modiano tekee parhaansa kuvatessaan vähäeleisesti Guy Rolandin etsintää ja menneisyyden rakentumista pala kerrallaan, kuin sumuinen palapeli.

Nobelin arvoinen suoritus? 

Minua - sattuneesta syystä - koskettaa keski-ikäisen miehen eksistentiaalinen hapuilu ja etsintä ontologisesti harsoisessa todellisuudesa...

lauantai 6. joulukuuta 2014

Suomen ikkunat avoinna


Itsenäisyyspäivän kunniaksi rivejä runokirjoista ja yksi otos levyltäkin. Teemana väljästi maa tai maanosa. Valikoima on syntynyt melko sattumanvaraisesti  kuten valikoimilla on tapana, vaikka muuta väittäisi.

Nopea havaintoni on, että runoissa puhutaan helposti muista maista ja paikoista kuin näistä kotoisista. Se lienee ylevämpää ja kultturellimpaa.


Todella paha tauti on syöpä / tai Amerikka sydämessä.

Matti Paavilainen: Mihin maailma tapahtuu (1968)


Euroopan ikkunoissa / vinkuu tuuli, taivaalla / lentävät  Pickwik-kerhon paperit

Arto Melleri: Zoo (1979)

Helsingissä harva tuntee Immanuel Kantin, koska / Immanuel Kant eli koko elämänsä Königsbergissä / eikä halunnut kasvaa isoksi vaan aikuiseksi.

Tommi Melender: Maaosa minussa (2003)


Ja tässä, täss’ on tämä maa, / ja kaikki suotuisaa: / vaikk’ onni mikä tulkohon / maa, isänmaa se meille on. / Mi maailmass’ on armaampaa / ja mikä kalliimpaa.

J.L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinoiden ensimmäinen runo, Maamme (1846)


Olen itsenäinen kansalainen itsenäisen maan / Ihan itse nöyryytykset kestää saan.

Heikki Harma (Hector: Tuntematon sotilas, 1978)


Täällä menee hyvin, puhetta riittää / ja kaupunki rapistuu ympärille: idylli. 

Jukka Koskelainen: Niin lavastetaan lännen taivas (2001)


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Kristillisen kirjallisuuden anatomia

Äh! Joka vuosi sama juttu.

Kun syksyllä kirjamessujen aikaan esitellään Vuoden kristillinen kirja -ehdokkaat, joku aina kurtistaa otsaansa ja kysyy tormakkaana: Mikä se sellainen kristillinen kirja on?

Esimerkistä käyköön tuore lainaus verkkokeskustelusta: ”Lieneekö palkintoa perustettaessa mietitty, mitä käsitteellä “kristillinen kirja” oikein tarkoitetaan? Useana vuonna olen kilpailun aikana miettinyt, tekeekö kirjasta kristillisen kustantaja (useimmiten kirkollinen tai kristillisen järjestön edustaja), kirjoittaja, aihepiiri, kirjan edustaman uskonnollisuuden laatu vai mikä?”

Kirjoittaja myös ehdottaa, että koko vanhahtava ja epämääräinen käsite ”kristillinen kirja” joutaa romukoppaan.

Ei nyt sentään, herranen aika!

Kysymys ”kristillisen kirjan” mielekkyydestä on oikeutettu ja tärkeä.

Milloin voidaan oikeutetusti ja ymmärrettävästi sanoa, että jokin kirja on kristillinen? Yritän vastata kysymykseen ja antaa määritelmiä, joiden avulla asia selviää.

Ensinnäkin Vuoden kristillinen kirja -kilpailun järjestäjä Kristilliset kustantajat ry, on järjestänyt jo vuodesta 1994 lähtien. Yhdistys määrittelee myös ikään kuin vahingossa, millainen on kristillinen kirja eli millainen kirja voi tulla valituksi:

”Vuoden kristilliseksi kirjaksi voidaan valita yhden tai useamman Suomen kansalaisen kirjoittama, toimittama tai toteuttama teos, myös kuvateos tai kaunokirjallinen teos. Vuoden kristillisen kirjan tulee olla ajankohtainen, laajalle lukijakunnalle suunnattu, yleistä kiinnostusta tai keskustelua herättävä teos, jonka arvopohja nousee kristillisestä traditiosta. Vuoden kristillisen kirjan graafisen ja painoteknisen toteutuksen tulee olla viimeistelty ja kirjan sisällön kanssa sopusoinnussa.”

Tärkeää on huomata ilmaus ”jonka arvopohja nousee kristillisestä traditiosta”. Siinä ensimmäinen määritelmä.

Vuoden kristillisen kirjan määritelmälliset ongelmat nousevat pohjimmiltaan siitä, että ehdolla on keskenään kovin erilaisia kirjoja. Mitä tekemistä lastenkirjalla on paksun tietokirjan kanssa tai miten hartauskirja voi kilpailla teologisen analyysin kanssa?

Romaaneja Vuoden kristillinen kirja -kilpailussa ei ole usein nähty. Romaania voidaan kutsua kristilliseksi, jos siihen soveltuu seuraava määrittely:

Romaani on kristillinen, jos sen kuvaamien henkilöiden omaa elämäänsä koskevissa ratkaisuissa kristinuskon peruskäsitteillä (kuten usko, armo, syyllisyys, anteeksianto) on vakavasti otettava rooli eli jos heidän eettinen pohdintansa tai tekemänsä ratkaisut sivuavat tai liittyvät tunnistettavasti kristinuskon viitekehykseen.

Määritelmä lähtee oletuksesta, että romaanin kuvaamalla fiktiolla on kosketuskohta todelliseen maailmaan ja sen kuvaamilla ihmisillä on samantapainen psykologinen rakenne ja herkkyys kuin ihmisillä muutoinkin. Periaatteessa on mahdollista kirjoittaa romaani, jossa ihmisillä on todellisuudesta poikkeavia fyysisiä ja psykologisia ominaisuuksia – ja silti romaani voi olla kiinnostava ja hyvä.

Edellä olleen määritelmän mukaan esimerkiksi pappilaan sijoittuva ihmissuhderomaani ei automaattisesti olisi kristillinen romaani. Kuvattavien henkilöiden tulee suhteissaan peilata edes jollain tavalla ratkaisujaan tai ajatuksiaan kristillistä arvomaailmaa vasten (mitä se sitten ikinä onkaan).

Saksalainen Gisbert Kranz yritti muutama vuosikymmen sitten puristaa käsitteen ”kristillinen kirjallisuus” määritelmän muotoon:

”Kristillinen kirjallisuus on sellaista kirjallisuutta – minkä lajista se sitten onkin tai mitä teemoja se käsitteleekin – joka on syntynyt kristillisestä Jumalan, ihmisen ja maailman käsittämisestä.”

Kranzin määrittelyn ytimenä on kirjailija, jonka työn tulos on vaatinut oivalluksen kristillisestä asennoitumisesta Jumalaan, ihmiseen ja maailmaan. Voisi myös sanoa, että määritelmä on hitusen hengellinen, hurskaskin ja teologinen.

Jos lähtökohdaksi otetaan kirjailija ja hänen aikeensa (intentiot), niin voidaan päätyä myös seuraavanlaiseen määrittelyyn:

Kristillinen kirja on sellainen, jonka tekijällä on ollut vilpitön usko kirjallisen ilmaisunsa mahdollisuuteen kommunikoida satunnaisenkin lukijan kanssa kristinuskon merkityksestä.

On perusteltua lähestyä kristillisen kirjan ongelmaa teoksen kirjoittajasta käsin. Hän nimittäin asettaa valinnoillaan lukijan tilanteeseen, jossa tämä joutuu ottamaan kantaa teoksen kristillisyyteen.
Itse olen mieltynyt edellä olevaan määrittelyyn, sillä se on riittävän avoin. Ja antaa myös mahdollisuuden lukijan tulkita tekijän tarkoitusperiä.

Esseisti ja Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalaisena vaikuttanut Juhani Rekola pohti aikoinaan myös kristillisen kirjallisuuden problematiikkaa erityisesti kirjassaan Kadotetun paratiisin portilla (1982). Hän päätyy erottamaan uskonnollisen ja kristillisen kirjallisuuden eräänlaisena jatkumona, jossa noustaan portaalta toiselle sen mukaan, kuinka paljon ja selkeästi tunnistettavaa uskonnollisuutta tai kristillisyyttä teos sisältää.

Rekola puhuu ensisijaisesti romaaneista. Hän määrittelee kristillisen kirjallisuuden uskonnollisen kirjallisuuden alalajiksi, mutta muistuttaa, että rajan vetäminen on vaikeaa.
Kristillisen kirjallisuuden ylimpänä luokkana Rekola pitää tilannetta, jossa ”romaanin tekijän usko kuvastuu tavalla, joka pakottaa vastaanottajaa tulkitsemaan lukemaansa kristillisesti”.

Mutta entä jos ”uskon kuvastuminen” ei edes ”pakottamalla” saa lukijaa ymmärtämään lukemaansa kristillisesti? Sama teksti kun voi avautua eri lukijoille eri tavoin.

Määrittelemistä voi helpottaa toteamalla: Kristillinen kirja on sellainen, jota lukija omista lähtökohdistaan käsin kristillisenä pitää.

Toisin sanoen lukija, vastaanottaja päättää, mikä on kristillistä ja mikä ei. Tosin tämä asettaa tulkitsijan isoon rooliin, sillä toinen tuntee kristinuskoa laajasti, toinen on ihan ulkona. Toinen osaa tulkita romaanihenkilön uhrautumisen yhteyden Jeesuksen uhriin, toinen ihmettelee, miksi se nyt tuolla tavalla tyhmästi tekee.

Tulkinnan osuvuudesta voidaan aina keskustella. Lukijalla on kuitenkin oikeus lukea kirjaa siten kuin haluaa, tehdä tulkintoja, myös vääriä.

Määrittelyn lähtökohdaksi voidaan ottaa myös evankeliointi tai apologia, uskon puolustaminen.

Toisin sanoen kristillisen kirjan tehtävä on vetää ihmisiä kirkon piiriin ja auttaa heitä ymmärtämään kristinuskoa.

Kristillinen kirja on sellainen, joka lisää lukijan itsetuntemusta ja mahdollistaa kristillisen elämäntulkinnan myönteisenä mahdollisuutena.

Edellistä määrittelyä voi kehittää eteenpäin ja todeta:

Kristillinen kirja on sellainen, joka synnyttää myönteistä suhtautumista kristinuskoa kohtaan.

Tällainen positiivinen määritelmä rajaa pois kirjat, joissa on kriittisiä tai objektiivisia lähestymistapoja. Määritelmä tosin on varsin avoin eri lajityypeille myönteisyydessään.

Miksi ylipäätään on niin tärkeää määritellä, mihin genreen kirja kuuluu? Siksi, että tietäsi mitä lukee. Lukeminen ei ole vain yksittäisen kirjan sisältämien ajatusten poimimista, vaan sen ymmärtämistä, minkälaiseen maisemaan ja maastoon kirja sijoittuu.

Kristillinen kirja sijoittuu monenlaisiin maisemiin ja kirjahyllyihin, mutta säilyttää aina ominaispiirteensä: jotain tekemistä sillä on kristinuskon ja sen sisällön kanssa.

Edellä sanotun jälkeen voidaan vielä puhua ”kristillisen kirjan” lisäksi ”kristillisaiheisesta kirjasta”. Ensin mainitussa kristillinen on sisällössä ja syvärakenteessa, jälkimmäisessä on kyse ulkoisista tapahtumista. Miltä kuulostaa siunatuksi lopuksi tällainen määritelmä:

Kristillinen kirja on sellainen, joka on joko sisällöltään ankkuroitunut kristillisiin teemoihin ja arvovalintoihin tai se käsittelee jostain yleisemmästä näkökulmasta kristillistä tietosisältöä tai kulttuuriperintöä.

- - - - - -


Ylläoleva kirjoitus on ilmestynyt Kotimaassa 23.10.

Vuoden kristillinen kirja 2014 on valittu (26.10.) . Sen sai Jouni Tilli ja Suomen pyhä sota (Atena). Voittajan valitsi kirjailija, äidinkielenopettaja Pauliina Rauhala. Hän tuli puheessaan maninneeksi myönteisessä merkityksessä allekirjoittaneen aiemmassa blogissa olleen kristillisen kirjan määritelmän.

Se löytyy täältä

lauantai 15. marraskuuta 2014

Risteyksessä


Kuudesta Finlandia ehdokkaasta olen lukenut yhden, Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen. Hyvä kirja. 

Ehdokkaista olen lukenut Jalosta, Kähköstä ja Valtosta, mutta en näitä nyt esillä olevia romaaneja. Pitäisi varmaan.

Pitäisi niin paljon.

Tänään ostin (!) kaksi romaania, kilpailuvoittajia molemmat. Toinen meikäläinen esikoinen, toinen Nobel-palkittu.

Toisen anna lahjaksi, toisen pidän itselläni lukutarkoituksessa.

lauantai 25. lokakuuta 2014

On sääli ihmistä


Sallittakoon otsikon viittaus August Strindbergin Uninäytelmään, jossa lause ”On sääli ihmistä”, toistuu monta kertaa. Sama huokaisu pyrki huulilleni Helsingin kirjamessuilla.

On sääli kirjaihmistä.

Tarjontaa on niin paljon. Hyviä kirjoja – kuka ne lukee? Kuka ostaa? Kuka maksaa? Ja mikä antikvaaristen kirjojen paljous ja ihanuus! En uskaltanut lähietäisyydelle, etten vain ostaisi jotain. Nyt jo omat kirjahyllyt notkuvat.

Surukseni luin jostain, että nyt sisustamisessa on tosi trendikästä koti ilman kirjahyllyä.

Ihan naurattaa.

(Eilen olin kirjamessuilla ja huomenna myös – tänään  mietin muuta kuin kirjan tulevaisuutta… ehkä illemmalla tartun Maria Peuran romaniin Ja taivaan tähdet putoavat)

tiistai 21. lokakuuta 2014

Babaa tuuraamassa

Sain käsiini Helsingin kirjamessujen ohjelmalehtisen. Huh. Taas on kirjanystävän pää pyörällä. Mistä aloittaisin, mihin lopettaisin? Torstaista sunnuntaihin aamusta iltaan ei voi Messukeskuksessa luuhata, joten täytyy valita päivä.

Yllättäen valinta tehtiin puolestani.

Nimittäin kustantajalta Kirjapasta tuli puhelinsoiton ja pyydettiin tuuraajaksi. Toimittaja Baba Lybeckin oli tarkoitus perjantaina 24.10. klo 11 Aleksis Kivi -lavalla haastatella Porvoon piispa Björn Vikströmiä tämän kirjasta Sana tulee näkyväksi. Ohjelmavihkosessa kysein tilaisuus on korostettu ja leimattu Baballe. Valitettavasti Barbara Lybeck on estynyt olemaan paikalla juuri tuolla kellonlyömällä, joten sain ilon ja kunnian nousta lavalle piispaa haastattelemaan.

En ole hänen kirjaansa lukenut, mutta vielä ehtii.

Ylipäättään on hyvä, että piispat kirjoittavat kirjoja, joissa avaavat ajatteluaan sekä  lähestyvät kristittynä elämisen arkea ja peruskysymyksiä. Tosin Vikströmin kirjan nimi Sana tulee näkyväksi ei ehkä ole kaikkein mukaansatempaavin, vaan kalskahtaa teologiselta perushavainnolta. Kirjan alkuperäinen nimi on Mer än ord eli suoraan suomennettuna ”Enemmän kuin sana”. Eihän sekään mikään killeri ole.

Aion kysyä Vikströmiltä muun muassa hänen kirjansa nimestä

(Teksti julkaistu myös Kotimaa Pron kahvipöytä-blogissa)

lauantai 18. lokakuuta 2014

Itse tehtyä ja varastettua


Sämplättyä runoutta, osa 1

Almanakka

Halusin vain selvittää taivaanrannan takaa
(kun vihdoin luulen unohtaneeni)
onko todellakin, päivä jokainen, vain kertakäyttöinen
(ja unohdan)

Syksy,
katselen sinua kolmatta päivää ylhäältä tornista
autojen helmijono kierii kohti talvea

Lävistää
aika toisen ajan
ei ole näille päiville
tehty iltaa

Lokit
kiertelevät, kiljuvat
lahden yllä metelöivät,
sellainen matinea
kevättä – kevättä – kevättä
helisevät linnut puistossa

- - -
Almanakka-runo on synnytetty, koostettu, sämplätty yhdistämällä lähinnä runojen ensimmäisiä rivejä runokirjoista, joita melko sattumanvaraisesti poimin kirjahyllystäni. Pari rakennetta on lievästi rikottu, muutoin olen noudattanut leikka-liimaa-periaatetta. Nimen uudelle kokonaisuudelle keksin itse. Sämplit on nokittu paikoilleen suunnilleen seuraavassa järjestyksessä:
Lauri Otonkoski, Cameo (WSOY 2005)
Pirjoliisa Tuominen, Unohdan että olen (WSOY 2000)
Tuomas Timonen, Vuosi oli kaatuneita puita (Tammi, 2003)
Tiina Kaila, Kala on meren kuva (Otava 1983)
Anja Erämaja, Töölönlahti (WSOY 2013)
Maaria Leinonen, Kuin avaisin vierasta ovea (Kirjapaja 1986)
Entä mikä on lopputulos? Kokeilu? Vanha vitsi? Itsenäinen kokonaisuus? Nokkela kollaasi? Hyvä runo? Huono runo? Typeryyttä? Tutkimusmatka runon olemukseen? Tekijänoikeuksien rikkomus?