Tuhti Maiora on miellyttävä tuttavuus

Italiainen kynänvalmistaja Delta nautti takavuosina suosiota ainakin alan harrastajien piirissä. Nino Marinon, Ciro Matronen ja Mario Muscenten perustama firma toimi vuosina 1982-2017. Deltan perillisinä on syntynyt (ainakin) neljä uutta kynäbrändiä. Kynäharrastajat tuntevat niistä ehkä parhaiten Leonardon (koko brändinimeltään Leonardo Officiana Italia), jonka takana ovat Ciro Matronen poika ja tytär Salvatore ja Mariafrancesca Matrone.

Meillä päin vähemmän tunnettu perillinen on Deltan toisen perustajan Nino Marinon uusi, vuonna 2018 Napolissa perustettu yritys Maiora Pen Company. Firman nimi tulee latinankielisestä fraasista ”ad maiora” eli ”kohti suurempaa”.

Maiora Pen Companyllä on kolme kynäbrändiä. Ensinnäkin Nettuno (Nettuno 1911), Italian vanhin yhä toiminnassa oleva kynämerkki. Kynäkulttuuri-ihmisenä Nino Marino on halunnut pelastaa sen. Nettunolla on tarjolla myös kuulakärkikyniä ja rollereita. Toinen, jo selvästi luksukseen hintansakin puolesta viittaava pienten sarjojen brändi on nimetty Nino Marinon itsensä mukaan. Kolmas brändi on Maiora, jonka mallistossa näyttäisi olevan vain mustekyniä.

Jossain vaiheessa italialaisesta kynästä haaveillessani iskin silmäni juuri Maioraan ja erityisesti sen edullisimpaan Impronte-mallistoon. Varsinkin Oversized-malli kiinnosti, sillä sen sai samaan hintaan kuin peruskokoisen - yleensä ylikokoinen on myös ylihintainen. Odotin, että löytäisin Impronten Black Fridayn alesta, mutta juuri se väri, jota tavoittelin, ei ollut listalla missään. Päätin silti tilata sen Appelboomilta. Pari päivää ennen joulua kynä vihdoin saapuikin lahjapaperiin käärittynä.

Luin etukäteen arvioita Maoira Improntesta ja sain niiden perusteella hyvin myönteisen vaikutelman. Hinta-laatu-suhdetta kiiteltiin kilvan. Moni arvioija kiinnitti myös huomiota siihen, että kynässä on selvä Deltan perintö, tunnistettava dna. Lisäksi sitä verrattiin Leonardon Momento Zeroon ja havaittiin paljon samankaltaisuutta, joskin erojakin.

Maiorani F-terä (Jowo 6) on kullanvärinen. Se kirjoittaa hyvin, hieman jäykästi, kuten teräksellä on tapaa. Terä liikkuu ryhdikkäästi jännittävää nihisevää ääntä päästäen paperin pinnalla. Hieman yllätyin, kuinka kapeaa jälkeä terä tekee Rohdian kiiltäväpintaisella paperilla, varsinkin jos sitä vertaa Montblancin F-terään tai jopa Lamy 2000:n EF-terään. Huokoisemmilla papereilla jälki kyllä normalisoituu eli paksunee. Ehkä olisi sittenkin pitänyt ottaa Maioraan mediumterä, no tehty mikä tehty. Toissaalta ohut jälki sopii hyvin moniin käyttötarkoituksiin, kuten pienempään muistikirjaan. Kynän ylikokoinen runko ei ole liioiteltu vaan sitä on poikkeuksellisen miellyttävä pitää kädessä. Kynällä on ilo kirjoittaa ja se tarjoaa virkistävän kontrastin: tuhti kynä, mutta hentoinen kirjoitusjälki (F-terällä ja ainakin Rhodialla).

Valokuvat Maiorani värityksestä tekevät tepposen. Kuvissa kynä näyttää jopa oranssilta tai okralta, mutta todellisuudessa se on sitä vain osittain, sillä kokonasvaikutelma on tumma. Kynän läpikuutavassa varressa on useita sävyosioita, myös hieman kullankimalletta. Jostain syytä valokuvat antavat meripihkaisen oranssin kokonaisvaikutelman – ensin luulin saaneeni jonkin toisen mallin kuin tilaamani, mutta otettuani siitä itse valokuvia ymmärsin, että valo saa kynänvarren hehkumaan. Eloisa ja kiinnostava väritys, jota korostaa matta hattu (teräsuojus) ja perä (mäntäperä, tässä tapauksessa integroidun konvertterin suojus).

Lue Nino Marinon haastattelu Inkedhappiness-sivulta

Lue vertailu Maiora Impronte vs. Leonardo Momento Zero TheGentleman Statioerista

Vuoden viimeinen ja ensimmäinen

Vuoden 2021 viimeisenä päivänä luin Patrick Modianon dokumenttiromaania Dora Bruder ( WSOY, suom. Lotta Toivanen). Sitä luin myös vuoden 2022 ensimmäisenä päivnä. Romaani on lyhyt ja nopealukuinen. Tarina vaikuttaa sinänsä tutulta. Kirjailija näkee lehtileikkeen, jossa kerrotaan henkilön katoamisesta. Hän kiinnostuu. Kuka oli tuo henkilö - tässä tapauksessa juutalainen teinityttö vuonna 1941 - ja mitä hänelle tapahtui?

Modianon tuotannossa Dora Bruder on siitä poikkeava, että se kertoo todellisesta henkilöstä. Mutta samalla tavoin Modano etsii fiktioisaankin henkilöiden menneisyyttä, muistoja ja identiteettiä surumielisen, terävänäköisen notalgian vallassa. On sanottu, että Modiano on tyyppiesimerkki kirjalijasta, joka kirjoittaa koko tuotantonsa ajan samaa tekstiä. Minusta se on hienoa. Samaa mieltä oli komitea, joka myönsi Modianolle kirjallisuuden Nobel-palkinnon 2014.

Dora Bruder on alunprin julkaistu 1997, suomennos on vuodelta 2020. Kirja vilisee katujen ja paikkojen nimiä, osoitteita ja päivämääriä. Modiano kirjoittaa Doran tarinan sekaan omia muistojaan. Pariisissa jopa nimettiin 2015 katu kirjan päähenkilön mukaan: Promenade Dora-Bruder.

Seitsemän ajatelmaa jouluksi

 

1. Joulu. Sanasta ei saa oikein mitään irti. Siinä on kaikki.

2. Aattona arvot punnitaan. Niitä on paljon.

3. Joulun sanoma on kuin helpotuksen tunne siitä, että kaikella on sittenkin merkitys.

4. Vertauskuva on meille syntynyt. Sitä voi tulkita. Siitä kasvaa Jumala.

5. Joulun lapsi ei itke vaan laulaa.

6. Joulun lapsi ei laula vaan pyytää tulla rakastetuksi.

7. Joulu juhlista ja merkitystihentymistä jaloin. Paljain.

Äänestä suosikkiasi

Kotimaa-lehti julistaa lukijoilleen äänestyksen Vuoden kirjasta. Hyvä niin, sillä toista kertaa järjestettävän kisan ideana on rajattu näkökulma eli pitää esillä elämäkerrallista kirjallisuuttaa, jossa on mukana (enemmän tai vähemmän) elämänkatsomuksellista ainesta tai pohdintaa.

Olen työni puolesta mukana organisoimassa lukijaäänestystä, joten voin avoimesti laittaa tähän lisätietoja. Ehdolla ovat:

Oskari Saari, Aki Hintsa: Tänään olen elossa. Kuolevan miehen päiväkirja. WSOY

Timo Junkkaala: Olavi Rimpiläinen. Viimeinen vanhauskoinen. Perussanoma

Anne Mattsson: Irja Askola. Elämäkerta. Kirjapaja

Danielle Miettinen: Isät. Neljän miehen tie katolisiksi papeiksi Suomessa. Päivä osakeyhtiö

Matti Mörttinen: Shlomo Zabludowicz. Holokaustin kauhuista salaperäiseksi suomalaismiljardööriksi. Into

Anni Pesonen: Credo. Tieni mystiikkaan. Basam Books

Äänestysohjeet löydät täältä

Oikea muste oikeaan tunnelmaan

Kiitos korona-ajan innostuin mustekynistä - kuten olen aiemmissa postauksissa kertonut - ja sitä myötä hieman myös musteista. Niitä kun on koostumukseltaan erilaisia sekä erivärisiä ja -sävyisiä. Nyt olen kuin puolivahingossa hankkinut kivijalkaupoista kymmenkunta mustepulloa ja kokeillut niitä kyniini. Eri tilanteisiin ja tunnelmiin on eriväriset musteet, tietty. Se tuo myös kirjoittamiseen oman yksityisen sisäpiirijutun.

Viikko sitten kävin kaupungilla ja Suomalaisessa kirjakaupassa, jossa hämmästyin: myynnissä oli japanilaisen Pilotin Iroshizuku-mustetta, mustekynäharrastajien ylistämää. Ei auttanut muuta kuin kopata 50 ml-pullo tummaa metsänvihreää kyytiin. Entuudestaan minulla on mustepatruunoina irlanninvihreää. 

Yläkuvassa on tuoreimmat hankintani: ruskeaa, vihreää ja violettia. Alakuvassa aiempaa satoa.

 

Tarina, joka kannatti kertoa

Osa 2. Usein sanotaan, että tärkeintä kirjassa on ensimmäinen lause. Mutta Stephen Kingin kirjoittajamisen oppaassa (Kirjoittamisesta) todetaan, että tärkeintä kerronnassa ei olekaan lause vaan kappale. Joten tässä sarjassa katsotaan kirjojen alku- ja loppukappaleita. Siinä välissä on tarina.

Näin alkaa Alexander Dumas nuoremman Kamelianainen (Taha Oy 1945, suomentajaa ei mainita) - alkukappale on yksi lause:

 "Olen sitä mieltä, ettei voi luoda mitään henkilöhahmoja ennen kuin on paljon tutkinut ihmisiä, kuten myöskään ei voi puhua kieltä, ellei perusteellisesti ole sitä opetellut."

Romaani lopuu seuraavasti:

"Sanon vielä kerran, että Margueritan kohtalo on poikkeus. Mutta jos se olisi yleinen sääntö, ei sitä olisi kannattanut kuvata."

Kamelianainen (La dame aux Camélias) on Alexander Dumas nuoremman (1824-1895) tunnetuin teos. Se valmistui 1848 ja siitä on tehty useita näytelmä-, elokuva- tv-sovituksia. Giuseppe Verdin ooppera La Tarviata perutuu Kamelianaiseen. Romaani on suomennettu ainakin kolme kertaa.

Alun ja lopun välissä

 

Osa 1. Usein sanotaan, että tärkeintä kirjassa on ensimmäinen lause. Mutta Stephen Kingin kirjoittajamisen oppaassa (Kirjoittamisesta) todetaan, että tärkeintä kerronnassa ei olekaan lause vaan kappale. Joten tässä sarjassa katsotaan kirjojen alku-  ja loppukappaleita. Siinä välissä on tarina.

Geert Kimpenin romaani Kabbalisti (suom. Titia Shuurman, Bazar 2011) alkaa näin:

"Se ei ollut murha vaan onnettomuus, hän vakuutteli itselleen. Valitettava onnettomuus. Ei ollut hänen vaan isän syytä, että tilanne kärjistyi. Hänhän antoi isän kaikessa rauhassa palvoa pakkomielteisesti Tooraansa. Miksi isä ei sitten antanut hänen opiskella alkemiaa?"

Ja loppuu näin:

"Hajjim pudisti päätään. Hän ei kuulunut Jerusalemiin. Francesan hautajaisten jälkeen hän palasi Tsfatiin. Siellä oli hänen kotinsa. Siellä häntä odotti tehtävä: kirjoittaa aina viimeiseen hengenvetoon saakka. Siellä odotti Anna."

P.S. Kabbalisti kertoo rabbi Hajjim Vitalin (1543-1620) nuoruudesta. Vital on tärkeä hahmo kabbalan eli juutalaisen mystiikan historiassa.