Stadi koulii kirjailijan

Helsinki on monen muun ohessa kirjailijoiden kaupunki. Moni heistä asuu Helsingissä tai on vähintäänkin viettänyt kehitykselleen ratkaisevia aikoja pääkaupungissa. Stadi on riittävän suuri, että sinne voi kadota ja löytää itsensä kirjallisuuden avulla. Siellä voi löytää hengenheimolaisia ja alakulttuureja. Siellä voi myös löytää ulkopuolisen viiltävän katseen.

Kaikki taide tarvitsee kehittyäkseen riittävän ihmis- ja kulttuurimassan ympärilleen. Korpitaitelijat ovat luku sinänsä, mutta he ovat säännön vahvistava poikkeus. Erakkous ei tee taiteilijaa, vaan vuorovaikutus.

Eläkkeellä olevan toimittaja Eino Leinon Kirjailijoiden Helsinki (Gummerus) on hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa. Vielä kun tunnistaa osoitteita ja taloja, joista kirjassa puhutaan, niin ilo on kaksinkertainen.

Leino keskittyy tunnettuihin nimiin, kuten täyskaimaansa. Kulttuurihämähäkki Minna Craucher saa myös käsittelynsä. Välillä Leino sitoo tarinansa hyvin osoitteisiin, ravintoloihin ja kaupunginosiin. Mutta mukaan mahtuu myös yleistä tarinointia.

Kirjailijoiden Helsinki on rentouttavaa luettavaa. Leino itse on helsinkiläinen ja liikkuu kulmilla luontevasti. Tieto talojen, kortteleiden ja katujen menneisyydestä sitoo ihmisen vahvemmin juuriinsa.

Korttelissa, jossa asun on neljä kylttiä, jotka kertovat kuuluisista asukkaista. Leinon kirjassa kerrotaan paljon Mika Waltarista ja hänen muistolaattansa ohi kuljen harva se päivä koiraa ulkoiluttaen. Kirjailija asui samoilla sijoilla vuodet 1932-79.

Sen sijaan Aaro Hellaakoskesta Leinon kirjassa ei puhuta, vaikka muistolaatta kertoo että hän asui vuosina 1925-52 samassa korttelissa kuin Waltari.

Samaisessa korttelissa on muistolaatat myös kahdelle muulle nimimiehelle - ei tosin kirjailijalle - nimittäin Risto Rytille (asui vuodet 1918-35) ja akateemikko, kuvanveistäjä Wäinö Aaltoselle, joka asui korttelissa vain kolme vuotta 1927-30.

Pari vuotta sitten tavallisesta kävelystä tuli yllättäen kirjallinen kävely, kun törmäsin muistolaattaan osoitteessa Laivurinkatu 35: ”Kirjailija Mauri Sariola (1924-85)  asui ja työskenteli tässä talossa vuosina 1969-1985”. Laatan hommasi seinään Mauri Sariola -seura vuonna 2002. Leinon kirjassa Sariola piipahtaa maininnalla.

Kirjailijoiden Helsinki ei siis tyhjene yhteen kirjaan.

P.S. Waltarin muistolaatta on vilahtanut aikaisemmin postauksessani Waltarin pisuaari

Jäin kiinni Proustiin

Luin viime vuonna loppukeväästä ja alkukesästä läpi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Luettuani viimeisen osan loppuun, aloitin ensimmäisen osan uudestaan, Combrayn. Siinä oli niin paljon asioista, jotka toistuivat pitkin kirjaa.

Tänä vuonna maalis-toukokuun aikana luin uudestaan viimeisen osan, Jälleenlöydetty aika. Luin sitä vuoteessa ennen nukahtamista, kymmen-kaksikymmentä sivua kerrallaan. Joskus vähemmänkin, sillä luomi alkoi painaa. Hitaasti nautiskelin mestarin tekstistä ilman pakko ja kiirettä.

Nyt toisella kerralla erityisen vahvana nousi esiin vieraantuminen kaikesta siitä, mistä (suomennoksen) yhdeksän edeltävää osaa olivat kertoneet. Ihmiset, joista kertoja oli kirjoittanut satoja sivuja, olivat muuttuneet tuntemattomiksi ja yhdentekeviksi. Paitsi tietysti kertojan  muistoissa, jossa näillä ihmisillä edelleen oli paikka, vaikka nykyisyydessä he olivat avain outoja vanhuksia tai toisiksi muuttuneita variksenpelättimiä.

Proustin havainto ihmisten kadotetusta merkityksestä on tuttu. Kuinka paljon onkaan ihmisiä, jotka ovat olleet minulle tärkeitä ja joiden vaikutus on ollut suuri (nuoruuden ystävät, koulukaverit esimerkiksi), mutta joita kaikkia ei välttämättä tunnistaisi, jos he tulisivat kadulla vastaan. Proustin kertojakaan ei ole tunnistaa.

Sarjan yksi aatteellinen/filosofinen huipentuma tapahtuu kertojan odotellessa pääsyä juhlasalonkiin, jossa oli meneillään konsertti. Hän kelaa mielessään elettyä elämää ja omaa kirjoittamistaan, sitä miksi ei ole toteuttanut kutsumustaan, vaan jäänyt joutenoloon ja nahkeaan tylsyyteen ja sairauteensa. Kertojalla oli mystisiä onnen tiloja (teehen kastetun medeleinekakun maku, lusikan kilahdus, epätasainen katukiveys jalan alla), jotka ikään kuin olivat hänen elämänsä sisäisen matkan valonlähteitä, mutta joiden syvempään merkitykseen hän ei ollut paneutunut. Mutta nyt oli sen aika.

Tämä kohokohta on sivun 200 paikkeilla ja loppu on laskeutumista kohti oivallusta.

Proust kirjoittaa (suom. Annikki Suni, 2007): ”Minut valtasi uupumuksen ja kauhun tunne tajutessani, että en ollut vain keskeytyksettä elänyt, ajatellut ja kehrännyt tuota pitkää aikaa ja että se ei vain ollut minun elämäni, minä itse, vaan että minun tuli nyt hellittämättä pitää sitä kiinni itsessäni ja että se taas tavallaan piteli minua pökerryttävän korkealla huipullaan, missä kyhjötin pystymättä hievahtamaankaan ilman että se liikahti mukana. Hetki jolloin kuulin Combrayn puutarhaan soittokellon kilahduksen, tuo niin kaukainen ja silti sisäinen hetki, oli kiintopiste äärettömässä ulottuvuudessa, jota en tiennyt itsessäni olevankaan. Minua pyörrytti, kun näin kaikki nuo vuodet allani – ja silti sisimmässäni – ja aivan kuin olisin ollut kilometrien korkuinen.”

Olemme samalla kertaa muistojemme sisällä ja niiden ulkopuolella! Meidät on tehty muistoista, kaikesta siitä mikä meille tapahtuu, minkä havaitsemme ja luemme rivien välistä ja minkä , lopulta ymmärrämme, jos pystymme. Proust ainakin yrittää ponnistelle taiteen keinoin sanoittaakseen, silloittaakseen muistojen ja elämisen välisen häilyvän rajan.

Mielenkiintoinen on myös ajatus, että menneisyydessämme ja muistoisamme oli jokin konkreettinen tunne, tapahtuma, vaikutelma, joka majakan tavoin näyttäisi valoa kun elämässä liikumme pimeässä ja myrskyävällä merelle. Proustin kertojalle se oli soittokellon ääni, joka kertoi, että vieras (usein herra Swann) tulee käymään ja muuttaa arkisen todellisuuden uudeksi sosiaaliseksi todellisuudeksi.

Näköjään en ole vielä läheskään lukenut Proustiani loppuun.

(Edellinen Jälleenlöydetyn ajan ”tilitys” löytyy täältä)

P.S. Kesällä ajattelin tarttua toistamiseen Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin (suomennoksen) neljänteen osaan (Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 2. Paikannimet: Paikkakunta), jossa kertoja vierailee Balbecin kylpyläkaupungissa.