Jeesus-romaanit ovat erikoinen lajityyppi. Se kostuu ”näköis-Jeesuksista” ja ”vertauskuva-Jeesuksista”. Mike Pohjolan esikoisromaani Ihmisen poika (Gummerus) kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, kenties sen yhtenä alalajina ”itsetehdyt-Jeesukset”
Ihmisen poika kertoo Julius Sariolasta, naantalilaispojasta, joka uskoo itse ja jonka uskotaan olevan uudelleensyntynyt Jeesus.
Pohjolan kirjassa varmuus valittuna olemisesta on päähenkilöllä lapsuudessa saatu perheen uskonnollinen perintö, jota omat kokemukset vahvistavat.
Mike Pohjola on käsikirjoittanut ja suunnitellut tietokonepelejä, ja se näkyy kirjassa. Lopussa on vaihtoehtoisia loppuja sen mukaan, kuinka jumalallisena lukija päähenkilöä pitää. Ovatko vaihtoehtoiset loput hyviä ratkaisuja, vai kertovako ne siitä, että tekijä ei osaa päättää mitä maailmasta väittää?
Päähenkilö myös harrastaa liveroolipelejä ja niillä on keskeinen merkitys kirjassa.
Pohjola on antanut useita lehtihaastatteluita, joissa vihjaa, että kyse on omaelämäkerrallisesta romaanista. Hän ikään kuin väittää itse kärsineensä Jeesus-syndroomasta. Onko se totta vai provokatiivinen myyntikeino?
Ainakin Ihmisen poika kannattaa lukea sellaisena kuin se on kirjoitettu, omana maailmanaan, eikä yrittää tulkita sitä kirjailijan haastattelujen avulla.
Kaunokirjallisena teoksena Ihmisen poika on itseään pienempi (siinä on yli 600 sivua). Monet kirjan dialogit ovat liian pitkiä ja jopa lässyttäviä eli ne selittävät liikaa. Romaani alkaa hyvin ja myyttisesti, mutta muuttuu hieman arkiseksi opiskelijakuvaukseksi.
Pohjolan romaani kasvaa lopulta turkulaisen alakulttuurin ylistyslauluksi, mutta samalla se hukkaa virittyneen lähtökohtansa, joka olisi tehnyt siitä jotain suurta.
P.S. Jeesus-romaaneista olen kirjoittanut ennenkin otsikolla Päähenkilö: Jeesus itse
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti