Finlandia-tehtävä suoritettu!

Valmista tuli. Kaikki kuusi Finlandia-ehdokasta on luettu. Viimeisenä kaatui Heidi Köngäksen Dora, Dora (Otava). Pakko tunnustaa, että Lappiin ja sota-aikaan sijoittuvat tapahtumat eivät etukäteen innostaneet, olinhan syksyllä lukenut Antti Tuurin Rauta-anturan. Ajattelin, että se riittää siitä historian vaiheesta.

Vaan eipä riittänytkään.

Dora, Dora on hyvä kirja. Perustarina kertoo natsi-Saksan varusteluministeri Albert Speeriin matkasta Rovaniemeltä Petsamoon kylmänä joulunseutuna. Kertojina ovat Speerin lisäksi hänen yksityissihteerinsä Annemarie, suomalainen sekä tulkki mukana oleva viihdytysjoukkoihin kuuluva saksalainen taikuri. Neljän näkökulman kautta piirtyy kuva Hitlerin valtaannoususta, natsismin julmuuksista, ihmisten kapeakatseisuudesta, pragmaattisesta kuuliaisuudesta. Lisäksi tarinaan liittyy traaginen ihmissuhdeafääri.

Köngäs kertoo hyvin ja eleettömästi, näkökulmia sopivasti vaihdellen. Lopputuloksena on samalla kertaa koskettava ja jotenkin hyytävä kokonaisuus. Hyytävyyttä tulee myös luonnostaan pakkasmittarista.

Luin Dora, Doraa lomamatkalla Egyptissä. Makasin rantatuolissa 25 asteen lämmössä ja luin pakkasen kourissa kärvistelevistä matkalaisista Petsamossa. Hätkähdin havaintoa, mutta saatoin vain jatkaa lukemista ja siemaista kokista. Viereisessä lepotuolissa herttainen venäläinen nuoripari öljysi toisiaan. Välillä pulahdin Punaiseen mereen ja snorklasin korallin kalojen joukossa…

Dora, Dora on ärsyttävä kirjannimi, sillä se ei viittaa ennakko-oletuksen mukaan suinkaan henkilöön nimeltä Dora, vaan paikkaan ja siellä tehtäviin V2-ohjuksiin (sorry jos spoilasin!).

Lähes turha sotaretki

Antti Tuurin Äitini suku-sarja on ollut kirjallinen ilo. Se alkoi 2001 ilmestyneellä Eerikinpojat-romaanilla, jonka tapahtumat sijoittuivat 1730-luvulle ja yltiöpietistien maailmaan. Sarjan tuorein eli kahdeksas itsenäinen osa, Rauta-antura (Otava), vie lukijan Lapin sotaan.

Kertoja on 19-vuotias Matti Ojala Kauhavalta, joka joutuu Kannakselta sotatoimista rauhan jälkeen Ouluun ja sieltä Tornioon ajamaan saksalaisia maasta pois.

Nuori Ojala on kertoja, mutta kirjassa ei ole yhtään repliikkiä, vaan kaikki puheet ja huulenheitot suodattuvat Ojalan kertomana. Tuurin kieli ja mainio tapa kuvata ihmisten ja ryhmien välisiä jännitteitä tulee hyvin läpi.

Ojalan ja kumppaneiden Lapin sota on pääasiassa kävelemistä ja oman joukko-osaston etsintää. Lopussa miehet joutuvat kuljettamaan saksalaisten morsiamia ja naisystäviä Muoniosta Ouluun. Naisia kohdellaan huonosti ja nimitellään. Mukana on myös erään papin vaimo. Pappi kulkee mukana eri tilanteissa kautta kirjan.

Rauta-antura antaa hieman sekasortoisen ja rempseän kuvan suomalaisesta sotimisesta ylipäätään. Esimiehet ovat meikäläisiä ja ymmärtäväisiä elleivät ala nipottaa. Ja aina joku alkaa. Lapin sotaretkestä tulee jotenkin surkuhupaisa ja tarpeeton vaikutelma. Miehet eivät aina laittaneet kaikkeaan peliin, eivätkä esimiehet halunneet suotta tapattaa miehiään. Neuvostoliittolaisille piti esittää tomeraa.

(Olen tietoinen, että tämä on vain yksi kuvaus Lapin sodasta, mutta sen tarjoama vaikutelma osuu yksiin minulla jo olevan yleisvaikutelman kanssa, joten saatan harhautua pitämään fiktiota todellisuuden uskottavana kuvauksena.)

Aloin lukea Rauta-anturaa hieman pitkin hampain, sillä sotakuvaukset eivät minua juuri innosta, tiedä sitten miksi eivät, mutta kirjan luin suurella mielihyvällä loppuun.

Tuuria on ilo lukea jo pelkän sanankäytön vuoksi.