Palaute, joka ilahdutti

On ilo saada palautettaa kirjasta, vaikka sen ilmestymisesta on jo tovi. Tai ehkä juuri sen vuoksi. On ilo  jakaa Jari-Pekka Peltoniemen lähettämä palaute Jälleenlöydetystä tiestä (Väyläkirjat 2024). Kirjan alaotsikko on Kuinka kirjoitin hengelliset muistelmat:

"Luin eilen kirjasi. En ole pitkään aikaan lukenut mitään uskontoon tai hengellisyyteen liittyvää kirjaa (paitsi Neljä Eenokin kirjaa).

Kirjasi on erinomainen pohdiskeleva teksti. Vaikka sinulla on vahva uskonnollinen vakaumus, et ole lukinnut sitä minkään kaavan mukaan "ehdottomaksi totuudeksi". Havaitsin kirjaa lukiessani, että hengellisyys ja siihen liittyvät asiat tuovat sinulle iloa. Keskustelet Jumalan kanssa vapaasti ilman rajoittavia tulkintoja. Juuri tuollainen hengellisyys on mielestäni erittäin arvokasta. Se ei kangistu kaavoihin eikä aiheuta kenellekään mielipahaa. Eikä Jumala suutu! Usko on sinun voimavarasi, vaikka mitä tapahtuisi. Aito elävä usko kantaa varmasti koko elämän ajan. Se auttaa myös pääsemään yli vaikeiden aikojen, joita sattuu jokaisen kohdalle."

Oma kirja kirjakaupan hyllyllä

Se tunne kun näkee oman kirjansa kirjakaupassa! Kirja on hyllyllä tasavertaisen muiden kirjojen kanssa. Samalla sitä asettuu osaksi kaupallista tarjontaa, osaksi kilpailua ihmisten huomiosta, kiinnostuksesta ja kukkarosta. Sitä toivoo, että oma hengentuote olisi riittävän merkityksellinen.

Oma kirja kirjakaupassa on kuin itsenäistynyt lapsi. Kirjalla on oma elämä ja sillä on omat siivet. En voi enää tehdä paljon muuta kuin uskoa ja toivoa siipien kestävän.

Kuvassa kirjani Jälleenlöydetty tie - Kuinka kirjoitin hengelliset muistelmat on keskellä. Vasemmalla uskontopsykologian emeritusprofessori Owe Wikströmin muistelmat Muistin käytävillä ja oikealla Heli Pruukkin kirjoittama kirkkoherra-mediapersoona Kari Kanalan elämäkerta tai henkilökuva Pappi ja pelimies.

Kirjani kustantaja on Väyläkirjat. Lähetin käsikirjoituksen sinne tammikuun alkupuolella eräänä maanantaiaamuna. Iltapäivällä Väyläkirjoista soitettiin ja ja kerrottiin, että kirjan alku oli luettu ja että he mieluusti kustantaisivat sen. Olin hämmentynyt, vähemmästäkin, sillä olin varautunut pitkään odotukseen. Käsikirjoitus oli lähetetty myös kahteen muuhun kustantamoon. Niinpä ilmoitin niihin, että kustantaja löytyi jo.

Rovaniemeläinen Väyläkirjat on erikoistunut pohjoisen Suomen aihepiireihin, mutta sillä on myös kirkollisen ja hengellisen kirjallisuuden linja  - siellä on aihepiirin osaamista ja kiinnostusta siihen. Edellä mainittu Wikströmin kirjan on Väyläkirjojen kustantama. Jälleenlöydetyssä tiessä on ainakin yksi kohtaus, jossa ollaan Rovaniemellä (paljon hymiöitä!).

 

Takapiru vastusti Saatanaa

Muistelmien yksi ongelma on, että jos et tiedä kuka muistelee ja mitä asia koskee, et tartu kirjaan. Helsingin hiippakunnan piispa emeritus Eero Huovisen muistelmien kohderyhmään kuuluun mitä suurimassa määrin. Sielujen puolustaja -kirjassa (WSOY) mainituista nimistä valtaosa oli entuudestaan tuttuja. Monia tapahtumia myös muistin. Ilo lukea, mutta samalla vähän nahkeaa. Tällaistako se oli?

Huovinen oli piispana 1991-2010, minkä ajan olin toimittajana ensin Kirkko ja kaupungissa, sitten Askelessa ja Kotimaassa. Elin kirkon sisäpiirin liepeillä siihen kuuluvien tekemistä uutisoiden. Olen haastatellut Huovista monta kertaa. Ja lukenut hänen kirjojaan. Aikoinaan istuin luentosalissa kun hän luennoi kirjastaan, jossa pohti naispappeuden puoltamisen ja kieltämisen argumentteja. Huovinen kirjoitti esipuheen slangintamaani Katekismukseen.

Ensin hätkähdin kirjan nimeä ja Huovisen perusteluja sille. Hänen lähtökohtansa on Lutherin sanat piispan tehtävästä: " olla kaikkien sielujen puolustaja Saatanaa vastaa." Aikamoinen käsitys itsestä ja roolista, hyvin kirkollinen ja teologinen. Hiippakunnan jäsenistö on Saatanan hyökkäyksen kohteena ja tarvitaan piispa pappeineen, jotta Vanha Kehno saadaan pidettyä aisoissa. (hymiö, hymiö, hymiö)

Huovinen tunnettiin kirkollisissa piireissä varsinaisena takapiruja ja narujen vetelijänä. Hänellä oli valtaa ja vaikutusta paitsi verhojen takana myös median edessä. Sielujen puolustaja on Huovisen oma näkemys toiminnastaan ja verkostojen rakentamisesta. Kenen muunkaan näkemys se voisi olla? Muistelija on muistinsa herra. Hän valikoi, nostaa ja laskee kohtaamiaan ihmisiä, arvottaa näkemyksiä ja tekee itsestään jonkinlaista näköiskuvaa, ajan valtiasta.

Varmaan joku nuoren polven naisteologi saattaisi kiinnittää huomiota siihen, että henkilöhakemistossa on noin 600 nimeä, joista vain 80 on naisia. Mutta minkäs teet, Huovinen on aikansa lapsi, kuten me kaikki. Myös setämiesoletetuilla on ollut elämä ja heillä on oikeus sitä muistella siinä missä muillakin influenssereillä. Varsinkin jos tekee sen niin kiinnostavasti mitä Huovinen armoitettuna kynäniekkana tekee. Ainakin minä nautin lukemastani. Enkä häpeä sitä. Ostin kirjan jopa omalla rahalla.

Ei tullut pojasta pappia

”Havaitsin kuinka itsekkäitä, typeriä ja väkivaltaisia nuo rukoilevaiset olivat. Eivät yhtään sen synnittömämpiä kuin muut.”

Kirpputorilla osui silmääni ensin kirjan nimi, sitten tekijä ja sitten muistin mistä on kyse. Legendaarisen teatterijohtajana, Eino Salmelaisen muistelmat vuodelta 1954 Aioin papiksi – jouduin teatteriin (Tammi). Ostin sen kahdella eurolla, enkä tajunnut edes tinkiä.

Kirjan nimi voisi viitata minuun. Minäkin aioin papiksi, aloin opiskella teologiaa. Mutta en siitä valmistunut, sillä vaihdoin pääaineen teatteritieteeseen. Sivuaineeni on tosin dogmatiikka, joten papit eivät pääse hämäämään.

Teatterineuvos Eino Salmelainen (1893-1975) kirjoittaa ja kertoo hyvin. Kirjan jännite on toisaalta siinä kuinka köyhä poika Ikaalisista päätyy aivan erilaiseen luokka-asemaan. Salmelainen korostaa juuriaan ja vakuuttaa ettei ikinä unohda maan hiljaisia, jotka kamppailivat elantonsa ja tulevaisuutensa eteen. ”Ken on köyhyyden tuntenut niin kuin minä, hän olisi aika lurjus, jos ei parempiin oloihin päässeenä pitäisi köyhän kansan puolta.”

Vaikuttavia ovat kuvaukset yhteiskunnan ajautumisesta konfliktiin. Mutta vuoden 1918 tapahtumia Salmelainen sivuaa vain ohimennen, kuten talvi- ja jatkosotaakin –  arvatenkin tietoinen valinta, jotta kirjan fokus pysyy kirkkaana.

Toinen jännite on suoraan kirjan otsikosta. Äiti toivoi pojasta pappia ja teologiaa hän lähtikin lukemaan. Mutta paiksi ryhtymine ahdisti ja kamppailu oli kova. Salmelainen päätyi toimittajaksi ja Heinolan kautta Aamulehteen kirjoittamaan teatterikritiikkejä. Hänet pyydettiin 1923 Tampereen Teatterin johtajaksi. Naapurissa eli Tampereen Työväen Teatteroissa hän teki sittemmin merkittävimmän uransa.

Ahdistava, sitova uskonnollisuus oli Salmelaisen piinajainen. Siitä hän pääsi vapautumaan ja erinäisten vaiheiden jälkeen etsimään katsomuksellista teatteria.

Yksi häneen eniten vaikuttaneita henkilöitä oli ”pastori S”, joka kutsui itseään rukoilevaiseksi ja Salmelaisen mukaan perusti oman lahkon. Ankaran uskonnollisuuden vaatimus alkeellisissa ja ankarissa oloissa eläville köyhille oli epäinhimillistä ja kohtuutonta. Salmelainen kertoo olleensa mukana lapsena hurmoksellisissa kokouksissa konttaamassa lattioilla. Siitä aiheutui painajaisia ja helvetinpelkoa.

Joululomalla Helsingin yliopistosta Salmelainen saarnasi kotikirkossaan Ikaalisissa elämänsä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Saarna oli katastrofi, hän epäonnistui koska yritti puristaa saarnaan kaiken mitä tiesi ja ajatteli.

Opinnoistaan jumaluusopillisessa tiedekunnassa Salmelainen kirjoittaa: ”Se oli merkillistä aikaa, todellista jaakobinpainia. Kävin kirkossa entistä enemmän, myös ylioppilaiden kristillisissä kokouksissa. Mutta mikään vapauttava näköala ei avautunut. Mitä minun piti tehdä?! Mitä?! Perääntymisen käytännölliset seuraukset olivat pelottavat, mutta vielä enemmän minua kauhistutti asian periaatteellinen puoli: ne käsitykset, joita meihin lapsuutemme kodissa juurrutetaan, ovat kaikkia muista voimakkaammat.”

Salmelainen kertoo kuulleensa teatterista ensimmäisen kerran kirkossa: pappi haukkui sitä maailmalliseksi. Heräsi kiinnostus ja elävä harrastuneisuus. Ensimmäisen ammattimaisen teatteriesityksen Salmelainen näki kuitenkin vasta 16-vuotiaana.

Aioin papiksi – jouduin teatteriin on rakenteellisesti erikoinen muistelmateos. Tavallaan se keskittyy nuoruuteen ja oman tien löytämiseen, mutta mukana on myös muuta yleisempää aineistoa.

Yllättäen Salmelaisen teatterifilosofiset pohdinnat ovat kirjan epäkiinnostavinta (vanhentuneinta?) antia.

Lopussa Salmelainen kertoo pitkästi suhteestaan Hella Wuolijokeen ja tämän tuotantoon. Erittäin kiinnostava sisäpiiriläisen näkemys. Salmelainen muun maussa ohjasi ensimmäisenä Niskavuoren naiset, jonka alkuperäöinen nimi oli "Onko kellään vastaansanomista".

Salmelainen kirjoitti itse toistakymmentä kirjaa  mutta pitäisi varmaan etsiä käsiin Kalevi Kalemaan Salmelais-elämäkerta Eino Salmelainen – elämä ja teatteri (WSOY 2001).

P.S. Tämä teksti on julkaistu myös Kotimaa24:n Permantopaikka-blogissani.

Klingeä lukiessa kiukuttaa

Matti Klingen muistelmat vuosilta 1936-1960 eli Kadonnutta aikaa löytämässä (Siltala) on hauskaa ja ärsyttävää luettavaa. Ylipäätään Klingen läpensä oppinut ja paikoin briljeeraava kirjoitustapa herättävät sekä ihastusta että kiukkua.

Lisäksi yli 500-sivuinen opus herättää minussa hämmennystä, sillä niin suvereenisti Klinge listaa kirjoja joita on vuosien varrella lukenut. Väkisin alan ajatella itseäni: mitä minä muistan lukeneeni? Paljon, toki, mutta en läheskään kaikkea. Voin muistaa että sellainen ja sellainen kirja oli tärkeä, mutta mikä sen nimi oli ja kuka sen kirjoitti, se on jo hankalampaa.

Klingellä on arvatenkin muistia virkistämässä omia päiväkirjojaan tai muistiinpanojaan. Fiksut ihmiset ovat kautta aikain laittaneet muistiin elämäänsä myös kirjallisesti. Jonkinlaista lokikirjaa olisi varmaan ollut hyvä harrastaa. Blogit voivat jäljitellä päiväkirjoja, mutta kun palveluntarjoaja menee nurin tai toisin päättää, ovat yksityiset muistot vain kadonneita bittejä.

Elämän hahmottaminen tärkeiden kirjojen kautta on hyväksi havaittu tapa löytää punainen lanka maallisen vaelluksen sokkeloissa. Sama pätee myös hengelliseen vaellukseen, myös sen varrella on kilometripylväiden paikalla usein kirjoja.

Klinge kirjoitta maailmasta jossa kasvoi ja jota hän tulkitsee. Hän identifioi itsensä lapsuudessaan ja opintojen alussa helsinkiläiseksi herrapojaksi. Kuten tunnettua samaan porukkaan kuuluivat tiiviisti myös Anto Leikola ja Pentti Saarikoski, Benedictiksi kutsuttu. Sittemmin Saarikosken elämänvaiheet muodostuivat toisenlaiseksi, mutta oppineisuus ja herraspoikuus olivat silti havaittavissa boheemin räpellyksen takaakin.

Klingea on helppo vihata. Hän on alien. Herra. Yliopistopieru. Tuulahdus maailmasta, jossa vielä Proustia luetaan ja kieliä osataan. Pilkut ovat paikallaan ja kaikkien kielien ääntämys oikea. Siispä tuottaa suurta iloa – perisuomalaista kateuteen sekoittunutta ilkeyttä ja pikkumaisuutta osoittaen – havaita piinallinen pikku moka kirjassa. Nimittäin: paikoin lainausmerkit harottavat eri suuntiin eli amerikkalaisittain. Ja Klinge käyttää paljon lainausmerkkejä oman kielellisen maailmansa rakennuspuina.

Kadonnutta aikaa löytämässä (mikä rohkea, itse- ja kulttuuritietoinen nimi!) lienee tulevaisuudessa pakkohankinta jokaiselle, joka suunnittelee muistelmiaan. Ihan jo tyylin ja rakenteensa puolesta. Lisäksi tarvitaan elämä, josta kannattaa kirjoittaa.

Jokainen on laulun arvoinen, mutta olemmeko me kaikki kirjan arvoisia? – Minusta olemme.

P.S. Tämän postauksen muunnelma ilmestynyt toisaalla Permantopaikka-blogissani

Muisti bilettää ajallaan

Jos ensimmäiset elinvuodet ovat kehityksemme kannalta ratkaisevia, niin miksi emme muista noista vuosista mitään? Harva muistaa mitään elämästään ennen neljättä elinvuotta. Monet alkavat muistaa vasta kuuden-seitsemän ikävuoden jälkeen olleita tapahtumia ja tunnelmia.

Nämä jokaista muistelmakirjailijaa riivaavat kysymykset ja havainnot ottaa esiin hollantilainen psykologian historian professori Douwe Draaisma kirjassaan Why Life Speed Up As You Get Older (alaotsikoltaan How memory shapes our past, Cambridge University Press 2010, alkuteos 2001). Draaisma puhuu erityisesti autobiografisesta muistista, joka on ihmisen läheisin seuralainen. Se kasvaa ihmisen myötä ja toimii eri tavoin eri ikäkausina.

Muisti-tutkijat tuketuvat usein kaunokirjallisuuteen, sillä se perustuu muistamiseen, menneisyyden kuvauksiin ja siellä tapahtuneisiin asioihin ja niiden vaikutuksiin nykyhetkessä. Useiden kirjojen henkilöt tai kertojat myös pohtivat menneisyyttä ja suhdettaan siihen. Kaunokirjallisuus onkin yksi osa inhimillisen kulttuurin ja kokemisen muistia.

Daarisma viittaa kirjassaan useaan kertaan Marcel Proustin, jonka Kadonutta aikaa etsimässä on huima sukellus muistiin, muistamiseen ja ajan kulumiseen. Erityisesti Proustin tapa yhdistää tuoksu ja muisti innoittaa tutkijoita (ja lukijoita!). Proust kuvaa kuinka kastamalla (madeleine)leivoksen palan teehen syntyy tuoksu, joka kuljettaa hänet aina takaisin lapsuuden Combrayhyn, kokemusten ja vaikutelmien ihmemaahan, josta käsin monet nykyisyyden kokemukset ja vaikutelmat saavat kaikupohjan ja merkityksen.

Tuoksun ja muistin yhdistäminen ei ole Proustin keksintö, mutta hän kuvaa sitä tavalla, joka pakottaa lukijan kysymään: onko näin minunkin elämässäni? Voin vastata, että ainakin minun elämässäni tuoksuilla on voimakas muistia aktivoiva vaikutus. Esimerkiksi tietty alkukesän iltayön tuoksu luonnossa (mm. sireenien tuoksu) synnyttää mielessäni aina vastustamattoman yhteyden lapsuuden öisiin perhosretkiin, kun haavien kanssa etsimme hämärtyvässä illassa kiitäjiä ja yökkösiä.

Vastaus Draaisman kirjan otsikon kysymykseen, miksi elämä nopeutuu kun vanhenet, liittyy muistiin ja sen toimintaan. Muistilla on oma logiikkansa ja tahtonsa, se ei ota käskyjä. Kyse on myös uusista kokemuksista ja niiden elämänfilosofiaamme tai elämänkulkuamme muuttavista vaikutuksista esim. uskonnolliset ajatukset, elämänkumppanin löytyminen, työpaikan vaihto). Lisäksi vuosi 10-vuotiaan elämässä on kymmenesosa hänen eliniästään, mutta 50-vuotiaan eliniästä vain viideskymmenesosa.

Sanotaan, että odottavan aika on pitkä. Onko myös niin, että iän myötä me odotamme yhä vähemmän?