Parempi kätkeä kuin paljastaa

Usein taiteessa on parempi kätkeä kuin paljastaa, parempi hieman hämärtää kuin  kuin selittää julki saati puhki. Tämä tuli  mieleen kun kuuntelin  arkkitehtina elämänuransa tehneen Pasi Siistosen kappaleen Idän poika. Se on samalla entisen gospelmiehen erään elämänvaiheen kuvaus, tilityskin. Siistonen soitti ja lauloi ylistysmusiikkia asuessaan 12 vuotta Joensuussa. Hän oli mukana vapaaseurakunnassa. Itse biisistä tämä ei oikein käy ilmi, mutta kappaleeseen liittyvästä lehdistötiedotteesta kylläkin (tosin ei vapaaseurakunta).

Laulu on sanan ja sävelen yhdistelmä, liitto. Sanat tosin voi lukea tai kuunnella ilman säveltäkin, jolloin siitä tulee ikään kuin kirjallisuutta. Pelkkä sävel sellaisenaan harvoin kertoo (!) mitään, pikemminkin se kuvailee tai tunnelmoi, tukee tekstiä, tekee sen eläväksi jne.

Mitä kuulija/lukija/katsoja saa irtri jos ei tiedä mitään teoksen taustoista ja taideluoman yhteydestä todellisuuteen? Se riippuu tietysti siitä, miten kätkeminen on tehty ja miten se on onnistunut luomaan oman todellsuutensa, joka toimii vaikka ei tietäisi oikeita lähtökohtia. Kätkettykin teos on omanlaisensa. Sillä on oma elämä, omat viitatsuhteensa ja mielikuvitusta stimuloiva vaikuitus kokijassa.

Miten Idän poika (Recovery Records) onnistuu sana-sävel-teoksena olemaan oma universuminsa? Kuuntele itse:

Idän poika (YouTube)

Kirjoittamisopasta etsimässä

Hyvät kirjoittamisen oppaat ovat kullanarvoisia. Niiden yksi yhteinen piirre on kokemuksellisuus ja henkilökohtaisuus. Kirjoittamista voi opettaa, mutta ei ole yhtä tapaa jolla kirjoittaa hyvin. Toisaalta kirjoittamista ei voi opettaa, sillä kyse on ajattelusta ja tavasta kokea ja reagoida maailmaan.

Yksi kuulemani viisaus: Huonosti kirjoitettu on huonosti (epäselvästi) ajateltu.

Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen (Kirjailijan korkeakoulu, Teos 2012) on mielestäni kirjoittamisesta kiinnostuneen ihmisen työkalu. Se kannattaa lukea. Tekijän dramaturgitausta näkyy hänen metodologiassaan eli jatkuvassa uudelleen kirjoittamisessa ja kokeilussa. En usko, että läheskään kaikki kirjailijat työstävät romaanejaan samalla tavalla (vaikka jokainen työstää jollain tavalla, eikä kukaan kirjoita ”ensimmäisen oton” logiikalla, jolloin jopa kirjoitusvirheet olisivat autenttisuuden osoitus).

Yhtä paljon kuin kirjoittamisopas Peuran kirja on elämäkerta ja kirjoittamispäiväkirja (jollainen se onkin, osa opinnäytettä). Kokonaisuus on kiinnostava ja yllättävä, joskin pelkästään kirjoittamisoppaaksi liian kronikoiva ja henkilökohtainen muun muassa parisuhdeväkivalasta kertomisineen. Se on pohjimmiltaan tapauskertomus erään romaanin (Vedenaliset, 2008) synnystä.

Hyvä kirjoittamisopas on sellainen, josta jää lähtemättömästi mieleen edes yksi ”temppu” tai iskulause. Mika Waltari: jätä lause illalla kesken, niin tiedät mistä aamulla jatkaa. Stephen King: kirjoittamisen pienin yksikkö ei ole lause vaan kappale.

En tiedä minkä ”opin” Peuralta varastaisin, vaikka kovasti hän repii itsesensuurin verkkoa alas. Tai ehkä laitan tämän plakkariin (se on printattuna kirjan kanteen): lukeminen on sisäänhengittämistä, kirjoittaminen uloshengittämistä.

Kirjoittamisessa on kyse suhteesta maailmaan. Mitä minä näkemästäni ja kokemastani ymmärrän ja mitä sen pohjalta väitän. Siis totuudellisuudesta.