Voi ei, Aurora katkesi!

Istuin pari viikkoa sitten arkistossa selaamassa Kotimaa-lehden vanhoja vuosikertoja 1970-luvulta. Etsin otsikkotasolla aiheita, jotka toistuivat eli olivat aikanaan isoja uutisia ja keskustelunaiheita. Tein merkintöjä vihkooni mustekynällä. Olin valinnut mukaan Aurora Stylen, jonka ostin käytettynä pari vuotta sitten mustekynäharrastajien tapaamisessa. Style on Auroran mittapuulla halpismalli. Sillä on/oli oikein hyvä kirjoittaa, vaikka tuntuikin käteeni hieman pieneltä.

Mutta jotain tapahtui, heilautin epähuomiossa kättäni niin, että kynä paiskautui pöydän pinnalta vasten tuolin kromijalkaa ja putosi lattialle. Voi, ei! Näin heti, että nyt kävi huonosti. Kynä katkesi.  Rungon kierre, jolla saa teräosan kiinni, murtui kokonaan. Kynä hajosi kahdeksi palaksi. Teräosaa ei saa ulos hatusta eli teräsuojuksesta. Konvertteri lensi kaaressa ulos.

Onneksi mukanani oli toinenkin kynä, Kawecon AL Sport, todella luotettava reissukynä. Saatoin jatkaa hommaani. Auroran puolesta silti harmitti. Suhteemme jäi varsin lyhytaikaiseksi. Stylekään ei ole enää tuotannossa.

P.S. Kuvassa näkyy katkenneen kynän lisäksi myös valokuvia Viipurin piispa Yrjö Loimarannasta.

Takapiru vastusti Saatanaa

Muistelmien yksi ongelma on, että jos et tiedä kuka muistelee ja mitä asia koskee, et tartu kirjaan. Helsingin hiippakunnan piispa emeritus Eero Huovisen muistelmien kohderyhmään kuuluun mitä suurimassa määrin. Sielujen puolustaja -kirjassa (WSOY) mainituista nimistä valtaosa oli entuudestaan tuttuja. Monia tapahtumia myös muistin. Ilo lukea, mutta samalla vähän nahkeaa. Tällaistako se oli?

Huovinen oli piispana 1991-2010, minkä ajan olin toimittajana ensin Kirkko ja kaupungissa, sitten Askelessa ja Kotimaassa. Elin kirkon sisäpiirin liepeillä siihen kuuluvien tekemistä uutisoiden. Olen haastatellut Huovista monta kertaa. Ja lukenut hänen kirjojaan. Aikoinaan istuin luentosalissa kun hän luennoi kirjastaan, jossa pohti naispappeuden puoltamisen ja kieltämisen argumentteja. Huovinen kirjoitti esipuheen slangintamaani Katekismukseen.

Ensin hätkähdin kirjan nimeä ja Huovisen perusteluja sille. Hänen lähtökohtansa on Lutherin sanat piispan tehtävästä: " olla kaikkien sielujen puolustaja Saatanaa vastaa." Aikamoinen käsitys itsestä ja roolista, hyvin kirkollinen ja teologinen. Hiippakunnan jäsenistö on Saatanan hyökkäyksen kohteena ja tarvitaan piispa pappeineen, jotta Vanha Kehno saadaan pidettyä aisoissa. (hymiö, hymiö, hymiö)

Huovinen tunnettiin kirkollisissa piireissä varsinaisena takapiruja ja narujen vetelijänä. Hänellä oli valtaa ja vaikutusta paitsi verhojen takana myös median edessä. Sielujen puolustaja on Huovisen oma näkemys toiminnastaan ja verkostojen rakentamisesta. Kenen muunkaan näkemys se voisi olla? Muistelija on muistinsa herra. Hän valikoi, nostaa ja laskee kohtaamiaan ihmisiä, arvottaa näkemyksiä ja tekee itsestään jonkinlaista näköiskuvaa, ajan valtiasta.

Varmaan joku nuoren polven naisteologi saattaisi kiinnittää huomiota siihen, että henkilöhakemistossa on noin 600 nimeä, joista vain 80 on naisia. Mutta minkäs teet, Huovinen on aikansa lapsi, kuten me kaikki. Myös setämiesoletetuilla on ollut elämä ja heillä on oikeus sitä muistella siinä missä muillakin influenssereillä. Varsinkin jos tekee sen niin kiinnostavasti mitä Huovinen armoitettuna kynäniekkana tekee. Ainakin minä nautin lukemastani. Enkä häpeä sitä. Ostin kirjan jopa omalla rahalla.

Parempi kätkeä kuin paljastaa

Usein taiteessa on parempi kätkeä kuin paljastaa, parempi hieman hämärtää kuin  kuin selittää julki saati puhki. Tämä tuli  mieleen kun kuuntelin  arkkitehtina elämänuransa tehneen Pasi Siistosen kappaleen Idän poika. Se on samalla entisen gospelmiehen erään elämänvaiheen kuvaus, tilityskin. Siistonen soitti ja lauloi ylistysmusiikkia asuessaan 12 vuotta Joensuussa. Hän oli mukana vapaaseurakunnassa. Itse biisistä tämä ei oikein käy ilmi, mutta kappaleeseen liittyvästä lehdistötiedotteesta kylläkin (tosin ei vapaaseurakunta).

Laulu on sanan ja sävelen yhdistelmä, liitto. Sanat tosin voi lukea tai kuunnella ilman säveltäkin, jolloin siitä tulee ikään kuin kirjallisuutta. Pelkkä sävel sellaisenaan harvoin kertoo (!) mitään, pikemminkin se kuvailee tai tunnelmoi, tukee tekstiä, tekee sen eläväksi jne.

Mitä kuulija/lukija/katsoja saa irtri jos ei tiedä mitään teoksen taustoista ja taideluoman yhteydestä todellisuuteen? Se riippuu tietysti siitä, miten kätkeminen on tehty ja miten se on onnistunut luomaan oman todellsuutensa, joka toimii vaikka ei tietäisi oikeita lähtökohtia. Kätkettykin teos on omanlaisensa. Sillä on oma elämä, omat viitatsuhteensa ja mielikuvitusta stimuloiva vaikuitus kokijassa.

Miten Idän poika (Recovery Records) onnistuu sana-sävel-teoksena olemaan oma universuminsa? Kuuntele itse:

Idän poika (YouTube)

Rovasti palaa perusasioiden äärelle

Yksi kristinuskon teologisista perusajatuksista on, että Jeesus on Messias eli kreikaksi Kristus. Että Jeesuksessa täyttyi juutalaisten vapahtajan odotus. Tosin juutalaiset eivät itse ole tätä mieltä. Kristityt kuitenkin lukevat tämän Jeesuksen messiaanisuuden Raamatusta, eritoten Vanhan testamentin ennustuksiksi tulkituista jakeista.

Eläkkeellä oleva rovasti ja kirkon nuorisotyön johtaja Rauno Elomaa (s.1938) on koonnut ajatuksiaan omakustannekirjaksi nimeltä Messiaan odotus ja täyttymys (2022). Kirja vaikuttaa siltä, kuin Elomaa selvittäisi itselleen Raamattua lukemalla, kuinka pelastushistoria oikein menee. Niinpä kirja on tiivis ja sisältää paljon lainauksia Raamatusta. Tavallaan kirja ei ole lukijaystävällinen paitsi kun Elomaa höystää selvitystään terävänkuivakoilla ja humoristisilla vertausuksilla ja kielikuvilla.. Hän esimerkiksi kommentoi ajatusta Israelista Jumalan valittuna kansana innovaatioksi.

Sinänsä Elomaan lähtökohtaa eli Raamatun lähilukua periaatteella että Raamattu selittää itse itsenä voi kritisoida. Raamattu ei selitä mitä, siinä vain lukee asioita. Näin varsinkin, jos Raamattu ajatellaan Jumalan sanaksi. Ihminen (lukija) selittää ja tulkitsee käyttäen apunaan tutkimusta.

66-sivuinen Messiaan odotus ja täyttymys saattaa toimia eräänlaisena virikekirjana tai palloissa nautittavana mietiskelyn apukeinoja. Uskon perusasioiden äärellä siinä ollaan.

Kirjan kuvitus on mielenkiintoinen. Mukana on kuvia myös Elomaasta itsestään ja lintukoirista, joiuta hän yhdessä vaimonsa Inkerin kanssa kasvattaa Sipoossa.

Johtopäätöksissä Elomaa toteaa: "Kristinusko on ihmismielen tuotos, joka on paradoksaalisesti jumalallista alkuperää. Riittävä tieto Jumalasta on vain Kristus." Elomaa on myös sitä mieltä, että kirkon perusongelma ei ole jäsenten määrä, vaan ovatko olemassa olevat jäsenet sitoutuneita Jeesuksen seuraajia valoina maailmassa.

Kun rouva Hoo kaatuu

Huh, olipa erikoinen kirja, ja mielenkiintoinen. Huokaus on spontaani. Hannele Cantellin  Sekunnit ennen kaatumista (Tuuma 2022) on hyvä kirja. Tosin se ei ole oikein romaani, vaikka sellaisena tarjoillaan, vaan romaanin muotoon kirjoitettu omakohtainen kokemus. Mutta mitä väliä, lukukokemus ratkaisee.

Cantell kertoo kirjassaan rouva Hoosta, jolla todetaan kaksi harvinaista neuroimmunologista sairautta, jotka aiheuttavat kipuja ja kaatumista. Esimerkiksi keskellä suojatietä saattaa iskeä kipu, eikä ruumista voi liikuttaa. Kaatumisia sattuu kotona ja ulkona. Kokemus olemisesta muuttuu.

Rouva Hoon tarina on koskettava. Cantell kertoo sen hyvin pieninä temaattisina palasina.. Sairaus muuttaa elämän, pakottaa sopeutumaan ja kohtaaman tulevaisuuden. Lukuisten fiktiivisten ja elämäkerrallisten sairaudenkuvausten joukossa Sekunnit ennen kaatumista on vahva ja omanlainen.

David Foster Wallacen elämä ja teot

Häpeän kevyt puna poskillani tunnustan, että en ole lukenut yhtään yhdysvaltalaisen David Foster Wallacen (1962-2008) romaania tai esseekokoelmaa. Wallacea pidetään yhtenä merkittävimmistä  sukupolvensa kirjailijoista. Mutta olen lukenut Miki Liukkosen O:n (2017), jota monesti on verrattu (ta Wallacen pääteokseen, vuonna 1996 ilmestyneeseen Infinite Jestiin (Päättymätön riemu, suom. Tero Valkonen, Siltala 2020). Liukkonen vaikuttaisi on Wallacensa lukeneen.

Hetken mielijohteesta lainasin kirjastosta D. T. Maxin kirjoittaman elämäkerran, jonka nimi suomeksi on vähemmän houkutteleva, mutta ytimekäs: David Foster Wallace (suom. Heikki Karjalainen, Siltala 2020). Alkuteoksella on paljon moniselitteisempi nimi: Every Love Story is a Ghost Story. Life of David Foster Wallace (2012).

Maxin kirjoittama elämäkerta nojaa laajaan haastatteluaineistoon. En ole aiemmin nähnyt niin paljon kiitettävien nimiä kirjan lopussa kuin tässä. Max antaa perusteellisen ja yksityiskohtiin menevän kuvan omien demoniensa repimästä kirjailijasta, joka oli myös haluttu kirjallisuuden opettaja.

Wallace kärsi aikuisen ikänsä masennuksesta, sai siihen lääkitystä, joka lopulta koitui hänen kohtalokseen. Lääkityksen vaihto epäonnistui ja Wallace teki itsemurhan. Hänen kolmas romaaninsa The Pale King ilmestyi postuumisti. Ylipäätään Wallacen kirjallinen tuotantoon. sisältyy myös novelleja, esseitä (muun muassa tenniksestä) ja lehtikirjotuksia. Esikoisromaani The Broom of the System ilmestyi 1987.

Maxin elämäkerta on eittämättä onnistunut, jos sen lukee kiinnostuneena ilman, että tuntee kohteena olevan kirjailijan tuotantoa. Pitäisi varmaan hankkia seuraavaksi tuhatsivuinen Infinite Jest. Suomeksi tosin, sillä alkukielinen saattaa olla hivenen haasteellinen...

Journalismin vaikeudet Kabulissa

Television uutisraporteista on jäänyt mieleen huivipäinen suomalainen naistoimittaja Maija Liuhto. Hän raportoi asiantuntevasti erityisesti Afganistanista, jossa myös asui vuosina 2015-2018. Kirjassaan Toimittajana Kabulissa (WSOY 2022) Liuhto kertoo toimittajan työnsä taustoista ja juttukeikoista eri puolilla Afganistania. Samalla lukijalle syntyy kuva monimutkaisesta konfliktista, jota myös suomaliset ovat hoitamassa. Afganistan oli myös suurin meikäläisen kehitysavun saaja. Vuosina 2002-2021 sinne annettiin Suomesta yhteensä 745 miljoonaa euroa, josta 415 miljoonaa kehitysapuun ja 330 kriisinhallintaan.

Toimittajana Kabulissa auttaa  myös ymmärtämään, miksi Taleban otti maan niin nopeasti hallintaansa 2021, kuin länsimaat Yhdysvaltojen johdolla vetäytyivät. Vuosikymmeniä jatkunut Afganistanin "länsimaistamien" katosi yhdessä yössä. Mikä meni pieleen? Minne katosivat miljardit, jota maan jälleenrakentamiseksi sinne laitettiin?

Suurin syy epäonnistumiseen Afganistanissa oli länsimaiden, eritoten Yhdysvaltojen, piittaamattomuus ja ymmärtämättömyys maan historiasta ja sisäisestä dynamiikasta. Länsiliittoutuma syyllistyi myös rikollisiin pommituksiin. Valtaan nostettu afgaanijohto oli vieraantunut ja korruptoitunut. Länsi kulki Afganissa itseriittoisesti ja laput silmillään.

Maija Liuhto näkee myös syytä mediassa, joka pääosin raportoi vain Kabulin näkökulmasta. Pääkaupunkia ympäröimä maaseutu oli henkisesti ja kulttuurisesti toista maata kuin Kabulin kuplassa elävät tajusivat. Liuhto itsekin myöntää- tehneensä juttuja lännen ja Kabulin näkökulmasta, sillä juttumatkoja Talebanin hallitsemille alueille ei turvallisuussyitä voinut tehdä. Kirjan lopussa kerrottu matka Sanginiin avasi viimeistään Liuhdon silmät.

Toimittajana Kabulissa on lukemisen arvoinen kirja jokaiselle, jota maailmanpolitikka ja media kiinnostavat. Minua kiinnosti.

.

Eläköön kirjasto

Pakko tunnustaa, kävin piiiitkästä aikaa kirjastossa. Korttini ei  enää ollut voimassa, mutta sain saman tien uuden. Olin tullut varta vasten lainaamaan tiettyä kirjaa, mutta nappasin mukaan myös toisen eli Päiväkirjojen jäljillä (Vastapaino 2020). Sen ovat toimittaneet Maarit Leskelä-Kärki, Karoliina Sjö ja Liisa Lalu. Kirjan alaotsikko on historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen. Eläköön herätelaina!

Kävin katsomassa HAMissa viggo Wallensköldin näyttelyä. Hän on ehdottomia suosikkejani nykytaiteilijoiden joukossa. Erityisesti uuden kirjastokortin haltijaa ilahdutti maalaus nimeltä Kirjasto (2014). Sitä voi ihailla yllä. Huomaa sähköjohto, joka tuo eloa kirjaston ylevöitettyyn käyttäjään, vai virkailijako se on...

Aion jatkossakin käydä kirjastossa ja taidenäyttelyissä.

P.S. Ainakin Töölön kirjastoon toivotettiin myös koirat tervetulleiksi. Pitää ottaa seuraavalla kerralla Dali mukaan.

Kynässä tulivuoren laavaa ja mustaa maata

Olen pitkään unelmoinut mustekynästä, joka on väriltään oranssia ja mustaa. Se on klassinen väriyhdistelmä ja sellainen löytyy muutamilta valmistajilta. Silmäni ovat kiinnittyneet italialaisiin Leonardoon ja Mairoaan. Kumpikin on napolilainen kynänvalmistaja, lähtöisin samasta, nyt jo konkurssin tehneestä Deltasta. Kuvien perusteella Leonardon Momento Magico DNA ja Maioran Mitho muistuttavat erehdyttävästi toisiaan. Niissä on samanlainen klipsikin.  Hatun vyön kuviointi on aavistuksen erilainen. Mutta Leonardon terästeräinen malli on mäntätäyttöinen ja musteikkunallinen. Maioran vastaava on patruuna/konvertterikynä ilman ink windowia. Lisäksi Maiora on hieman kalliimpi. Joten, huokaisin syvään, ja rohkaistuin tilaamaan Leonardon. Otin kynään teräksi kokeilumielessä Soft Finen.

Ensivaikutelma Leonardosta on asiallinen, laadukas. Ja kaunis. Kynä sopii käteen luontevasti, sormiote on miellyttävä. Soft-terä on hieman oudon näköinen hassuine sivuhalkioineen. Terä niiaa kirjoitettaessa hyvin, mutta perusvaikutelma on silti yllättäen kova. Vasta riittävästi painettaessa mustetta vapautuu enemmän ja kirjoitusjäljestä tulee hieman eläväinen, mutta ei ratkaisevasti. Jotenkin olin kuvitellut sen olevan sulavampi.

Kynän outo nimi Momento Magico DNA tarkoittaa, että se kuuluu Leonardon laajaan Momento-sarjaan, Magico DNA viittaa kyseiseen malliin. DNA on tarkoittavinaan, että oranssi on tulivuoren laavan väri ja musta edustaa maan väriä.

Näkikö Aleksis Kivi amiraaliperhosen?

Vesa Haapalan romaani Alexis (Otava) on biofiktio. Haapala kirjoittaa Aleksis Kiven kuvitteellisen päiväkirjan vuosilta 1866-70, jolloin Kivi asui Siuntiossa. Päähenkilö on historiallinen hahmo, päiväkirja on sekoitus faktaa ja fiktiota kiinnostavalla tavalla. Haapala myös tavoittelee Kiven kielen tyyliä ja tapaa.

Sallittakoon yksi tosikkomainen huomio. Haapala antaa Kiven tunnistaa (sivulla 124) vuonna 1867 kanervikossa lentävän perhosen, amiraalin eli Vanessa atalantan. Tiettävästi lajista on ensimmäinen tieteelle raportoitu havainto Uudeltamaalta vasta pari vuotta myöhemmin eli 1869 (https://perhoset.fi/historia/nymphalidae2/van-atalanta.htm). Romaanin Kivi viittaa perhosen lajinimeen atalanta eli Atalante, joka on kreikkalaisen  mytologian sankaritar. Olisiko oikea Kivi tuntenut perhoset noin hyvin?

Olen muutaman kerran aiemminkin huomannut, että luontoon liittyvät kuvaukset fiktioissa eivät aina osu kohdalleen historiallisesti. Nykyisin tavalliset lajit, kuten vaikkapa mustarastas, lupiini tai metsäkauris, eivät ole sitä olleet edellisillä vuoisisadoilla tai edes vuosikymmenillä.