Sivistyksellinen viesti

 

Yksi viime vuoden kiinnostavimpia lukuelämyksiä oli Elina Hellqvistin ja Jyri Komulaisen toimittama Henkisyyttä ja mielenrauhaa (Gaudeamus 2020), joka tarjoaa ajankohtaisen ja turhia ennakkoluuloja ravistelevan katsauksen Aasian uskonnollisuuteen länsimaissa. Kirjan lähestymistapa on sekä uskontotieteellinen että teologinen.

Kirjan perusviesti on sivistyksellinen: pitää katsoa käsitteiden taakse. Esimerkiksi joogan ja mindfulnessin taustalla on joukko uskonnollisia käsityksiä, jotka ilmenevät varsin eri tavoin länsimaissa. Taustat on hyvä tietää, mutta ei pidä takertua niihin, vaan käyttää tietoa vuoropuhelun ja ymmärryksen välineenä, kun ympäröivän maailman uskonnollinen luonne on muuttunut.

Kirjoitin kirjasta Kotimaan:

Kirja-arvio:Itämaiset uskonnolliset vaikutteet haastavat länsimaista teologiaa

Uneton yö pelasti Jalosen

Jos Olli Jalosen Taivaanpallo (Otava) ei olisi tullut valituksi Finlandia-voittajaksi, en ehkä olisi lukenut sitä lainkaan. Valitettavasti Jalosen kirjallisesta laadusta minulle on syntynyt viileän-sitkas kuva. Hän kirjoittaa hyvin, ei siinä mitään, mutta jotenkin ulkokohtaisesti, lukijan on hankala päästä sisään Jalosen romaneihin. En väitä niitä kaikkia (yrittäneeni) lukea, mutta joitain kuitenkin ja olen aina masentunut: en Jaloseen vaan itseeni, joka ei pääse sisälle ilmiselvästi hyvien teosten kirjalliseen universumiin.

Melkein samoin meinasi käydä Taivaanpallolle, jota luin vuodenvaihteen tienoilla lomamatkalla Las Palmasissa. Kuvassa kirja hotellihuoneen parvekkeen kaiteella - taustalla muuten jotenkuten erottuvana paikallisen kirjailijaklubin rakennus.

Eräänä lomayönä heräsin parin tunnin unen jälkeen. Uni ei tullut enää silmään. Myös vaimo oli hereillä. Niinpä aloin lukea Taivaanpalloa hänelle ääneen - saisinpahan nopeasti unen. Vaan mitä tapahtui! Jalosen kieli alkoi elää, kirja puhkesi kukkaan ja aloin oikeasti kiinnostua tarinasta. Jokin kielen rytmin lukko aukesi.

Taivaanpallon kertoma tarina on sinänsä epäuskottava ja tökkivä, jos sen vain kertoo. Uskontokin oppiriitoinen näyttelee merkittävää roolia, kuten aikauteen kuului. 1600-luvulla St. Helenalla elävä oppimaton poika oppii ajatelmaan tieteellisesti aikana, jolloin moderni tiede alkoi ottaa isompia alkuharppauksiaan. Tähtitietlijän oppipoika pääsee näkemään suuren maailman.

Kirja loppuu oikeastaan kesken. Tai ainakin olisin mieluusti lukenut lisää, vaikka kirjassa jo nyt oli 461 sivua.

Kirja tuli painosta!

Sain kustantajalta viestin. Mukana oli kuva. Kirja on tullut painosta. Adventista ramadaniin. Jännittää, vaikka en ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

Kustantaja lähettää tekijänkappaleet, joita tulee seitsemän per nokka, kun meitä tekijöitä on kolme.

Uskon, että kirjamme lankeaa hyvään maahan, sillä aika on kypsä monikulttuurisuuden ja -uskontoisuuden vastaanottamiselle ja ymmärtämiselle.

Adventista ramadaniin on esillä Helsingin kirjamessuilla 27.10. klo 12 Minna Canth -lavalla. Esittelemme siellä kirjaa ja keskustelemme suomalaisista eri uskontojen juhlista.

Lue lisää Juhlablogista

Kansi on, teksti puuttuu

Adventista ramadaniin. Uskonnolliset juhlat Suomessa. Kirjapaja.

Kansi on, teksti puutuu. Jään toukokuun alussa tekemään osuuttani.Totta puhuen olen jo aloittanutkin kirjoittamisen Lucian päivällä ja loppiaisella. Ihan nollasta en siis lähde, kun vapun jälkeen koittaa työpäivä. Siihen on sovittuna myös kirjaan liittyvä haastattelu.

Olemme Tuijan ja Joonan kanssa jakaneet maailman uskonnot siten, että minulle lankesivat kaikkein tutuimmat eli meikäläiset kirkolliset juhlat. Siinä onkin haaste: miten löytää sanat ja näkökulmat siihen mikä on kaikkein tutuinta.

Kirjassa on noin 160 sivua. Se ilmestyy ennakosuunnitelman mukaan lokakuussa 2016.

Kustannussopimus on allekirjoitettu

Allekirjoitin tänään kustannussopimuksen. Tarkoitus on siis kirjoittaa  kirja. Vielä niitä tehdään, luetaan ja toivottavasti ostetaankin.

Kirja käsittelee uskontojen juhlaperinteitä Suomessa. Meitä on kolme kirjoittajaa, itseni lisäksi Tuija Pyhäranta ja Joona Raudaskoski. Olemme jakaneet maailma keskenämme. Jokaiselle tuli olennainen siivu uskontojen kakusta, vai pizzako se on? Ainakin yhtä kirjava.

Kirjan työnimi on Adventista ramadaniin. Väliin mahtuu juhlia monista muistakin uskonnoista, suurista ja pienistä.

Olen jo aloittanut ensimmäisen osakseni langenneen juhlan taustoituksen. Kiehtovaa ja vaikeaa yhtä aikaa. Miten kertoa olennainen, herättää lukijan kiinnostus ja pysyä asiassa? Sanottavaa on niin paljon.  Nyt pitäisi vain löytää sopivia aikaikkunoita, keitaita, rantatöyräitä, jossa voisi istahtaa metsälammen äärelle, katsoa taivaan heijastusta veden pinnalla ja kirjoittaa sieltä ylös olennaisia havaintoja ja tiedon hopeakylkisiä kaloja.

Kirjapaja kustantaa. Kalastusaikaa on heinäkuun loppuun.

Ei tullut pojasta pappia

”Havaitsin kuinka itsekkäitä, typeriä ja väkivaltaisia nuo rukoilevaiset olivat. Eivät yhtään sen synnittömämpiä kuin muut.”

Kirpputorilla osui silmääni ensin kirjan nimi, sitten tekijä ja sitten muistin mistä on kyse. Legendaarisen teatterijohtajana, Eino Salmelaisen muistelmat vuodelta 1954 Aioin papiksi – jouduin teatteriin (Tammi). Ostin sen kahdella eurolla, enkä tajunnut edes tinkiä.

Kirjan nimi voisi viitata minuun. Minäkin aioin papiksi, aloin opiskella teologiaa. Mutta en siitä valmistunut, sillä vaihdoin pääaineen teatteritieteeseen. Sivuaineeni on tosin dogmatiikka, joten papit eivät pääse hämäämään.

Teatterineuvos Eino Salmelainen (1893-1975) kirjoittaa ja kertoo hyvin. Kirjan jännite on toisaalta siinä kuinka köyhä poika Ikaalisista päätyy aivan erilaiseen luokka-asemaan. Salmelainen korostaa juuriaan ja vakuuttaa ettei ikinä unohda maan hiljaisia, jotka kamppailivat elantonsa ja tulevaisuutensa eteen. ”Ken on köyhyyden tuntenut niin kuin minä, hän olisi aika lurjus, jos ei parempiin oloihin päässeenä pitäisi köyhän kansan puolta.”

Vaikuttavia ovat kuvaukset yhteiskunnan ajautumisesta konfliktiin. Mutta vuoden 1918 tapahtumia Salmelainen sivuaa vain ohimennen, kuten talvi- ja jatkosotaakin –  arvatenkin tietoinen valinta, jotta kirjan fokus pysyy kirkkaana.

Toinen jännite on suoraan kirjan otsikosta. Äiti toivoi pojasta pappia ja teologiaa hän lähtikin lukemaan. Mutta paiksi ryhtymine ahdisti ja kamppailu oli kova. Salmelainen päätyi toimittajaksi ja Heinolan kautta Aamulehteen kirjoittamaan teatterikritiikkejä. Hänet pyydettiin 1923 Tampereen Teatterin johtajaksi. Naapurissa eli Tampereen Työväen Teatteroissa hän teki sittemmin merkittävimmän uransa.

Ahdistava, sitova uskonnollisuus oli Salmelaisen piinajainen. Siitä hän pääsi vapautumaan ja erinäisten vaiheiden jälkeen etsimään katsomuksellista teatteria.

Yksi häneen eniten vaikuttaneita henkilöitä oli ”pastori S”, joka kutsui itseään rukoilevaiseksi ja Salmelaisen mukaan perusti oman lahkon. Ankaran uskonnollisuuden vaatimus alkeellisissa ja ankarissa oloissa eläville köyhille oli epäinhimillistä ja kohtuutonta. Salmelainen kertoo olleensa mukana lapsena hurmoksellisissa kokouksissa konttaamassa lattioilla. Siitä aiheutui painajaisia ja helvetinpelkoa.

Joululomalla Helsingin yliopistosta Salmelainen saarnasi kotikirkossaan Ikaalisissa elämänsä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Saarna oli katastrofi, hän epäonnistui koska yritti puristaa saarnaan kaiken mitä tiesi ja ajatteli.

Opinnoistaan jumaluusopillisessa tiedekunnassa Salmelainen kirjoittaa: ”Se oli merkillistä aikaa, todellista jaakobinpainia. Kävin kirkossa entistä enemmän, myös ylioppilaiden kristillisissä kokouksissa. Mutta mikään vapauttava näköala ei avautunut. Mitä minun piti tehdä?! Mitä?! Perääntymisen käytännölliset seuraukset olivat pelottavat, mutta vielä enemmän minua kauhistutti asian periaatteellinen puoli: ne käsitykset, joita meihin lapsuutemme kodissa juurrutetaan, ovat kaikkia muista voimakkaammat.”

Salmelainen kertoo kuulleensa teatterista ensimmäisen kerran kirkossa: pappi haukkui sitä maailmalliseksi. Heräsi kiinnostus ja elävä harrastuneisuus. Ensimmäisen ammattimaisen teatteriesityksen Salmelainen näki kuitenkin vasta 16-vuotiaana.

Aioin papiksi – jouduin teatteriin on rakenteellisesti erikoinen muistelmateos. Tavallaan se keskittyy nuoruuteen ja oman tien löytämiseen, mutta mukana on myös muuta yleisempää aineistoa.

Yllättäen Salmelaisen teatterifilosofiset pohdinnat ovat kirjan epäkiinnostavinta (vanhentuneinta?) antia.

Lopussa Salmelainen kertoo pitkästi suhteestaan Hella Wuolijokeen ja tämän tuotantoon. Erittäin kiinnostava sisäpiiriläisen näkemys. Salmelainen muun maussa ohjasi ensimmäisenä Niskavuoren naiset, jonka alkuperäöinen nimi oli "Onko kellään vastaansanomista".

Salmelainen kirjoitti itse toistakymmentä kirjaa  mutta pitäisi varmaan etsiä käsiin Kalevi Kalemaan Salmelais-elämäkerta Eino Salmelainen – elämä ja teatteri (WSOY 2001).

P.S. Tämä teksti on julkaistu myös Kotimaa24:n Permantopaikka-blogissani.

Less is more

Romaani on yleensä pitempi kuin novelli. Tuskin mitään virallista romaanin sivumäärällistä määritelmää on olemassa. Romaani on se mitä romaaniksi kutsutaan - yleensä 100 sivusta ylöspäin.

Mutta sellainenkin käsite on olemassa kuin pienoisromaani. Sen sekoittaa helposti pitkään novelliin. Tai kertomukseen. Jos julkaisee yhden pitkän novellin (kertomuksen) omana teoksenaan, sitä voinee  kutsua pienoisromaaniksi.

Vaan tuskin asia näin yksinkertainen on. Novellimaisen ilmaisun ja romaanimaisen ilmaisun välillä lienee ero. Myös kertomuksella on eroa novelliin verrattuna. Kyse on erilaisista kerronnallisista otteista ja sävyistä. Novelli on usein kamarimusiikkimainen, taiteellisempi kuin romaani, joka voi olla avoimempi tai rouheampi. Kertomus puolestaan on lähempänä yleiskäsitettä kuin kaunokirjallista genreä, joskin monet romaanikirjailijat korostavat haluaan kertoa hyviä tarinoita eli kertomuksia.

Näitä diletanttimaisia kirjallisuustieteellisiä hajamietteitä huomasin ähkiväni samalla kun pidin kädessäni Hanna Haurun kirjaa Paperinarujumala (Like). Siinä on 95 sivua, sivuilla vähän tekstiä ja lyhyitä lukuja. Taittoteknisin keinoin sivuja on saatu lisää. Itse teksti menisi selvästi pienempään tilaan.

Kustantaja kutsuu kirjaa pienoisromaaniksi. Jotain sellaista se varmasti onkin. Romaaninen. Pikkuinen romaani.

Itse ”romaani” on määrittelyistä huolimatta kiinnostava, sillä se kertoo Oulun profetia nimellä tunnetusta uskonnollisesta herätyksestä, joka vaikutti 1960-luvun alussa. Se tunnetaan myös nimellä heinoslaisuus, perustajansa Laila Heinosen mukaan.

Paperinarujumalan tapahtumat muistuttavat historiallisen herätyksen tapahtumia. Päähenkilöiden, Heinosten sisarusten, etunimet on muutettu arvatenkin, koska Hauru haluaa korostaa kirjan perimmäistä fiktioluonnetta. Laila ja Aune  Heinonen ovat romaanissa Laina ja Liana Heinonen.

Paperinarujumala on äärimmäisen pelkistetty käytetyn tekstin määrästä lähtien. Tunnelma on tiivis ja kerronta pääasiassa sisarusten sisäistä puhetta.

Heinoslaisuuden ydin oli profetiassa, jossa kehotettiin Suomen kansaa tekemään parannus. Romaanissa kuvataan yliviritty kaupungintalon kanslisti, jolle Jumala puhuu. Niin ikään kuvataan välähdyksin herätystä ja sen hiipumista. Aikamoinen saavutus pienoisromaanilta.

Paperinarujumala todistaa, että lajityyppi tai sivumäärä ei vielä kerro kaunokirjallisen teoksen laadusta mitään. Paljoilla sanoilla voi peittää sanomisen ohuuden ja vähillä voi siivilöidä sanomisen painon esiin.

Vähempi voipi olla enempi.