Faber-Castellin moderni klassikko työjuhtana

Ostin itsellni syntymäpäivälahjaksi kynän. Käytettynä tosin. Hain Viikkistä. Kynä on Faber-Castellin E-motion, hauskannäköinen mustekynä M-terällä. Kynä on jo pitkään ollut yksi desing-suosikkini. Moderni klassikko eittämättä.

Entuudestaan kynälatikossani on jo yksi Faber-Castellin mustekynä, alumiinirunkoinen Essentino, jota olen käyttänyt paljon arkikynänä. Sillä on mukava kirjoittaa. E-motionssa ja Essentiossa on täysin sama terä, joka muuten taitaa olla kaikissa Faber-Castellin kynissä. Se ei siis tässä mielessä tuota yllätystä. Kynällä on helppo ja kevyt kirjoittaa. Ei terä mikään wow ole, onpahan mainio arkinen työjuhta. Faber-Castellin mustekynien terän erikoisuus on "henegitysaukon", pyöreän pikku reiän puuttuminen.

Muotoilultaan E-motion hivelee silmää. Puinen varsiosa tekee kynästä omintakeisen. Pehmeän puun ja kovan metallin yhdistelmä tuntuu ristiriitaiselta, mutta herättää tunteita, tosin kuin moni muu kynä. E-motionin teräsuojus on omintakeinen ja sormella auki painettava klipsi käytännöllisin, mitä olen nähnyt. Pullea runko sopii käteeni, mutta ymmärrän, jos jonkun toisen käteen ei. Ehkä aavistuksen lyhyt kynä minun kouraani silti on.

Kirjoitin E-motionilla: "Näinä aikoina kultaista keskitietä ei ole olemassa. Tai no, kyllä se olemassa on,  mutta ei ikävä kyllä kultaisena, vaan multaisena, sateen pehmittämänä savisena peltona, johon panssariuvaunun telaketjut jättävät syvn arven." 

Nimellä on väliä

Aleksis Kiven päivänä tuli mieleeni, millä perusteella hän valitsi kirjojensa ja näytelmiensä henkilöiden nimet. Miksi Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero? Joutuiko Kivi pohtimaan asiaa, vaihtuivatko nimet kirjoitusprosessin aikana?

Pohdinta romaanihenkilöiden nimistä nousee väkisin mieleen, kun lukee Miki Liukkosen Vierastilaa (WSOY). Päähenkilö on Ren Dawn. Hänen etäihastuksensa  nimi on Anne tai Anneli Kielwokozki . Terapeutti tottelee nimeä Daniel Poupouli, "manageri" nimeä Louis Dufuette. Toki Senja, Matias ja Makekin vilahtavat henkilögalleriassa sekä Kim, jonka sisko on Gwyn.

Nimivalinta ei ole sattuma, sillä nimi antaa tunteen, tunnelman. On eri asia onko päähenkilö Alexander vai Joni, Aurelia vai Janna. Mutta nimeen voi myös sisältyä symboliikkaa, tietoisia viestejä, alitajuisia viittauksia tai niillä voidaan rakentaa teoksen yhtenäisyyttä. Nimet kertovat tarvittaessa tapahtumaympäristön globaalisuudesta, monikulttuurisuudesta tai aikakaudesta.

Romaanihenkilön nimellä on väliä, vaikka välillä hänellä ei nimeä olisikaan. Sekin on viesti.

P.S. Kuvalla vain huomioarvo 😀

Voi ei, Aurora katkesi!

Istuin pari viikkoa sitten arkistossa selaamassa Kotimaa-lehden vanhoja vuosikertoja 1970-luvulta. Etsin otsikkotasolla aiheita, jotka toistuivat eli olivat aikanaan isoja uutisia ja keskustelunaiheita. Tein merkintöjä vihkooni mustekynällä. Olin valinnut mukaan Aurora Stylen, jonka ostin käytettynä pari vuotta sitten mustekynäharrastajien tapaamisessa. Style on Auroran mittapuulla halpismalli. Sillä on/oli oikein hyvä kirjoittaa, vaikka tuntuikin käteeni hieman pieneltä.

Mutta jotain tapahtui, heilautin epähuomiossa kättäni niin, että kynä paiskautui pöydän pinnalta vasten tuolin kromijalkaa ja putosi lattialle. Voi, ei! Näin heti, että nyt kävi huonosti. Kynä katkesi.  Rungon kierre, jolla saa teräosan kiinni, murtui kokonaan. Kynä hajosi kahdeksi palaksi. Teräosaa ei saa ulos hatusta eli teräsuojuksesta. Konvertteri lensi kaaressa ulos.

Onneksi mukanani oli toinenkin kynä, Kawecon AL Sport, todella luotettava reissukynä. Saatoin jatkaa hommaani. Auroran puolesta silti harmitti. Suhteemme jäi varsin lyhytaikaiseksi. Stylekään ei ole enää tuotannossa.

P.S. Kuvassa näkyy katkenneen kynän lisäksi myös valokuvia Viipurin piispa Yrjö Loimarannasta.

Takapiru vastusti Saatanaa

Muistelmien yksi ongelma on, että jos et tiedä kuka muistelee ja mitä asia koskee, et tartu kirjaan. Helsingin hiippakunnan piispa emeritus Eero Huovisen muistelmien kohderyhmään kuuluun mitä suurimassa määrin. Sielujen puolustaja -kirjassa (WSOY) mainituista nimistä valtaosa oli entuudestaan tuttuja. Monia tapahtumia myös muistin. Ilo lukea, mutta samalla vähän nahkeaa. Tällaistako se oli?

Huovinen oli piispana 1991-2010, minkä ajan olin toimittajana ensin Kirkko ja kaupungissa, sitten Askelessa ja Kotimaassa. Elin kirkon sisäpiirin liepeillä siihen kuuluvien tekemistä uutisoiden. Olen haastatellut Huovista monta kertaa. Ja lukenut hänen kirjojaan. Aikoinaan istuin luentosalissa kun hän luennoi kirjastaan, jossa pohti naispappeuden puoltamisen ja kieltämisen argumentteja. Huovinen kirjoitti esipuheen slangintamaani Katekismukseen.

Ensin hätkähdin kirjan nimeä ja Huovisen perusteluja sille. Hänen lähtökohtansa on Lutherin sanat piispan tehtävästä: " olla kaikkien sielujen puolustaja Saatanaa vastaa." Aikamoinen käsitys itsestä ja roolista, hyvin kirkollinen ja teologinen. Hiippakunnan jäsenistö on Saatanan hyökkäyksen kohteena ja tarvitaan piispa pappeineen, jotta Vanha Kehno saadaan pidettyä aisoissa. (hymiö, hymiö, hymiö)

Huovinen tunnettiin kirkollisissa piireissä varsinaisena takapiruja ja narujen vetelijänä. Hänellä oli valtaa ja vaikutusta paitsi verhojen takana myös median edessä. Sielujen puolustaja on Huovisen oma näkemys toiminnastaan ja verkostojen rakentamisesta. Kenen muunkaan näkemys se voisi olla? Muistelija on muistinsa herra. Hän valikoi, nostaa ja laskee kohtaamiaan ihmisiä, arvottaa näkemyksiä ja tekee itsestään jonkinlaista näköiskuvaa, ajan valtiasta.

Varmaan joku nuoren polven naisteologi saattaisi kiinnittää huomiota siihen, että henkilöhakemistossa on noin 600 nimeä, joista vain 80 on naisia. Mutta minkäs teet, Huovinen on aikansa lapsi, kuten me kaikki. Myös setämiesoletetuilla on ollut elämä ja heillä on oikeus sitä muistella siinä missä muillakin influenssereillä. Varsinkin jos tekee sen niin kiinnostavasti mitä Huovinen armoitettuna kynäniekkana tekee. Ainakin minä nautin lukemastani. Enkä häpeä sitä. Ostin kirjan jopa omalla rahalla.

Parempi kätkeä kuin paljastaa

Usein taiteessa on parempi kätkeä kuin paljastaa, parempi hieman hämärtää kuin  kuin selittää julki saati puhki. Tämä tuli  mieleen kun kuuntelin  arkkitehtina elämänuransa tehneen Pasi Siistosen kappaleen Idän poika. Se on samalla entisen gospelmiehen erään elämänvaiheen kuvaus, tilityskin. Siistonen soitti ja lauloi ylistysmusiikkia asuessaan 12 vuotta Joensuussa. Hän oli mukana vapaaseurakunnassa. Itse biisistä tämä ei oikein käy ilmi, mutta kappaleeseen liittyvästä lehdistötiedotteesta kylläkin (tosin ei vapaaseurakunta).

Laulu on sanan ja sävelen yhdistelmä, liitto. Sanat tosin voi lukea tai kuunnella ilman säveltäkin, jolloin siitä tulee ikään kuin kirjallisuutta. Pelkkä sävel sellaisenaan harvoin kertoo (!) mitään, pikemminkin se kuvailee tai tunnelmoi, tukee tekstiä, tekee sen eläväksi jne.

Mitä kuulija/lukija/katsoja saa irtri jos ei tiedä mitään teoksen taustoista ja taideluoman yhteydestä todellisuuteen? Se riippuu tietysti siitä, miten kätkeminen on tehty ja miten se on onnistunut luomaan oman todellsuutensa, joka toimii vaikka ei tietäisi oikeita lähtökohtia. Kätkettykin teos on omanlaisensa. Sillä on oma elämä, omat viitatsuhteensa ja mielikuvitusta stimuloiva vaikuitus kokijassa.

Miten Idän poika (Recovery Records) onnistuu sana-sävel-teoksena olemaan oma universuminsa? Kuuntele itse:

Idän poika (YouTube)

Rovasti palaa perusasioiden äärelle

Yksi kristinuskon teologisista perusajatuksista on, että Jeesus on Messias eli kreikaksi Kristus. Että Jeesuksessa täyttyi juutalaisten vapahtajan odotus. Tosin juutalaiset eivät itse ole tätä mieltä. Kristityt kuitenkin lukevat tämän Jeesuksen messiaanisuuden Raamatusta, eritoten Vanhan testamentin ennustuksiksi tulkituista jakeista.

Eläkkeellä oleva rovasti ja kirkon nuorisotyön johtaja Rauno Elomaa (s.1938) on koonnut ajatuksiaan omakustannekirjaksi nimeltä Messiaan odotus ja täyttymys (2022). Kirja vaikuttaa siltä, kuin Elomaa selvittäisi itselleen Raamattua lukemalla, kuinka pelastushistoria oikein menee. Niinpä kirja on tiivis ja sisältää paljon lainauksia Raamatusta. Tavallaan kirja ei ole lukijaystävällinen paitsi kun Elomaa höystää selvitystään terävänkuivakoilla ja humoristisilla vertausuksilla ja kielikuvilla.. Hän esimerkiksi kommentoi ajatusta Israelista Jumalan valittuna kansana innovaatioksi.

Sinänsä Elomaan lähtökohtaa eli Raamatun lähilukua periaatteella että Raamattu selittää itse itsenä voi kritisoida. Raamattu ei selitä mitä, siinä vain lukee asioita. Näin varsinkin, jos Raamattu ajatellaan Jumalan sanaksi. Ihminen (lukija) selittää ja tulkitsee käyttäen apunaan tutkimusta.

66-sivuinen Messiaan odotus ja täyttymys saattaa toimia eräänlaisena virikekirjana tai palloissa nautittavana mietiskelyn apukeinoja. Uskon perusasioiden äärellä siinä ollaan.

Kirjan kuvitus on mielenkiintoinen. Mukana on kuvia myös Elomaasta itsestään ja lintukoirista, joiuta hän yhdessä vaimonsa Inkerin kanssa kasvattaa Sipoossa.

Johtopäätöksissä Elomaa toteaa: "Kristinusko on ihmismielen tuotos, joka on paradoksaalisesti jumalallista alkuperää. Riittävä tieto Jumalasta on vain Kristus." Elomaa on myös sitä mieltä, että kirkon perusongelma ei ole jäsenten määrä, vaan ovatko olemassa olevat jäsenet sitoutuneita Jeesuksen seuraajia valoina maailmassa.

Kun rouva Hoo kaatuu

Huh, olipa erikoinen kirja, ja mielenkiintoinen. Huokaus on spontaani. Hannele Cantellin  Sekunnit ennen kaatumista (Tuuma 2022) on hyvä kirja. Tosin se ei ole oikein romaani, vaikka sellaisena tarjoillaan, vaan romaanin muotoon kirjoitettu omakohtainen kokemus. Mutta mitä väliä, lukukokemus ratkaisee.

Cantell kertoo kirjassaan rouva Hoosta, jolla todetaan kaksi harvinaista neuroimmunologista sairautta, jotka aiheuttavat kipuja ja kaatumista. Esimerkiksi keskellä suojatietä saattaa iskeä kipu, eikä ruumista voi liikuttaa. Kaatumisia sattuu kotona ja ulkona. Kokemus olemisesta muuttuu.

Rouva Hoon tarina on koskettava. Cantell kertoo sen hyvin pieninä temaattisina palasina.. Sairaus muuttaa elämän, pakottaa sopeutumaan ja kohtaaman tulevaisuuden. Lukuisten fiktiivisten ja elämäkerrallisten sairaudenkuvausten joukossa Sekunnit ennen kaatumista on vahva ja omanlainen.