perjantai 28. tammikuuta 2011

Kirjailijasta tulee renki

Kirjoittaja jumalaisine ideoineen ja terävine kynineen on kaiken lähtökohta. Tai on joskus ollut. Nykyisin varsinkin tietokirjoissa kirjoittaja on entistä useammin renki, joka tekee mitä pyydetään.

Perinteisesti on ajateltu, että kirjan tie kustantajan näkökulmasta on seuraavanlainen: kirjoittaja > editoija > taittaja > jakelija > myyjä. Mutta entistä useammin, varsinkin tietokirjoissa idea kirjaan tulee kustantajalta. Kirjoittaja on vasta toinen (tai ties monesko!) nappula tuotantoketjussa. Kustantaja haarukoi tarpeen ja räätälöi tarvittavan tuotteen ja pyytää kirjoittajaa tuottamaan tarvittavan sisällön, jota yhdessä kustantajan kanssa pitkin matkaa viilataan haluttuun formuun, näkökulmaan ja mittaan. Ei tässä mitään pahaa ole, mutta ansaitsee tulla mainituksi.

Renki-sanan voi halutessaan korvata asiantuntijalla tai ammattilaisella (tai ammattikirjoittajalla).

Olen kirjoittanut tietokirjoja omasta vapaasta lähtökohdastani, mutta myös kustantajan yllytyksestä. Kumpi on parempi? No tietysti kumpikin.

Kaunokirjallisuudessa esikoiset lienevät poikkeuksetta omaehtoisen ilmaisuntarpeen synnyttämiä, mutta varmaan tässäkin asiassa poikkeus vahvistaa säännön. Sen sijaan jatko-osat voivat usein olla brändin rakentamista tyyliin ”Kun se edellinenkin myi, niin laitetaan samanlainen ensi jouluksi...”

Tiesikö esimerkiksi Kalle Päätalo etukäteen, että Iijoki-sarjassa olisi 26-osaa, vai pyysikö kustantaja vielä muutaman lisää - vai pyysivätkö lukijat?

lauantai 15. tammikuuta 2011

Onko näytelmiä vaikea lukea?

Olen kuullut monen valittavan, että näytelmiä on vaikea lukea, koska niissä on vain puhetta. Totta, mutta vain puoliksi.

Romaanin dialogi eroaa draaman dialogista (ainakin) kahdella tavalla. Ensinnäkin draamassa vuoropuhelu on toimintaa - sen pitää sisältää (mahdollistaa) ulkoista tai sisäistä tapahtumista näyttämöllä ja näyttelijöissä. Toisekseen draaman dialogi paljastaa luonteen ja persoonan selkeämmin kuin romaanin dialogi (joka voi myös olla paljastavaa, mutta romaanissa on muitakin keinoja kuvailla henkilöitä – pelkät parenteesit eivät riitä näytelmässä, vaikka joskus niiden merkitys voi olla ratkaiseva itsenäisen tekstin tasolla).

Tarkan Tiedon Tonava, tänään 10 vuotta täyttävä Wikipedia, määrittelee: “Draamakirjallisuus on pääasiallisesti tarkoitettu esitettäväksi, ei niinkään luettavaksi. Sanaa näytelmä käytetään sekä tekstistä että sen esittämisestä teatterissa; jos näiden eroa täytyy erityisesti korostaa, jälkimmäistä sanotaan teatteriesitykseksi. Toisin sanoen draama on ”näyttelijöitten yleisölle teatterinäyttämöllä tai vastaavalla esitettäväksi tarkoitettu kirjallisuudenlaji, jossa inhimillistä elämää kuvataan nykyhetkisenä toimintana dialogin ja monologin avulla.” (Viimeinen lainaus Yrjö Hosiaisluoman kirjasta Kirjallisuuden sanakirja , WSOY 2003).

Draama on siis yksi kaunokirjallisuuden laji. Näytelmiä teatterissa tehdään draamakirjallisuudesta, mutta esityksen pohjana voi myös olla käsikirjoitus, joka sellaisenaan ei ole itsenäinen teos (eikä suoraan sisällä kaikkea mitä näyttämöllä puhutaan). Moni esitys rakentuu usein lopulliseen tekstimuotoonsa vasta harjoitusprosessin aikana.

Yksinkertaisten voi väittää, että jos näytelmä julkaistaan kirjana, se on kirjallisuutta. Samaan hengenvetoon on todettava, että myös elokuvakäsikirjoituksia on julkaistu kirjoina – ovatko nekin siis kirjallisuutta, draamakirjallisuuden alalaji?

Näytelmien lukemisen vaikeuskerroin pienenee, jos niitä lukee säännöllisesti. Oppii hyväksymään tämän kirjallisuudenlajin eritysipiirteet.

Viimeksi luin syksyllä Heini Junkkaalan Kristuksen morsiamen (Kirja kerrallaan 2010). Hyllyssäni on myös WSOY:n Shakespeare-suomennosten sarjaa. Olen lukenut niistä muutamia, mutta en läheskään kaikkia. Seuraavaksi tartun vähemmän tunnettuun Cymbelineen (suom Lauri Sipari, 2010): ainakin se on jo otettu esiin pöydän kulmalle.