”Havaitsin kuinka itsekkäitä, typeriä ja väkivaltaisia nuo rukoilevaiset
olivat. Eivät yhtään sen synnittömämpiä kuin muut.”
Kirpputorilla osui silmääni ensin kirjan nimi, sitten tekijä ja sitten
muistin mistä on kyse. Legendaarisen teatterijohtajana, Eino Salmelaisen
muistelmat vuodelta 1954 Aioin papiksi – jouduin teatteriin (Tammi). Ostin sen
kahdella eurolla, enkä tajunnut edes tinkiä.
Kirjan nimi voisi viitata minuun. Minäkin aioin papiksi, aloin opiskella
teologiaa. Mutta en siitä valmistunut, sillä vaihdoin pääaineen
teatteritieteeseen. Sivuaineeni on tosin dogmatiikka, joten papit eivät pääse
hämäämään.
Teatterineuvos Eino Salmelainen (1893-1975) kirjoittaa ja kertoo hyvin.
Kirjan jännite on toisaalta siinä kuinka köyhä poika Ikaalisista päätyy aivan
erilaiseen luokka-asemaan. Salmelainen korostaa juuriaan ja vakuuttaa ettei
ikinä unohda maan hiljaisia, jotka kamppailivat elantonsa ja tulevaisuutensa
eteen. ”Ken on köyhyyden tuntenut niin kuin minä, hän olisi aika lurjus, jos ei
parempiin oloihin päässeenä pitäisi köyhän kansan puolta.”
Vaikuttavia ovat kuvaukset yhteiskunnan ajautumisesta konfliktiin. Mutta
vuoden 1918 tapahtumia Salmelainen sivuaa vain ohimennen, kuten talvi- ja
jatkosotaakin – arvatenkin tietoinen valinta,
jotta kirjan fokus pysyy kirkkaana.
Toinen jännite on suoraan kirjan otsikosta. Äiti toivoi pojasta pappia ja
teologiaa hän lähtikin lukemaan. Mutta paiksi ryhtymine ahdisti ja kamppailu
oli kova. Salmelainen päätyi toimittajaksi ja Heinolan kautta Aamulehteen
kirjoittamaan teatterikritiikkejä. Hänet pyydettiin 1923 Tampereen Teatterin
johtajaksi. Naapurissa eli Tampereen Työväen Teatteroissa hän teki sittemmin merkittävimmän uransa.
Ahdistava, sitova uskonnollisuus oli Salmelaisen piinajainen. Siitä hän
pääsi vapautumaan ja erinäisten vaiheiden jälkeen etsimään katsomuksellista teatteria.
Yksi häneen eniten vaikuttaneita henkilöitä oli ”pastori S”, joka kutsui
itseään rukoilevaiseksi ja Salmelaisen mukaan perusti oman lahkon. Ankaran
uskonnollisuuden vaatimus alkeellisissa ja ankarissa oloissa eläville köyhille
oli epäinhimillistä ja kohtuutonta. Salmelainen kertoo olleensa mukana lapsena
hurmoksellisissa kokouksissa konttaamassa lattioilla. Siitä aiheutui
painajaisia ja helvetinpelkoa.
Joululomalla Helsingin yliopistosta Salmelainen saarnasi kotikirkossaan Ikaalisissa
elämänsä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Saarna oli katastrofi, hän epäonnistui
koska yritti puristaa saarnaan kaiken mitä tiesi ja ajatteli.
Opinnoistaan jumaluusopillisessa tiedekunnassa Salmelainen kirjoittaa:
”Se oli merkillistä aikaa, todellista jaakobinpainia. Kävin kirkossa entistä
enemmän, myös ylioppilaiden kristillisissä kokouksissa. Mutta mikään vapauttava
näköala ei avautunut. Mitä minun piti tehdä?! Mitä?! Perääntymisen
käytännölliset seuraukset olivat pelottavat, mutta vielä enemmän minua
kauhistutti asian periaatteellinen puoli: ne käsitykset, joita meihin
lapsuutemme kodissa juurrutetaan, ovat kaikkia muista voimakkaammat.”
Salmelainen kertoo kuulleensa teatterista ensimmäisen kerran kirkossa:
pappi haukkui sitä maailmalliseksi. Heräsi kiinnostus ja elävä harrastuneisuus.
Ensimmäisen ammattimaisen teatteriesityksen Salmelainen näki kuitenkin vasta
16-vuotiaana.
Aioin papiksi – jouduin teatteriin on rakenteellisesti erikoinen
muistelmateos. Tavallaan se keskittyy nuoruuteen ja oman tien löytämiseen,
mutta mukana on myös muuta yleisempää aineistoa.
Yllättäen Salmelaisen teatterifilosofiset pohdinnat ovat kirjan
epäkiinnostavinta (vanhentuneinta?) antia.
Lopussa Salmelainen kertoo pitkästi suhteestaan Hella Wuolijokeen ja
tämän tuotantoon. Erittäin kiinnostava sisäpiiriläisen näkemys. Salmelainen
muun maussa ohjasi ensimmäisenä Niskavuoren naiset, jonka alkuperäöinen nimi oli "Onko kellään vastaansanomista".
Salmelainen kirjoitti itse toistakymmentä kirjaa mutta pitäisi varmaan etsiä käsiin Kalevi
Kalemaan Salmelais-elämäkerta Eino Salmelainen – elämä ja teatteri (WSOY 2001).
P.S. Tämä teksti on julkaistu myös Kotimaa24:n Permantopaikka-blogissani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti