Uneton yö pelasti Jalosen

Jos Olli Jalosen Taivaanpallo (Otava) ei olisi tullut valituksi Finlandia-voittajaksi, en ehkä olisi lukenut sitä lainkaan. Valitettavasti Jalosen kirjallisesta laadusta minulle on syntynyt viileän-sitkas kuva. Hän kirjoittaa hyvin, ei siinä mitään, mutta jotenkin ulkokohtaisesti, lukijan on hankala päästä sisään Jalosen romaneihin. En väitä niitä kaikkia (yrittäneeni) lukea, mutta joitain kuitenkin ja olen aina masentunut: en Jaloseen vaan itseeni, joka ei pääse sisälle ilmiselvästi hyvien teosten kirjalliseen universumiin.

Melkein samoin meinasi käydä Taivaanpallolle, jota luin vuodenvaihteen tienoilla lomamatkalla Las Palmasissa. Kuvassa kirja hotellihuoneen parvekkeen kaiteella - taustalla muuten jotenkuten erottuvana paikallisen kirjailijaklubin rakennus.

Eräänä lomayönä heräsin parin tunnin unen jälkeen. Uni ei tullut enää silmään. Myös vaimo oli hereillä. Niinpä aloin lukea Taivaanpalloa hänelle ääneen - saisinpahan nopeasti unen. Vaan mitä tapahtui! Jalosen kieli alkoi elää, kirja puhkesi kukkaan ja aloin oikeasti kiinnostua tarinasta. Jokin kielen rytmin lukko aukesi.

Taivaanpallon kertoma tarina on sinänsä epäuskottava ja tökkivä, jos sen vain kertoo. Uskontokin oppiriitoinen näyttelee merkittävää roolia, kuten aikauteen kuului. 1600-luvulla St. Helenalla elävä oppimaton poika oppii ajatelmaan tieteellisesti aikana, jolloin moderni tiede alkoi ottaa isompia alkuharppauksiaan. Tähtitietlijän oppipoika pääsee näkemään suuren maailman.

Kirja loppuu oikeastaan kesken. Tai ainakin olisin mieluusti lukenut lisää, vaikka kirjassa jo nyt oli 461 sivua.

Finlandia-palkinto ei yllättänyt

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai Olli Jalonen romaanistaan Taivaanpallo (Otava). Tavallaan valinta ei yllätä, onhan Jalonen saanut sen jo 1991 romaanista Isäksi ja tyttäreksi. Hyvä kirjoittaja osaa kirjoittaa hyviä kirjoja jatkossakin, joten palkinnon sattuminen samalle henkilölle ei ole ihme - ihme sen sijan on, ettei  useammin. Vain Bo Carpelan on tehnyt tempun aiemmin 1993 ja 2005.

Olen lukenut vuosien saatossa Jalosta. En paljon, sillä osa hänen romaaneistaan tuntui raskailta, kerronnallisesti temppuilevilta ja jotenkin hylkiviltä. Viimeksi luin 14 solmua Greenwichiin, joka oli myös Finlandia-ehdokkaana. Se jäi mielen ja oli hyvä, vaikka vakava, täysi ja raskas. Niin sen muistan. Taidetta siis.

Tämän uuden voittajan luen varmasti.

Yksi Finlandia-ehdokas luettu

Finlandia-palkintoa tavoittelee kuusi romaania. Yhden niistä olen lukenut ennakkoon, Pauliina Rauhalan Synnintantajat (Gummerus). Kirjan ilmestyttyä viime keväänä tein Kotimaahan sekä Rauhalan haastattelun että arvion kirjasta.

Kirjoitin Synninkantajista mm. seuraavaa:  "Romaanin kaunis kieli ja paikoin jopa sadunomainen maailma ovat tuttua Rauhalaa. Myös henkilöiden kipu ja hauraus on kuvattu samalla myötäelävällä otteella kuin esikoisessa. Lukijalle tulee turvallinen olo, varsinkin, kun hän löytää lukemisen edetessä kytköksen Taivaslauluun. Synninkantajat ei kuitenkaan edellytä Taivaslaulun tuntemista, vaan se on itsenäinen teos. Kerronnaltaan se on esikoista rosoisempi ja tietoisempi, jopa etäännyttävämpi."

Erityisesti jäin pohtimaan romaanin kerrontaratkaisua eli kuvitteellisen kirjoittajan yksittäisiä tuntoja kirjoittamisprosessin aikana. Tavallaan tämä rikkoo 70-luvulle ja lestadiolaisyhteisöön sijoittuvan tarinan keronnallisen auvoisuuden, muitta samalla se nostaa tarinan tämän päivän tasolle rosoineen.

Kotimaahan kirjoittami Synninkantajien arvio on luettavissa täältä

Kotimaahan kirjoittamani Rauhalan haastattelu luettavissa täältä 

Muut Finlandia-palkinnon tavottelijat ovat Olli Jalonen: Taivaanpallo (Otava), Jari Järvelä: Kosken kahta puolta (Tammi), Katja Kettu: Rose on poissa (WSOY), Pekka J. Mäkelä: Hunan (Like) ja Lars Sund: Missä musiikki alkoi / Där musiken börjar (Teos/Förlaget)

Rauhala kuvattu Gummeruksen tiloissa Helsingissä maaliskuussa 2018.

Voi Finlandia!

Taas on se aika vuodesta, kun kannattaa ryhdistäytyä. Ainakin mikäli pitää itseään kaunokirjallisuuden ystävänä & edes alkeellisena tuntijana.

Häpeä tunnustaa, mutta Finlandia-palkintoehdokkaat eivät herätä juurikaan kuhinaa. Olen lukenut niistä vain yhden, Miki Liukkosen tuhdin O:n. Kiinnostava kirja, kokeellinen, keikaileva ja kirjallisuuteen itseensä  viittaava. Kirjan väite maailmasta on, että aika voi nyrjähtää. Ja pakkomielteiset ihmiset (siis me kaikki) sen mukana.

Nyrjähtää voi myös tavallisen lukijaparan mieli. Kovin helppoa kattausta raati ei ole tehnyt. Liukkosen lukeneena voin sanoa, että siitä ei kannata aloittaa.

Eniten ehdokkaista minua kiinnostaa ehkä Cristina Sandhun Valas nimeltä Goliat. En käy arvailemaan mikä kiinnostaa Elisabeth Rehniä niin paljon, että hän nostaa sen voittajaksi.

Lukuvuosi korkattu Valtosella

Lentomatkalla Barcelonaan viime vuoden puolella aloin lukea Jussi Valtosen Finlandia-palkittua romaania He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi). Sain luettua sen loppuun paluumatkalla tämän vuoden puolella.

Kirja on lukukokemuksena sidottu vieraaseen kaupunkiin, sympaattisen ja miellyttävään – lämpötila 10 asteen molemmin puolin ja aurinkoista. Mukava kaupunkilomailusää ja mukava istua hotellissa iltasella hyväksi osoittautuneen kirjan ääressä.

Valtosta lukiessani tuntui kuin olisin lukenut amerikkalaista kerrontaa. Tarina veti ja katse oli koko ajan omia kengänkärkiä kauempana. Romaani tuli väittäneeksi jotain maailmasta ja ajasta jossa elämme. Me emme taida sittenkään tietää mitä teemme ja minne olemme menossa. Tämän tiedon kanssa vuosi alkoi hyvin.

Valtosen lisäksi olen Finlandia-ehdokkaista lukenut Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen (WSOY). Sekin oli hyvä, hallittu romaani, mutta ymmärrän, miksi Valtonen veti pitemmän korren. Voittajalla oli enemmän ikkunat auki ja aikalaisanalyysi kohdallaan.

Risteyksessä

Kuudesta Finlandia ehdokkaasta olen lukenut yhden, Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen. Hyvä kirja. 

Ehdokkaista olen lukenut Jalosta, Kähköstä ja Valtosta, mutta en näitä nyt esillä olevia romaaneja. Pitäisi varmaan.

Pitäisi niin paljon.

Tänään ostin (!) kaksi romaania, kilpailuvoittajia molemmat. Toinen meikäläinen esikoinen, toinen Nobel-palkittu.

Toisen anna lahjaksi, toisen pidän itselläni lukutarkoituksessa.

Jää kesti hartauspuhujan alla

Tiistaisin radion aamuhartauksissa (Radio Yle 1) lähtökohtana on jokin romaani. Minä valitsin 29.1. pitämääni hartauteen Ulla-Lena Lundbergin Jään.

Ohessa aamuhartaus suunnilleen sellaisena kuin sen aluksi kirjoitin. Puhuttu hartaus oli hieman erilainen, ennen kaikkea puheenomaisempi. Lyhensin äänitysstudiossa tekstiä erityisesti kohdasta missä puhutaan Moraalisesta varustautumisesta – se meni mielestäni liiaksi esitelmän puolelle.

Aamuhartaus 29.1.2013:

Kukaan meistä ei ole seppä syntyessään. Ne taidot pitää oppia. Kukaan ei myöskään ole pappi syntyessään. Ne taidot pitää opiskella. Mutta riittääkö sekään?

Kirjaviisas pappi on kauhistus paitsi taivaassa, myös tällä maan päällä.

Tähän pohdintaan liittyy osaltaan myös viime vuoden Finlandia-palkittu romaani, Ulla-Lena Lundbergin Jää. Kyrkpressen-lehdessä viime vuonna olleen kirjailijan haastattelun mukaan tarvitaan koko seurakunta kasvattamaan pappi. Papiksi ei tulla lukemalla teologiaa tai käymällä lisäkoulutuksessa, vaan vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa.

Lundberg itse määrittele itsensä kyseisessä haastattelussa agnostikoksi eli hän ei lähde liputtaan Jumalan puolesta mutta ei myöskään Jumalaa vastaan. Tämä asenne ei ole estänyt häntä kirjoittamasta yhtä viime aikojen kristillisintä romaania. No, ei aleta heti aamutuimaan määritelmä ”kristillistä romaania”, tyydytään vain havaintoon, että Lundbergin kirjassa kristillisellä uskolla on päähenkilön elämässä ja ratkaisuissa keskeinen merkitys. Hyvä romaani antaa aina mahdollisuuden erilaisille tulkinnoille ja Jää jos joku on sellainen romaani.

Jää on erityinen romaani myös siksi että pitkiin aikoihin siinä on sympaattinen ja miellyttävä pappia päähenkilönä. Hän on inhimillinen ristiriitoineen ja puutteineen. Hän ottaa työnsä vakavasti ja seurakunta aistii tämän ja haluaa auttaa paimentaan.

Lundbergin romaani kertoo Petter Kummel -nimisestä papista, joka muuttaa Mona vaimonsa ja Sanna-tyttärensä kanssa syrjäiseen saaristoseurakuntaan. Kirjassa paikan nimi on Luodot, mutta kuten Lundbergin haastatteluista on käynyt ilmi, romaani on osin omaelämäkerrallinen. Lundbergin isä oli pappina Kökarilla sotien jälkeen ja samaa aikakautta eletään myös Jää-romaanissa, jossa Suomi palaa arkeen vaikeiden sotavuosien jälkeen.

Lundberg kuvaa tarkasti ja uskottavasti papin valmistautumista ensimmäiseen jumalapalvelukseen. Ahdistus ja kipu ovat läsnä nuoren pappiin astuessa seurakuntansa eteen. Seurakuntalaiset eivät ole hänelle kasvotonta, oppimatonta kansaa, vaan ajattelevia yksilöitä. Petter Kummel ei istu teologisessa norsunluutornissa ja pidä itseään muita parempana

Kiinnostava kirkkohistoriallinen sivujuonne kirjassa on Petterin tausta niin sanotussa Oxfordin ryhmässä, josta syntyi Moraalisen varustautumisen eli MRA:n nimellä tunnettu liike ja järjestö, jolla oli kannattajia Suomessakin. Ja on vielä tänä päivänä, joskin liikkeen uusi nimi on vuodesta 2001 ollut Initiatives of Change eli Muutoksen aloitteet. Ideana Moraalisessa varustautumisessa oli ja on vieläkin vaihtoehdon tarjoaminen materialismille. Itsetutkiskelu ja oman vakaumuksen korostaminen sekä maailman muuttaminen itsensä muuttamisen kautta ja aktiivinen osallistuminen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon olivat liikkeen aatteita. Ihmisen muuttumisella ja uudistumisella oli myös vahva kristillinen lähtökohta mm. syntien tunnustamisessa. Kirjassa kerrotaan, että  Petter Kummel oli lujasti sidoksissa järjestön tiukimpiin näkemyksiin ja että hän aikoi tunnustaa seurakunnan edessä nuoruuden seksuaalisen hairahduksen. Vaimon onnistui kuitenkin takoa miehensä päähän järkeä  – tai kuten Lundberg kirjoittaa: ”Selvällä kiellä sanottuna kyse on siitä, että Petterin pelastaakseen Mona joutui murhaamaan kokonaisen uskonnollisen liikkeen.”

Vaimonsa ansioista Petter jättää Moraalisen varustautumisen ja hakeutuu syrjäiseen seurakuntaan ja alkaa löytää oman äänensä sielunpaimenena. Hän on jotenkin lapsenomainen, kuin ilman itsesuojeluvaistoa ja haluaa seurakuntalaisten parasta. Hänen vilpitön asenteensa saa vastakaikua ja seurakuntalaiset rakastavat sielunpaimentaan ja haluavat tukea häntä ja hänen perhettään. Vaimo Mona edustaa päinvastaista asennoitumista, järkevää ja maanläheistä.

Lundbergin romaanin ansaitsi Finlandia-palkintonsa. Sen ehkä erityisin piirre on kirjan kertojan ääni ja tapa millä hän tarinan ihmisistä kertoo. Tähän ääneen myös palkinnon jakanut presidentti Tarja Halonen kiinnitti huomiota. Harvoin on saanut lukea sellaista myötäelämistä ja ymmärtämistä, ihmisten kunnioittamista, kuin Jää-romaanissa. On helppo ajatella, että kirjailijan elämänkokemus näkyy tekstissä.

Romaanin lopussa papille käy huonosti. Lukijan silmäkulmaan nousee kuin varkain kyynel. Niin hienosti tarina on kerrottu.

Jää opettaa lukijalleen suhtautumista elämään. Hyvät taideteokset lisäävät tietoa ja ymmärrystä ihmisestä ja maailmasta ympärillämme.

Muistan erään rippikoulussakin käytetyn metodin. Leikataan lehdistä valokuvia, malleista, julkkiksista, taviksista, nuorista, vanhoista. Kuvat jaetaan osallistujille ja heitä pyydetään pohtimaan kuvan esittämän henkilön elämää ja kohtaloa. Tehtävänä on kertoa kuvassa olevan ihmisen tarina, siihen ehkä liittyviä vastoinkäymisiä ja ennen kaikkea mitä hyvää tämän elämässä voisi tapahtua. – Tehtävässä harjoitellaan kaikkivaltiaana olemista, kaikkivaltiaana kertojana, romaanikirjailijana oloa.  Usein onkin ollut tapana ajatella, että romaanikirjailija liikuttelee henkilöitään kuin Jumala. Ainakin hänellä on valta tarinansa ihmisiin ja heidän kohtaloihinsa.

Tällainen ”kaikkivaltiaan katse” on hyvä harjoitus varsinkin silloin kun toiset ihmiset elävässä elämässä ärsyttävät tai ottavat pannuun. Ulla-Lena Lundbergin kirjan kertojan kaikkivaltiaan katse on lempeä, vaikka se katsoo julmaa todellisuutta. Siitä on opittavaa.

Näissä tunnelmissa tänä aamuna avaan silmäni ja etsin sanoja, jotka muodostavat rukouksen: Jumala, sinä joka kirjoitit nimemme elämän kirjaan, kiitos tämänpäiväisen tarinan alusta. Kiitos siitä, että ajattelemme, toimimme, puhumme ja teemme tekoja, joista meidät muistetaan. Kiitos, että annat meille ajatuksia ja sanoja. Tulkoon tästä päivästä hyvä tarina meidän elämämme juoneen, jonka sinä meille lahjoitat. Aamen.

---

Edelliset kirjahartauteni käsittelivät Dante Alighierin Jumalaista näytelmää  (Dante tunki aamuhartauteen) ja Tenavista kirjoittanutta Robert L. Shortia

Finlandia-tehtävä suoritettu!

Valmista tuli. Kaikki kuusi Finlandia-ehdokasta on luettu. Viimeisenä kaatui Heidi Köngäksen Dora, Dora (Otava). Pakko tunnustaa, että Lappiin ja sota-aikaan sijoittuvat tapahtumat eivät etukäteen innostaneet, olinhan syksyllä lukenut Antti Tuurin Rauta-anturan. Ajattelin, että se riittää siitä historian vaiheesta.

Vaan eipä riittänytkään.

Dora, Dora on hyvä kirja. Perustarina kertoo natsi-Saksan varusteluministeri Albert Speeriin matkasta Rovaniemeltä Petsamoon kylmänä joulunseutuna. Kertojina ovat Speerin lisäksi hänen yksityissihteerinsä Annemarie, suomalainen sekä tulkki mukana oleva viihdytysjoukkoihin kuuluva saksalainen taikuri. Neljän näkökulman kautta piirtyy kuva Hitlerin valtaannoususta, natsismin julmuuksista, ihmisten kapeakatseisuudesta, pragmaattisesta kuuliaisuudesta. Lisäksi tarinaan liittyy traaginen ihmissuhdeafääri.

Köngäs kertoo hyvin ja eleettömästi, näkökulmia sopivasti vaihdellen. Lopputuloksena on samalla kertaa koskettava ja jotenkin hyytävä kokonaisuus. Hyytävyyttä tulee myös luonnostaan pakkasmittarista.

Luin Dora, Doraa lomamatkalla Egyptissä. Makasin rantatuolissa 25 asteen lämmössä ja luin pakkasen kourissa kärvistelevistä matkalaisista Petsamossa. Hätkähdin havaintoa, mutta saatoin vain jatkaa lukemista ja siemaista kokista. Viereisessä lepotuolissa herttainen venäläinen nuoripari öljysi toisiaan. Välillä pulahdin Punaiseen mereen ja snorklasin korallin kalojen joukossa…

Dora, Dora on ärsyttävä kirjannimi, sillä se ei viittaa ennakko-oletuksen mukaan suinkaan henkilöön nimeltä Dora, vaan paikkaan ja siellä tehtäviin V2-ohjuksiin (sorry jos spoilasin!).

Arvasin oikein: Lundberg!

Kun Finlandia-palkintoehdokkaat julkistettiin, heitin blogini lopussa arvauksen: Halonen valitsee Lundbergin.

Jotenkin vain oli sellainen tunne. Intuitio, selkeä vakaumus.

Presidentti Tarja Halonen valitsi voittajaksi Ulla-Lena Lundbergin romaanin Jää. Hyvä valinta.

Suomi tarvitsee Jään synnyttämää kirjallista maisemaa, tunnelmaa, kieleen kiedottua todellisuutta, teoksen syvää, ymmärtävää, ihmistä kunnioittavaa, hänen moniulotteisuuttaan, ristiriitaisuuttaan ja rakastettavuuttaan korostavaa kerrontaa. Jää on terveellinen, terapeuttinen ja samalla kertaa sekä nostalginen että visionäärinen.

Edelliset Finlandia-palkintoaiheiset postaukseni täällä ja täällä.