torstai 26. tammikuuta 2012

Mediakaruselli pyörii

Katson mielelläni toimittaja-aiheisia elokuvia, koska olen itse toimittaja. Simppeliä. Ja samasta syytä myös luen toimittajista kertovia kirjoja. Luulen eri ammattiryhmien toimivan samoin, juristeja kiinnostavat juristit, kampaajia kampaajat, sotilaita sotilaat ja niin edelleen. Tosin lääkäreitä tuskin lääkäriromaanit hirvestä kiinnostavat – saatan erehtyäkin.

Tom Rachmanin Keskeneräiset (The Imperfectionist, Paasilinna, suom. Matti Apunen) kertoo monesta toimittajasta ja henkilöstä, jotka liittyvät lehteen. Viime kädessä lehti on pääosassa, se vaikutta kaikkien 11 ”päähenkilön” elämään ja kohtaloihin. Heidän tarinansa ovat erillisiä, vaikka joissain kohdin liittyvät toisiinsa.Lisäksi kirjassa kulkee kertomus lehden historiasta nykypäivään.

Lehti, josta on puhe, on Roomassa ilmestyvä englanninkielinen kansainvälinen lehti. Se elää omaa elämäänsä laskevien levikkien maailmassa, eikä sillä ole edes nettisivuja, mikä on symboli antautumisesta todellisuuden edessä.

Kustantaja on rahasuvun ponneton ja tahdoton vesa ja lopun voi arvata. Kirja päättyy lehden lakkauttamiseen. Kostoksi joku toimituksesta tappaa kustantajan koiran, kun ei muuta voi.

Rachman on itsekin työskennellyt toimittajana (muun muassa uutistoimisto AP:ssa ja Herald Tribunessa), joten hän tietää mistä kirjoittaa. Monet tyypit ja tunnelmat ovat varmaan jokaiselle lehtitoimituksia tuntevalle tuttuja. Tosin Rachmanain kuvaamissa ihmisissä on tavallista enemmän epätoivoa, kunniahimottomuutta, mukavuudenhalua ja epäystävällisyyttä. Siitä kirjan nimikin, joka aluksi ihmetyttää (olisiko ”Epätäydelliset” parempi, ehkä ei, mene ja tiedä, en ole kääntäjä).

Työtoverini, joka myös on lukenut Rachmanin kirjan, arveli että se on kiinnostava vain koska itse sattuu olemaan toimittaja, mutta muita avuja ei siinä ole.

No, joo.

Kyllä Rachman osaa pyörittää henkilökaruselliaan ja synnyttää tunnelman, mikä on myös huomattu maailmalla. Kirjaa on myyty hyvin ja se on käännetty yli 20 kielelle. Leffakin on viritteillä. Ilmeisesti toimittajia on maapallon populaatiosta aika paljon...

tiistai 10. tammikuuta 2012

Mike, melkein messias

Jeesus-romaanit ovat erikoinen lajityyppi. Se kostuu ”näköis-Jeesuksista” ja ”vertauskuva-Jeesuksista”. Mike Pohjolan esikoisromaani Ihmisen poika (Gummerus) kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, kenties sen yhtenä alalajina ”itsetehdyt-Jeesukset”

Ihmisen poika kertoo Julius Sariolasta, naantalilaispojasta, joka uskoo itse ja jonka uskotaan olevan uudelleensyntynyt Jeesus.

Pohjolan kirjassa varmuus valittuna olemisesta on päähenkilöllä lapsuudessa saatu perheen uskonnollinen perintö, jota omat kokemukset vahvistavat.

Mike Pohjola on käsikirjoittanut ja suunnitellut tietokonepelejä, ja se näkyy kirjassa. Lopussa on vaihtoehtoisia loppuja sen mukaan, kuinka jumalallisena lukija päähenkilöä pitää. Ovatko vaihtoehtoiset loput hyviä ratkaisuja, vai kertovako ne siitä, että tekijä ei osaa päättää mitä maailmasta väittää?

Päähenkilö myös harrastaa liveroolipelejä ja niillä on keskeinen merkitys kirjassa.
Pohjola on antanut useita lehtihaastatteluita, joissa vihjaa, että kyse on omaelämäkerrallisesta romaanista. Hän ikään kuin väittää itse kärsineensä Jeesus-syndroomasta. Onko se totta vai provokatiivinen myyntikeino?

Ainakin Ihmisen poika kannattaa lukea sellaisena kuin se on kirjoitettu, omana maailmanaan, eikä yrittää tulkita sitä kirjailijan haastattelujen avulla.

Kaunokirjallisena teoksena Ihmisen poika on itseään pienempi (siinä on yli 600 sivua). Monet kirjan dialogit ovat liian pitkiä ja jopa lässyttäviä eli ne selittävät liikaa. Romaani alkaa hyvin ja myyttisesti, mutta muuttuu hieman arkiseksi opiskelijakuvaukseksi.

Pohjolan romaani kasvaa lopulta turkulaisen alakulttuurin ylistyslauluksi, mutta samalla se hukkaa virittyneen lähtökohtansa, joka olisi tehnyt siitä jotain suurta.

P.S. Jeesus-romaaneista olen kirjoittanut ennenkin otsikolla Päähenkilö: Jeesus itse

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Hyvä lukuvuosi takana

Vuosi 2011 jää lukijan muistoihini ennen kaikkea Marcel Proustin vuotena. Toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja sain vihdoin luettua lävitse Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin. Siitä oli tullut eräänlainen pakkomielle, jota ei ehkä ollut tarkoituskaan toteuttaa.

Mutta onneksi toteutin.

Aikaa luku-urakka vei kolmisen kuukautta. Satuin olemaan vapaalla kaksi ja puoli kuukautta, sillä polttelin lomarästejä. Oli aikaa lukea "turhaa". Lukukokemus oli vahva ja tuntuu edelleen. Jotenkin peilaan nyttemmin kaikkea lukemaani Proustia vasten: onko se syvää, hyvää, oivaltavaa, maailmaa luovaa, näkemyksellistä ja mukaansatempaavaa.

Tuo viimeksi mainittu – mukaansatempaavuus – on Proustin kohdalla kaksipiippuinen juttu. Tunnen ihmisiä, joita kadonneen ajan etsintä ei ole tempaissut mukaansa. Siinä on jotain liian tymäkkää, irrallaan olevaa ja kirjallisesti liian vaikeaa ja itsetietoista. Mutta kun pääsee vauhtiin, teksti hengittää (käännöksenäkin) erikoisella tavalla: kirjallinen universumi tihentyy ja merkitysten taivaankaari on tähtien puhkoma ja kirjailija-auringon valaisema.

Minut Proust tempaisi mukaansa ensisivuista lähtien.

Kuluvan vuoden aikana tarkoitukseni on palata Proustiin ja lukea uudestaan ainakin kuvaus Balbecin lomakaupungista (sarjan neljäs osa). Se on kiinteä ja tunnelmantäysi, miltei itsenäinen kokonaisuus.

+

Viime vuoden viimeinen lukemani kirja oli Walter Isaacsonin Steve Jobs –elämäkerta (Otava). Sen kaksi viimeistä lukua luin tämän vuoden alussa, joten se on myös ensimmäinen tämän vuoden loppuun saattamani kirja. Jobs oli ”täydellinen persläpi”, mutta myös nero.

Jobs-elämäkerta on hieman rönsyilevä ja myytiä luova, mutta näyttää myös vaikean puolen mäkkiukosta. Jobsin sairastuminen heittää oman liikuttavan sävynsä kirjan lopulle.

Elämä opettaa äkäpussiaan. "Haluan uskoa että jotakin jää jäljelle kuoleman jälkeen", Jobs sanoo ja toetaa olevansa "fifty-fifty-tilanteessa kun puhutaan uskosta Jumalaan".

+

En pidä lukupäiväkirjaa tai -luetteloa, jonne listaisin kaikki lukemani kirjat. Sellainen voisi olla hyvä, sillä en todellakaan muista kaikkia lukemiani kirjoja, vaikka lukuhetkellä teos puhuttelisikin.

En myöskään allekirjoita lausetta, että paras kirja on aina se jonka viimeksi luki. Hyvä erottuu vain huonoja vasten. Sen vuoksi on luettava paljon. Tänäkin vuonna.