Opas muistojen Bulevardille

Muistolaatat talojen seinissä kertovat rakennetun ympäristön historiasta. Laatat ovat myös osa kollektiivista muistia julkisessa tilassa.

Olen muutaman vuoden ajan pitänyt blogia, jonne olen koonnut kuvia muistolaatoista ja taloista, joiden seiniin ne on kiinnitetty.  Blogin nimi on Hän asui täällä eli keskityn henkilöihin, tunnettuihin ja vähän tuntemattomampiinkin – pääasiassa Helsingissä, mutta mukana on muutamia hieman etäämpää. Niinpä tervehdin ilolla Pauli Jokisen kirjaa Muistolaattabongarin opas (Minerva).

Eläköön muistolaatta-aate!

Jokisen teos esittelee erilaisia muistolaattoja eri puolilla Helsinkiä. Ulkoasu on miellyttävä ja kuvitus kelvollinen. Kirja on rakennettu 14 reitin varaan. Lisäksi esitellään kantakaupungin ulkopuolelta löytyviä muistolaattoja. Jokinen keräsi vinkkejä muistolaatoista muun muassa Facebook-sivun kautta. Kaikkiaan kirjassa esitellään 320 muistolaattaa.

Missään ei ole kattavaa luetteloa kaikista Helsingin muistolaatoista. Lisäksi niitä tulee joko ajan lisää ja joitain saattaa kadotakin. Muistolaattoja kiinnittävät taloyhtiöt, erilaiset muistoseurat ja taustayhteisöt sekä kaupunki. Ja myös joskus yksityiset ihmiset ja kaveriporukat. Varsinkin viimeksimainitusta on Jokisen kirjassa hauska esimerkki: "Tähän kuuseen kiipesi 50 vuotta sitten oulunkyläläinen Jacob Söderman tähyilläkseen merirosvoja ja muita Suomea uhkaavia vaaroja."

Jokisen kirjan esikuvina voi pitää Antero Raution kirjoja Pääkaupunkiseudun muistomerkit ja taideteokset – Patsasbongarin opas (Karisto 1998) ja  myöhempää versiota Löytöretki muistomerkille – Pääkaupunkiseudun julkiset teokset (Edita, 2006).

Jokinen kirjoittaa esipuheessaan, että uskoo löytäneensä 95 prosenttia kaupungin laatoista. En ihan usko, sillä tiedän suoriltaan useita varsinkin henkilöön liittyvä laattoja, joita kirjassa ei ole esitelty, vaikka ne ovat  aivan reittien varrella. Tässä muutamia: Etu-Töölön reitiltä puuttuvat Väinö Tanner (samassa talossa Temppelikadulla kuin Jalo Sihtola) ja Mika Waltarin pitkäaikaisen kotitalon seinässä Tunturikadulla oleva laatta, sekä Temppeliaukion kirkon alkuperäisen suunnitelman muistolaatta (kiinnitetty kallioon Lutherinkadulla). Kaivopuisto-Eira-Punavuori-reitin varrelta uupuu Lars Janssonin muistolaatta Neitsytpolulta. Kampin reitin varrelta puutuu Jean ja Aino Sibeliuksen ensimmäisen yhteisen kodin muistolaatta. Kaartinkaupungin reitin varrelta puuttuu ainakin Alvar ja Ragni Cawenin muistolaatta. Muistolaattoja on myös porrashuoneissa ja sisäpihoilla (L.Onerva, Guss Mattsson, Eero Snellman). Niitäkin voi päästä katsomaan jos ystävällisesti pyytää talon asukkaalta, joka sattuu kohdalle.

Muutamia epätäsmällisyyksiäkin kirjan tekstissä on (kuten  kaikkien kirjojen), esimerkiksi Georg Henrik von Wrightin muistolaatta ei ensisijaisesti kiinnittänyt taloyhtiö vaan Suomen Aketemia kera Helsingin yliopiston ja Suomen Filosofisen Yhdstyksen. Risto Rytin muistolaattaa Itäisellä Puistotiellä Kaivopuistossa osoittava tähti on kartassa väärällä kadulla.

Mutta yhtä kaikki, pikkumainen ei pidä olla. Muistolaattabongarin oppaasta voi olla paljon iloa kotiseutukävelyillä ja muutenkin. Itsekin löysin kirjasta muutaman ”Hän asui täällä” -laatan, jonka olemassaoloa en tiennyt. Pitänee käydä kuvaamassa blogia varten, kun ehtii ja säät sallivat.

Otsikkoon liittyen: Bulevardilta löytyy muutamia kiinnostavia muistolaattaoja, joista yksi on Jokisen kirjan kansikuvassakin.

Teema antaa ohjeita

Monen kirjoittajan toiminta ohjaavat irtolauseet, ohjeet ja opit, joita on kuullut tai lukenut jostain. Mika Waltarin opas Aiotko kirjailijaksi? vuodelta 1935 kuluu edelleen ihmisten käsissä ja mielissä. Sieltä minulle on jäänyt mieleen ajatus: jätä illalla lause kesken, niin aamulla on helpompi jatkaa.

Helsingin Sanomien Teema-aikakauskirjasta (3/13) löytyy varmasti hyviä onelinereita kirjoittajan työkalupakkiin. Teeman aiheena on ”lue ja kirjoita paremmin”. Lehti on rakennettu 99 juttupalan varaan. Kaikissa joku kirjailija, toimittaja tai kirjoittamisesta innostunut antaa ohjeita ja neuvoja eri näkökulmista. Kannessa poseeraa itse Suurkynäilijä Jari Tervo.

Aikaiseminkin Teema on keskittynyt kirjallisuuteen, Tove Jansson -kokonaisuudellaan. Mutta nyt ollaan kyllä asian ytimessä.

Joku voi kakoa, kun Jussi Halla-aho antaa ohjeita kirjallisen ilmaisun hiomiseen. Kakokoon rauhassa, Halla-ahon Scripta-blogi on luetumpi kuin moni ”oikea” kirja ikinä.

Pelkkä tyyli ja muodon hallinta eivät vielä ole mitään. Sanomisen palolla pääsee pitemmälle, mutta jos kirjallisen kommunikaation alkeet puuttuvat, niin homma menee joka foorumilla huutamiseksi.

Osui silmään dekkaristi Seppo Jokisen aikanaan saama kommentti: ”Sinusta saattaisi tulla kirjailija, jos sinulla vain olisi jotain sanottavaa.”

Kirjoittaminen on olemista suhteessa maailmaan. Omasta sijainnista on oltava jokin näkemys, jotta lukija voi mielessään kommentoida omaa sijaintiaan. Kirjallisuus on navigointia.

Kirjan lukeminen on triangelidraama, jossa tekijä, teos ja lukija ottavat mittaa toistaan. Kirjailija voi yrittää paeta vastuutaan ja sanoa, että teos on irronnut hänestä ja että se tulee toimeen omillaan. Ei se tule. Tekijällä on vastuu suhteestaan maailmaan, kuten kaikilla ihmisillä, ja teoksen ansiosta myös muut voivat todentaa suhteen laadun ja nähdä koordinaatit.

Kirjallisuus ei ole peili vaan ikkuna.

Stadi koulii kirjailijan

Helsinki on monen muun ohessa kirjailijoiden kaupunki. Moni heistä asuu Helsingissä tai on vähintäänkin viettänyt kehitykselleen ratkaisevia aikoja pääkaupungissa. Stadi on riittävän suuri, että sinne voi kadota ja löytää itsensä kirjallisuuden avulla. Siellä voi löytää hengenheimolaisia ja alakulttuureja. Siellä voi myös löytää ulkopuolisen viiltävän katseen.

Kaikki taide tarvitsee kehittyäkseen riittävän ihmis- ja kulttuurimassan ympärilleen. Korpitaitelijat ovat luku sinänsä, mutta he ovat säännön vahvistava poikkeus. Erakkous ei tee taiteilijaa, vaan vuorovaikutus.

Eläkkeellä olevan toimittaja Eino Leinon Kirjailijoiden Helsinki (Gummerus) on hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa. Vielä kun tunnistaa osoitteita ja taloja, joista kirjassa puhutaan, niin ilo on kaksinkertainen.

Leino keskittyy tunnettuihin nimiin, kuten täyskaimaansa. Kulttuurihämähäkki Minna Craucher saa myös käsittelynsä. Välillä Leino sitoo tarinansa hyvin osoitteisiin, ravintoloihin ja kaupunginosiin. Mutta mukaan mahtuu myös yleistä tarinointia.

Kirjailijoiden Helsinki on rentouttavaa luettavaa. Leino itse on helsinkiläinen ja liikkuu kulmilla luontevasti. Tieto talojen, kortteleiden ja katujen menneisyydestä sitoo ihmisen vahvemmin juuriinsa.

Korttelissa, jossa asun on neljä kylttiä, jotka kertovat kuuluisista asukkaista. Leinon kirjassa kerrotaan paljon Mika Waltarista ja hänen muistolaattansa ohi kuljen harva se päivä koiraa ulkoiluttaen. Kirjailija asui samoilla sijoilla vuodet 1932-79.

Sen sijaan Aaro Hellaakoskesta Leinon kirjassa ei puhuta, vaikka muistolaatta kertoo että hän asui vuosina 1925-52 samassa korttelissa kuin Waltari.

Samaisessa korttelissa on muistolaatat myös kahdelle muulle nimimiehelle - ei tosin kirjailijalle - nimittäin Risto Rytille (asui vuodet 1918-35) ja akateemikko, kuvanveistäjä Wäinö Aaltoselle, joka asui korttelissa vain kolme vuotta 1927-30.

Pari vuotta sitten tavallisesta kävelystä tuli yllättäen kirjallinen kävely, kun törmäsin muistolaattaan osoitteessa Laivurinkatu 35: ”Kirjailija Mauri Sariola (1924-85)  asui ja työskenteli tässä talossa vuosina 1969-1985”. Laatan hommasi seinään Mauri Sariola -seura vuonna 2002. Leinon kirjassa Sariola piipahtaa maininnalla.

Kirjailijoiden Helsinki ei siis tyhjene yhteen kirjaan.

P.S. Waltarin muistolaatta on vilahtanut aikaisemmin postauksessani Waltarin pisuaari

Kirjoittamisopasta etsimässä

Hyvät kirjoittamisen oppaat ovat kullanarvoisia. Niiden yksi yhteinen piirre on kokemuksellisuus ja henkilökohtaisuus. Kirjoittamista voi opettaa, mutta ei ole yhtä tapaa jolla kirjoittaa hyvin. Toisaalta kirjoittamista ei voi opettaa, sillä kyse on ajattelusta ja tavasta kokea ja reagoida maailmaan.

Yksi kuulemani viisaus: Huonosti kirjoitettu on huonosti (epäselvästi) ajateltu.

Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen (Kirjailijan korkeakoulu, Teos 2012) on mielestäni kirjoittamisesta kiinnostuneen ihmisen työkalu. Se kannattaa lukea. Tekijän dramaturgitausta näkyy hänen metodologiassaan eli jatkuvassa uudelleen kirjoittamisessa ja kokeilussa. En usko, että läheskään kaikki kirjailijat työstävät romaanejaan samalla tavalla (vaikka jokainen työstää jollain tavalla, eikä kukaan kirjoita ”ensimmäisen oton” logiikalla, jolloin jopa kirjoitusvirheet olisivat autenttisuuden osoitus).

Yhtä paljon kuin kirjoittamisopas Peuran kirja on elämäkerta ja kirjoittamispäiväkirja (jollainen se onkin, osa opinnäytettä). Kokonaisuus on kiinnostava ja yllättävä, joskin pelkästään kirjoittamisoppaaksi liian kronikoiva ja henkilökohtainen muun muassa parisuhdeväkivalasta kertomisineen. Se on pohjimmiltaan tapauskertomus erään romaanin (Vedenaliset, 2008) synnystä.

Hyvä kirjoittamisopas on sellainen, josta jää lähtemättömästi mieleen edes yksi ”temppu” tai iskulause. Mika Waltari: jätä lause illalla kesken, niin tiedät mistä aamulla jatkaa. Stephen King: kirjoittamisen pienin yksikkö ei ole lause vaan kappale.

En tiedä minkä ”opin” Peuralta varastaisin, vaikka kovasti hän repii itsesensuurin verkkoa alas. Tai ehkä laitan tämän plakkariin (se on printattuna kirjan kanteen): lukeminen on sisäänhengittämistä, kirjoittaminen uloshengittämistä.

Kirjoittamisessa on kyse suhteesta maailmaan. Mitä minä näkemästäni ja kokemastani ymmärrän ja mitä sen pohjalta väitän. Siis totuudellisuudesta.

Waltarin pisuaari

Ulkoilutin eilen illalla koiraa ja kuljin Mika Waltarin kotitalon ohitse. Talon seinässä on muistolaatta joka kertoo kirjailijan asuneen talossa vuosina 1932-1979.

Laatan alapuolella on kukkalaatikko. Koirani nosti jalkaa sen kohdalla. Hätkähdin. Mitä otus oli tekemässä? Häpäisemässä kirjalijamestarin muistoa! Vedin kauhuissani koirani nopeasti pois tarpeiltaan. Tosin kukkalaatikkoon oli jo moni koira ennen omaani ehtinyt tehdä hajutäginsä.

Tarinan mukaan, kun Mika Waltarilta kysyttiin, minkälaisen muistomerkin hän itsestään haluaisi, tämä vastasi, että pariisilaisen mallin mukaisen pisuaarin Esplanadille. No, sellaista hän ei saanut, vaan nimikkopuiston Etu-Töölööseen ja sinne Veikko Hirvimäen tekemän muistomerkin Kuningasajatus (1985).

Varmaa on, että Mika Waltarin puistossa niin eläimet kuin ihmiset ovat tehneet tarpeitaan. Puiston viereisestä pusikosta tuli iltana muutamana kaksi teinityttöä housujaan nostelleen. Tyttöpisuaarissa olivat käyneet.

En tiedä mitä Waltari ajattelisi koirista, jotka nostavat jalkaa hänen Helsingin Tunturikadulla sijaitsevan muistolaattansa alla. Ehkä se olisi hänestä oikein ja kohtuullista. Jotenkinhan sitä muistoa on vaalittava.

Muuten, milloin viimeksi luin Waltaria?