Eläköön kirjasto

Pakko tunnustaa, kävin piiiitkästä aikaa kirjastossa. Korttini ei  enää ollut voimassa, mutta sain saman tien uuden. Olin tullut varta vasten lainaamaan tiettyä kirjaa, mutta nappasin mukaan myös toisen eli Päiväkirjojen jäljillä (Vastapaino 2020). Sen ovat toimittaneet Maarit Leskelä-Kärki, Karoliina Sjö ja Liisa Lalu. Kirjan alaotsikko on historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen. Eläköön herätelaina!

Kävin katsomassa HAMissa viggo Wallensköldin näyttelyä. Hän on ehdottomia suosikkejani nykytaiteilijoiden joukossa. Erityisesti uuden kirjastokortin haltijaa ilahdutti maalaus nimeltä Kirjasto (2014). Sitä voi ihailla yllä. Huomaa sähköjohto, joka tuo eloa kirjaston ylevöitettyyn käyttäjään, vai virkailijako se on...

Aion jatkossakin käydä kirjastossa ja taidenäyttelyissä.

P.S. Ainakin Töölön kirjastoon toivotettiin myös koirat tervetulleiksi. Pitää ottaa seuraavalla kerralla Dali mukaan.

Kynässä tulivuoren laavaa ja mustaa maata

Olen pitkään unelmoinut mustekynästä, joka on väriltään oranssia ja mustaa. Se on klassinen väriyhdistelmä ja sellainen löytyy muutamilta valmistajilta. Silmäni ovat kiinnittyneet italialaisiin Leonardoon ja Mairoaan. Kumpikin on napolilainen kynänvalmistaja, lähtöisin samasta, nyt jo konkurssin tehneestä Deltasta. Kuvien perusteella Leonardon Momento Magico DNA ja Maioran Mitho muistuttavat erehdyttävästi toisiaan. Niissä on samanlainen klipsikin.  Hatun vyön kuviointi on aavistuksen erilainen. Mutta Leonardon terästeräinen malli on mäntätäyttöinen ja musteikkunallinen. Maioran vastaava on patruuna/konvertterikynä ilman ink windowia. Lisäksi Maiora on hieman kalliimpi. Joten, huokaisin syvään, ja rohkaistuin tilaamaan Leonardon. Otin kynään teräksi kokeilumielessä Soft Finen.

Ensivaikutelma Leonardosta on asiallinen, laadukas. Ja kaunis. Kynä sopii käteen luontevasti, sormiote on miellyttävä. Soft-terä on hieman oudon näköinen hassuine sivuhalkioineen. Terä niiaa kirjoitettaessa hyvin, mutta perusvaikutelma on silti yllättäen kova. Vasta riittävästi painettaessa mustetta vapautuu enemmän ja kirjoitusjäljestä tulee hieman eläväinen, mutta ei ratkaisevasti. Jotenkin olin kuvitellut sen olevan sulavampi.

Kynän outo nimi Momento Magico DNA tarkoittaa, että se kuuluu Leonardon laajaan Momento-sarjaan, Magico DNA viittaa kyseiseen malliin. DNA on tarkoittavinaan, että oranssi on tulivuoren laavan väri ja musta edustaa maan väriä.

Näkikö Aleksis Kivi amiraaliperhosen?

Vesa Haapalan romaani Alexis (Otava) on biofiktio. Haapala kirjoittaa Aleksis Kiven kuvitteellisen päiväkirjan vuosilta 1866-70, jolloin Kivi asui Siuntiossa. Päähenkilö on historiallinen hahmo, päiväkirja on sekoitus faktaa ja fiktiota kiinnostavalla tavalla. Haapala myös tavoittelee Kiven kielen tyyliä ja tapaa.

Sallittakoon yksi tosikkomainen huomio. Haapala antaa Kiven tunnistaa (sivulla 124) vuonna 1867 kanervikossa lentävän perhosen, amiraalin eli Vanessa atalantan. Tiettävästi lajista on ensimmäinen tieteelle raportoitu havainto Uudeltamaalta vasta pari vuotta myöhemmin eli 1869 (https://perhoset.fi/historia/nymphalidae2/van-atalanta.htm). Romaanin Kivi viittaa perhosen lajinimeen atalanta eli Atalante, joka on kreikkalaisen  mytologian sankaritar. Olisiko oikea Kivi tuntenut perhoset noin hyvin?

Olen muutaman kerran aiemminkin huomannut, että luontoon liittyvät kuvaukset fiktioissa eivät aina osu kohdalleen historiallisesti. Nykyisin tavalliset lajit, kuten vaikkapa mustarastas, lupiini tai metsäkauris, eivät ole sitä olleet edellisillä vuoisisadoilla tai edes vuosikymmenillä.

Pehmeäkantiset saavat kyytiä

Huh. Pakko taas ruopata perheen kirjahyllyä ja penkoa pahvilaatikoita, joissa olen tuonut työpaikalta kirjoja kotiin. Niitä on kerääntynyt vuosien saatossa kiusallisen paljon.  Lähtöpassin saavat ensi alkuun pehmytkantiset, joita ei ole tarkoitus (enää) lukea, kuten esimerkiksi seuraavat:

A.J. Cronin: Vihreät vuodet (1953, "kertomus pienen skotlantilaispojan opintovuosista ja ensirakkaudesta")

Juhani Ikonen: Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton Taloussuhteet (1975)

Heinz Barüske: Skandinavische Märchen (1974)

Rimo Juntunen: Lepänkävyt (1977, SAPO-sarja)

Riittakatriina Manninen (toi,) Vanha uusiksi - 80-luku alkuun (1980)

Delacorta: Diva (1984, ruotsinkielinen)

Bo Strömstedt: Löpsedeln och insdan (1995, olen lukenut, journalistimuistelmat)

 

Mikkelinpäivän angelologinen rukous

 

Jumala,

maailman luoja,

elämän ylläpitäjä.

Anna meille enkeleitä olemaan vertauskuvia sinun läsnäolostasi ja varjeluksestasi.

Anna meille enkeleitä olemaan lohtuna mielikuvissa, kun katselemme maailmaa ympärillämme.

Anna meille enkeleitä aina, kun tarvitsemme näköaloja todellisuuden moniin kerroksiin.

Anna meille enkeleitä, siivekkäitä ja siivettömiä, lähelle tulevia ja taivaallisia.

Olkoon jokainen enkeli totta.

Olkoon jokainen enkeli valepuku, jonka sinä, Jumala, puet päällesi kun vaikutat keskuudessamme.

Kiitos enkeleistä.

Aamen.  

Pitkästä aikaa Kingiä

Olen lukenut Stephen Kingiltä varmaan useamman kirjan kuin keneltäkään muulta. Mutta en silti ole lukeut läheskään kaikkea Kingiä, jota tuntuu ilmestyvän solkenaan. Edellinen lukemani taisi olla 2020 suomeksi ilmestynyt Keveys. Erinomainen, pienimuotoinen, selkeä tarina, ikään kuin ylipitkä novelli, toisin kuin tiiliskivimäiset Kingit usein. Keveys kertoo laihtumisesta, ystävyydestä ja jäähyväistä elämälle.

Tuorein King-suomennos (Ilka Rekiaro, WSOY) on Myöhemmin. Luin sen juuri. Se kertoo pojasta, joka näkee kuolleita - kuolleet puhuvat aina totta ja tulevat paljastaneeksi salaisuuksia. Hyvä niin, mutta asiaan saattaa liittyä muutakin... Kyse on jälleen kerran kasvutarinasta, vaikka kertoja uskottelee, että kyse on kauhusta. Kirjan alussa päähenkilö on alle kymmenen, kertojana ollessaan 22-vuotias.

Usein olen säästänyt Kingit lomalukemiseksi, mutta vielä en ole vapaalla. Jos loman koittaessa tekee mieli, niin Mersumies on hyllyssä vielä lukematta.

Aina löytyy syy ostaa uusi kynä

Työpaikkani muutti uuteen osoitteeseen. Se oli mielestäni hyvä ja kunniallinen (teko)syy ostaa uusi ns. ”parempi mustekynä”. Ajatuksissa oli ennakkoon käynyt muuan italialainen, mutta päädyinkin saksalaiseen ja hieman erikoisempaa toteutukseen.  Olin nähnyt sen muutama viikko aikaisemmin livenä Helsingin Arkadiankadulla Widemarkilla, jossa heillä on esillä varsin hyvä valikoima Lamy-kyniä. Hyllyyn oli ilmestynyt uusi Dialog CC (virallisesti dialog cc), valkoisena ja tummansinisenä. Jälkimmäinen kiehtoi enemmän.

Dialog CC on hatuton eli ilman teräsuojusta (capless), sillä terä vetäytyy rungon sisälle pienellä kierreliikkeellä. Näkyviin jää vain kullanvärinen suojakilpi. Vastaavia mekanismeja on esillä mallistossa muutamilla muillakin mustekynävalmistajilla, kuten Pilotilla ja Platinumilla. Montblancin tuotannostakin sellainen löytyi vielä jokunen vuosi sitten. Mekanismi on tuttu kuulakärkikynistä, joissa terä menee suojaan yleensä napsauttamalla, mutta myös kiertämällä. Piiloteräinen mustekynä on arvatenkin tarkoitettu taskussa pidettäväksi.

Dialog CC on uudistettu, ”uudelleen koseptoitu”, versio vanhemmasta Dialog 3:sta, joka esiteltiin 2012. Dialog CC julkistettiin 2020, mutta kaupoissa sitä on ollut vasta viime vuodesta lähtien. Uusi versio on selvästi lyhyempi.  Kynästä puuttuu klipsi, siinä on pieni metallilaatta, stopperi, jonka tehtävä on estää kynän pyöriminen ja niin ollen putoaminen pöydältä. CC:n terä on titaania ja kultaa (14k). Se muistuttaa nopealla vilkaisulla Lamyn perusterää, mutta tarkemmin katsottuna erojakin löytyy. Dialog CC kirjoittaa lamymaisen pehmeästi, sen rungon sormituntuma on torpedomainen, joka miellyttää minua, mutta voin ymmärtää, jos joku kokee sen liian tuhtina tai raskaana, koska varsinaisen sormien pidikealue puuttuu. Kynän mukana tulee muunnin eli konvertteri, mutta mustepatruunatkin käyvät. Dialog cc:n ostaja saa myös tukevan nahkaisen kynäkotelon. Silmiinpistävä muotoiluyksityiskohta löytyy kynävarren päästä, joka on kaareva ja väriltään kultaa. Hieman se minua aluksi esteettisesti arvelutti.

Kaiken kaikkiaan Lamy Dialog CC on tyylikäs, modernia designia henkivä ja teknisesti kiinnostava kirjoitusväline. Sillä on pääosin mutkatonta kirjoittaa, kuten Lamyilla yleensäkin. Itse asiassa terän pyöräyttäminen pehmeästi esiin tuottaa paljon lapsekasta iloa ja samalla omat ajatukset ikään kuin terhentyvät: se, mitä kynällä kirjoittaa, olkoon merkityksellistä.