Sorry, en ostanut mitään Kirjamessuilta

Kävin Kirjamessuilla. Totta kai. Mutta tällä kertaa en ostanut mitään, vaikka mieli teki ja rahatkin olisivat riittäneet. Syynä on ahtaaksi käynyt kirjahylly. Oikeasti niitä on kolme ja kaikki pursuavat painotuotteita.

Taustalla on sekin, että työpaikkani on muuttamassa. Menemme jonkinlaiseen avokonttoriin. Joudun paitsi luopumaan omasta työhuoneesta, myös sen mahdollistamasta vuosien saatossa syntyneestä kirjastosta. Kotiinkin olisi tuomisia vaikka kuinka, mutta ymmärrän realiteetit. Olen joutunut repimään kirjoista kansia irti, mikä hävettää.

Kirjoja on liikaa. Liian hyviä ja mielenkiintoisia. Niiden kanssa on helisemässä, vaikka kuinka olisi kirjaihmisiä olennoltaan.

En ole kiusallisen vaivani kanssa yksin. Moni muukin tuttavapiirissä tuskailee omistamansa kirjamäärän äärellä. Divarit eivät enää osta mitään, kaikki eivät edes ota vastaan ilmaiseksi.

Eipä ollut minulle sähkökirjasta pelastajaksi. Äänikirjojakaan en  osaa kuunnella. Ehkä pitäisi opetella.

Saako runokirjan heittää pois?

Vuosikymmeniä sitten annoin lupauksen: en koskaan heitä yhtään runokirjaa pois. En laita niitä kierrätykseen tai muutoinkaan luovu kirjastooni tulleista runokirjoista. Pidän jokaisen runokirja itselläni ja kasvatan lyriikan osastoa kirjastossani

Annoin lupauksen itselleni, joten itseni kanssa minun on siitä neuvoteltava. Vai onko edes mitään neuvoteltavaa olemassa. Minkä lupasin, sen pidän.

Mutta oliko lupauksessa alun alkaenkaan järkeä? Ei, sillä vuosien varrella minulle on työni puolesta kertynyt useampi hyllymetri ohuita runokokoelmia ja jokunen paksumpi koottujen runojen kirjakin.

Ongelma aktuaalistui, kun joudun vaihtamaan työhuonetta. Vanhan huoneen kirjahyllyssä on toistasataa runoteosta. Ne pitäisi kärrätä kotiin, mutta hyllyt pullistelevat jo nyt.

Ehkä minun rikottava lupaus ja laitetta nuhjuisin ja ponnettomin runous kiertoon, jonne se ei kelpaa. Paperinkeräys on ainoa osoite.

Vielä en tiedä mitä teen.

On sääli ihmistä

Sallittakoon otsikon viittaus August Strindbergin Uninäytelmään, jossa lause ”On sääli ihmistä”, toistuu monta kertaa. Sama huokaisu pyrki huulilleni Helsingin kirjamessuilla.

On sääli kirjaihmistä.

Tarjontaa on niin paljon. Hyviä kirjoja – kuka ne lukee? Kuka ostaa? Kuka maksaa? Ja mikä antikvaaristen kirjojen paljous ja ihanuus! En uskaltanut lähietäisyydelle, etten vain ostaisi jotain. Nyt jo omat kirjahyllyt notkuvat.

Surukseni luin jostain, että nyt sisustamisessa on tosi trendikästä koti ilman kirjahyllyä.

Ihan naurattaa.

(Eilen olin kirjamessuilla ja huomenna myös – tänään  mietin muuta kuin kirjan tulevaisuutta… ehkä illemmalla tartun Maria Peuran romaniin Ja taivaan tähdet putoavat)

Pienen kirjaston aihio

Kirjallista muuttoa, osa 9

Muuton jäljiltä järjestelen yhäti kirjahyllyä kaikessa rauhassa. Siirsin samaa aihepiiriä olevat kirjat toistensa viereen ja huomasin: minullahan pieni kirjasto tai sellaisen aihio. No, myönnetään, kirjasto on mahtipontinen sana kahdeksalle Berliini-aiheiselle kirjalle. Lisäksi löytyy kaksi Baader-Meinhof-kirjaa, joissa jaetulla Berliinillä on oma roolinsa.

Berliini-kirjat eivät totisesti olleet mielessäni kun vein muuton alla ison pinon kirjoja erääseen divariin. Omistaja sanoi ettei maksa mitään, mutta voin ottaa kiitokseksi yhden kirjan. Mukana ollut poikani tokaisi, että  isä kerää Berliini-kirjoja. Sitä en tiennytkään ennen kuin se lausuttiin ääneen. Divarin omista sanoi, että yksi hänellä on. Se oli Gitte Lauströerin Berliini – avoin kaupunki (Kirjayhtymä 1984, suom. Juha Siltanen).

En ole kirjaa lukenut, mutta en hämmästyisi, vaikka lukisinkin.

Kulahtanutta menoa

Kirjallista muuttoa, osa 7

Pakon edessä harvensin kirjahyllyä. Oli helpompi luopua uusista kirjoista, jotka oli luettu, mutta jotka eivät syystä tai toisesta olleet jättäneet suurempia jälkiä. Varsinkin dekkarit saivat mennä.

Lopputuloksena on hieman yllättäen ja kiusallisesti kulahtanut kirjakokoelma. Vanhaa tavaraa, rispautuneita kansipapereita ja menneiden vuosikymmenten tomua.

Mutta ehkä kyse on sielunkuvasta: tällainen minä oikeasti olen, vanhoista kirjoista tehty…

Sain vihdoin myös toteutettua unelman. Nyt kaikki runokirjat ovat samassa kohtaa kirjahyllyä (tosin yksittäisiä kokoelmia voi vielä olla missä sattuu, mm. töissä on useampikin…). Yhtään rukokirjaa en kuitenkaan laittanut kiertoon.

Jokin kirjallinen periaate pitää muuttajallakin olla.

Kolme divaria

Kirjallista muuttoa, osa 6

Noin 300 kirjaa lähti parempiin käsiin - tai roskiin. Toimitin kolmeen divariin  latikollisia painotuotteita. Yksi sai noin 200 kirjaa, toinen yli sata ja viimeinen loput + äänikirjoja.

En ole tyytyväinen suoritukseeni. Olisi varmaan pitänyt suomustaa toiset kolmesataa. Nyt nimittäin näyttää huolestuttavalta. Kirjahyllyt ovat jo täynnä ja muuttolaatikkoja on purkamatta.

Täytynee aloittaa jälkimuutto.

Eikä vain täytyne. On pakko.

Ongelmana Päätalo

Kirjallista muuttoa, osa 4

Kaamea projekti jatkuu. Kävin toisen kirjahyllyn kimppuun (siinä on lasiovet, joten pölyä leijailee huomattavasti vähemmän kuin muiden hyllyjen kohdalla). Silmiini osui Jenni Janatuisen toimittama Kunnioitettu herra mestari (Johnny Kniga 2006), joka sisältää ihailijakirjeitä Kalle Päätalolle vuosilta 1958-1985. Kirja on tullu arvosteltavaksi työpaikalleni ja sittemmin unohtunut hyllyyni. Hyvä tarkoitukseni oli kirjoittaa kirjasta, mutta…

Laitanko kiertoon vai säilytänkö?

Säilytän, sillä säilytin kolme omistamaani Päätalon romaania – perinnöksi saatuja, ja joista olen lukenut yhden, Mustan lumen talven (1969).

Päätalossa on jotain samaa pitkää ja sitkasta tyyliä kuin vaikka Volter Kilvessä ja Marcel Proustissa. Tekstille on annettava aikansa ja mahdollisuutensa. Nettisäntäilyyn adaptoitunut sielu ei sellaista kestä.

Kilven Alastalon salissa minulla on e-kirjana. Nyt toivon, että olisi monta muutakin kirjaa Sony Readerini uumenissa.

P.S. Onko normaalia lukea nykyaikana Päätaloa?