Lähes turha sotaretki

Antti Tuurin Äitini suku-sarja on ollut kirjallinen ilo. Se alkoi 2001 ilmestyneellä Eerikinpojat-romaanilla, jonka tapahtumat sijoittuivat 1730-luvulle ja yltiöpietistien maailmaan. Sarjan tuorein eli kahdeksas itsenäinen osa, Rauta-antura (Otava), vie lukijan Lapin sotaan.

Kertoja on 19-vuotias Matti Ojala Kauhavalta, joka joutuu Kannakselta sotatoimista rauhan jälkeen Ouluun ja sieltä Tornioon ajamaan saksalaisia maasta pois.

Nuori Ojala on kertoja, mutta kirjassa ei ole yhtään repliikkiä, vaan kaikki puheet ja huulenheitot suodattuvat Ojalan kertomana. Tuurin kieli ja mainio tapa kuvata ihmisten ja ryhmien välisiä jännitteitä tulee hyvin läpi.

Ojalan ja kumppaneiden Lapin sota on pääasiassa kävelemistä ja oman joukko-osaston etsintää. Lopussa miehet joutuvat kuljettamaan saksalaisten morsiamia ja naisystäviä Muoniosta Ouluun. Naisia kohdellaan huonosti ja nimitellään. Mukana on myös erään papin vaimo. Pappi kulkee mukana eri tilanteissa kautta kirjan.

Rauta-antura antaa hieman sekasortoisen ja rempseän kuvan suomalaisesta sotimisesta ylipäätään. Esimiehet ovat meikäläisiä ja ymmärtäväisiä elleivät ala nipottaa. Ja aina joku alkaa. Lapin sotaretkestä tulee jotenkin surkuhupaisa ja tarpeeton vaikutelma. Miehet eivät aina laittaneet kaikkeaan peliin, eivätkä esimiehet halunneet suotta tapattaa miehiään. Neuvostoliittolaisille piti esittää tomeraa.

(Olen tietoinen, että tämä on vain yksi kuvaus Lapin sodasta, mutta sen tarjoama vaikutelma osuu yksiin minulla jo olevan yleisvaikutelman kanssa, joten saatan harhautua pitämään fiktiota todellisuuden uskottavana kuvauksena.)

Aloin lukea Rauta-anturaa hieman pitkin hampain, sillä sotakuvaukset eivät minua juuri innosta, tiedä sitten miksi eivät, mutta kirjan luin suurella mielihyvällä loppuun.

Tuuria on ilo lukea jo pelkän sanankäytön vuoksi.