Ei tullut pojasta pappia

”Havaitsin kuinka itsekkäitä, typeriä ja väkivaltaisia nuo rukoilevaiset olivat. Eivät yhtään sen synnittömämpiä kuin muut.”

Kirpputorilla osui silmääni ensin kirjan nimi, sitten tekijä ja sitten muistin mistä on kyse. Legendaarisen teatterijohtajana, Eino Salmelaisen muistelmat vuodelta 1954 Aioin papiksi – jouduin teatteriin (Tammi). Ostin sen kahdella eurolla, enkä tajunnut edes tinkiä.

Kirjan nimi voisi viitata minuun. Minäkin aioin papiksi, aloin opiskella teologiaa. Mutta en siitä valmistunut, sillä vaihdoin pääaineen teatteritieteeseen. Sivuaineeni on tosin dogmatiikka, joten papit eivät pääse hämäämään.

Teatterineuvos Eino Salmelainen (1893-1975) kirjoittaa ja kertoo hyvin. Kirjan jännite on toisaalta siinä kuinka köyhä poika Ikaalisista päätyy aivan erilaiseen luokka-asemaan. Salmelainen korostaa juuriaan ja vakuuttaa ettei ikinä unohda maan hiljaisia, jotka kamppailivat elantonsa ja tulevaisuutensa eteen. ”Ken on köyhyyden tuntenut niin kuin minä, hän olisi aika lurjus, jos ei parempiin oloihin päässeenä pitäisi köyhän kansan puolta.”

Vaikuttavia ovat kuvaukset yhteiskunnan ajautumisesta konfliktiin. Mutta vuoden 1918 tapahtumia Salmelainen sivuaa vain ohimennen, kuten talvi- ja jatkosotaakin –  arvatenkin tietoinen valinta, jotta kirjan fokus pysyy kirkkaana.

Toinen jännite on suoraan kirjan otsikosta. Äiti toivoi pojasta pappia ja teologiaa hän lähtikin lukemaan. Mutta paiksi ryhtymine ahdisti ja kamppailu oli kova. Salmelainen päätyi toimittajaksi ja Heinolan kautta Aamulehteen kirjoittamaan teatterikritiikkejä. Hänet pyydettiin 1923 Tampereen Teatterin johtajaksi. Naapurissa eli Tampereen Työväen Teatteroissa hän teki sittemmin merkittävimmän uransa.

Ahdistava, sitova uskonnollisuus oli Salmelaisen piinajainen. Siitä hän pääsi vapautumaan ja erinäisten vaiheiden jälkeen etsimään katsomuksellista teatteria.

Yksi häneen eniten vaikuttaneita henkilöitä oli ”pastori S”, joka kutsui itseään rukoilevaiseksi ja Salmelaisen mukaan perusti oman lahkon. Ankaran uskonnollisuuden vaatimus alkeellisissa ja ankarissa oloissa eläville köyhille oli epäinhimillistä ja kohtuutonta. Salmelainen kertoo olleensa mukana lapsena hurmoksellisissa kokouksissa konttaamassa lattioilla. Siitä aiheutui painajaisia ja helvetinpelkoa.

Joululomalla Helsingin yliopistosta Salmelainen saarnasi kotikirkossaan Ikaalisissa elämänsä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Saarna oli katastrofi, hän epäonnistui koska yritti puristaa saarnaan kaiken mitä tiesi ja ajatteli.

Opinnoistaan jumaluusopillisessa tiedekunnassa Salmelainen kirjoittaa: ”Se oli merkillistä aikaa, todellista jaakobinpainia. Kävin kirkossa entistä enemmän, myös ylioppilaiden kristillisissä kokouksissa. Mutta mikään vapauttava näköala ei avautunut. Mitä minun piti tehdä?! Mitä?! Perääntymisen käytännölliset seuraukset olivat pelottavat, mutta vielä enemmän minua kauhistutti asian periaatteellinen puoli: ne käsitykset, joita meihin lapsuutemme kodissa juurrutetaan, ovat kaikkia muista voimakkaammat.”

Salmelainen kertoo kuulleensa teatterista ensimmäisen kerran kirkossa: pappi haukkui sitä maailmalliseksi. Heräsi kiinnostus ja elävä harrastuneisuus. Ensimmäisen ammattimaisen teatteriesityksen Salmelainen näki kuitenkin vasta 16-vuotiaana.

Aioin papiksi – jouduin teatteriin on rakenteellisesti erikoinen muistelmateos. Tavallaan se keskittyy nuoruuteen ja oman tien löytämiseen, mutta mukana on myös muuta yleisempää aineistoa.

Yllättäen Salmelaisen teatterifilosofiset pohdinnat ovat kirjan epäkiinnostavinta (vanhentuneinta?) antia.

Lopussa Salmelainen kertoo pitkästi suhteestaan Hella Wuolijokeen ja tämän tuotantoon. Erittäin kiinnostava sisäpiiriläisen näkemys. Salmelainen muun maussa ohjasi ensimmäisenä Niskavuoren naiset, jonka alkuperäöinen nimi oli "Onko kellään vastaansanomista".

Salmelainen kirjoitti itse toistakymmentä kirjaa  mutta pitäisi varmaan etsiä käsiin Kalevi Kalemaan Salmelais-elämäkerta Eino Salmelainen – elämä ja teatteri (WSOY 2001).

P.S. Tämä teksti on julkaistu myös Kotimaa24:n Permantopaikka-blogissani.

Jää kesti hartauspuhujan alla

Tiistaisin radion aamuhartauksissa (Radio Yle 1) lähtökohtana on jokin romaani. Minä valitsin 29.1. pitämääni hartauteen Ulla-Lena Lundbergin Jään.

Ohessa aamuhartaus suunnilleen sellaisena kuin sen aluksi kirjoitin. Puhuttu hartaus oli hieman erilainen, ennen kaikkea puheenomaisempi. Lyhensin äänitysstudiossa tekstiä erityisesti kohdasta missä puhutaan Moraalisesta varustautumisesta – se meni mielestäni liiaksi esitelmän puolelle.

Aamuhartaus 29.1.2013:

Kukaan meistä ei ole seppä syntyessään. Ne taidot pitää oppia. Kukaan ei myöskään ole pappi syntyessään. Ne taidot pitää opiskella. Mutta riittääkö sekään?

Kirjaviisas pappi on kauhistus paitsi taivaassa, myös tällä maan päällä.

Tähän pohdintaan liittyy osaltaan myös viime vuoden Finlandia-palkittu romaani, Ulla-Lena Lundbergin Jää. Kyrkpressen-lehdessä viime vuonna olleen kirjailijan haastattelun mukaan tarvitaan koko seurakunta kasvattamaan pappi. Papiksi ei tulla lukemalla teologiaa tai käymällä lisäkoulutuksessa, vaan vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa.

Lundberg itse määrittele itsensä kyseisessä haastattelussa agnostikoksi eli hän ei lähde liputtaan Jumalan puolesta mutta ei myöskään Jumalaa vastaan. Tämä asenne ei ole estänyt häntä kirjoittamasta yhtä viime aikojen kristillisintä romaania. No, ei aleta heti aamutuimaan määritelmä ”kristillistä romaania”, tyydytään vain havaintoon, että Lundbergin kirjassa kristillisellä uskolla on päähenkilön elämässä ja ratkaisuissa keskeinen merkitys. Hyvä romaani antaa aina mahdollisuuden erilaisille tulkinnoille ja Jää jos joku on sellainen romaani.

Jää on erityinen romaani myös siksi että pitkiin aikoihin siinä on sympaattinen ja miellyttävä pappia päähenkilönä. Hän on inhimillinen ristiriitoineen ja puutteineen. Hän ottaa työnsä vakavasti ja seurakunta aistii tämän ja haluaa auttaa paimentaan.

Lundbergin romaani kertoo Petter Kummel -nimisestä papista, joka muuttaa Mona vaimonsa ja Sanna-tyttärensä kanssa syrjäiseen saaristoseurakuntaan. Kirjassa paikan nimi on Luodot, mutta kuten Lundbergin haastatteluista on käynyt ilmi, romaani on osin omaelämäkerrallinen. Lundbergin isä oli pappina Kökarilla sotien jälkeen ja samaa aikakautta eletään myös Jää-romaanissa, jossa Suomi palaa arkeen vaikeiden sotavuosien jälkeen.

Lundberg kuvaa tarkasti ja uskottavasti papin valmistautumista ensimmäiseen jumalapalvelukseen. Ahdistus ja kipu ovat läsnä nuoren pappiin astuessa seurakuntansa eteen. Seurakuntalaiset eivät ole hänelle kasvotonta, oppimatonta kansaa, vaan ajattelevia yksilöitä. Petter Kummel ei istu teologisessa norsunluutornissa ja pidä itseään muita parempana

Kiinnostava kirkkohistoriallinen sivujuonne kirjassa on Petterin tausta niin sanotussa Oxfordin ryhmässä, josta syntyi Moraalisen varustautumisen eli MRA:n nimellä tunnettu liike ja järjestö, jolla oli kannattajia Suomessakin. Ja on vielä tänä päivänä, joskin liikkeen uusi nimi on vuodesta 2001 ollut Initiatives of Change eli Muutoksen aloitteet. Ideana Moraalisessa varustautumisessa oli ja on vieläkin vaihtoehdon tarjoaminen materialismille. Itsetutkiskelu ja oman vakaumuksen korostaminen sekä maailman muuttaminen itsensä muuttamisen kautta ja aktiivinen osallistuminen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon olivat liikkeen aatteita. Ihmisen muuttumisella ja uudistumisella oli myös vahva kristillinen lähtökohta mm. syntien tunnustamisessa. Kirjassa kerrotaan, että  Petter Kummel oli lujasti sidoksissa järjestön tiukimpiin näkemyksiin ja että hän aikoi tunnustaa seurakunnan edessä nuoruuden seksuaalisen hairahduksen. Vaimon onnistui kuitenkin takoa miehensä päähän järkeä  – tai kuten Lundberg kirjoittaa: ”Selvällä kiellä sanottuna kyse on siitä, että Petterin pelastaakseen Mona joutui murhaamaan kokonaisen uskonnollisen liikkeen.”

Vaimonsa ansioista Petter jättää Moraalisen varustautumisen ja hakeutuu syrjäiseen seurakuntaan ja alkaa löytää oman äänensä sielunpaimenena. Hän on jotenkin lapsenomainen, kuin ilman itsesuojeluvaistoa ja haluaa seurakuntalaisten parasta. Hänen vilpitön asenteensa saa vastakaikua ja seurakuntalaiset rakastavat sielunpaimentaan ja haluavat tukea häntä ja hänen perhettään. Vaimo Mona edustaa päinvastaista asennoitumista, järkevää ja maanläheistä.

Lundbergin romaanin ansaitsi Finlandia-palkintonsa. Sen ehkä erityisin piirre on kirjan kertojan ääni ja tapa millä hän tarinan ihmisistä kertoo. Tähän ääneen myös palkinnon jakanut presidentti Tarja Halonen kiinnitti huomiota. Harvoin on saanut lukea sellaista myötäelämistä ja ymmärtämistä, ihmisten kunnioittamista, kuin Jää-romaanissa. On helppo ajatella, että kirjailijan elämänkokemus näkyy tekstissä.

Romaanin lopussa papille käy huonosti. Lukijan silmäkulmaan nousee kuin varkain kyynel. Niin hienosti tarina on kerrottu.

Jää opettaa lukijalleen suhtautumista elämään. Hyvät taideteokset lisäävät tietoa ja ymmärrystä ihmisestä ja maailmasta ympärillämme.

Muistan erään rippikoulussakin käytetyn metodin. Leikataan lehdistä valokuvia, malleista, julkkiksista, taviksista, nuorista, vanhoista. Kuvat jaetaan osallistujille ja heitä pyydetään pohtimaan kuvan esittämän henkilön elämää ja kohtaloa. Tehtävänä on kertoa kuvassa olevan ihmisen tarina, siihen ehkä liittyviä vastoinkäymisiä ja ennen kaikkea mitä hyvää tämän elämässä voisi tapahtua. – Tehtävässä harjoitellaan kaikkivaltiaana olemista, kaikkivaltiaana kertojana, romaanikirjailijana oloa.  Usein onkin ollut tapana ajatella, että romaanikirjailija liikuttelee henkilöitään kuin Jumala. Ainakin hänellä on valta tarinansa ihmisiin ja heidän kohtaloihinsa.

Tällainen ”kaikkivaltiaan katse” on hyvä harjoitus varsinkin silloin kun toiset ihmiset elävässä elämässä ärsyttävät tai ottavat pannuun. Ulla-Lena Lundbergin kirjan kertojan kaikkivaltiaan katse on lempeä, vaikka se katsoo julmaa todellisuutta. Siitä on opittavaa.

Näissä tunnelmissa tänä aamuna avaan silmäni ja etsin sanoja, jotka muodostavat rukouksen: Jumala, sinä joka kirjoitit nimemme elämän kirjaan, kiitos tämänpäiväisen tarinan alusta. Kiitos siitä, että ajattelemme, toimimme, puhumme ja teemme tekoja, joista meidät muistetaan. Kiitos, että annat meille ajatuksia ja sanoja. Tulkoon tästä päivästä hyvä tarina meidän elämämme juoneen, jonka sinä meille lahjoitat. Aamen.

---

Edelliset kirjahartauteni käsittelivät Dante Alighierin Jumalaista näytelmää  (Dante tunki aamuhartauteen) ja Tenavista kirjoittanutta Robert L. Shortia