Jos Olli Jalosen Taivaanpallo (Otava) ei olisi tullut valituksi Finlandia-voittajaksi, en ehkä olisi lukenut sitä lainkaan. Valitettavasti Jalosen kirjallisesta laadusta minulle on syntynyt viileän-sitkas kuva. Hän kirjoittaa hyvin, ei siinä mitään, mutta jotenkin ulkokohtaisesti, lukijan on hankala päästä sisään Jalosen romaneihin. En väitä niitä kaikkia (yrittäneeni) lukea, mutta joitain kuitenkin ja olen aina masentunut: en Jaloseen vaan itseeni, joka ei pääse sisälle ilmiselvästi hyvien teosten kirjalliseen universumiin.
Melkein samoin meinasi käydä Taivaanpallolle, jota luin vuodenvaihteen tienoilla lomamatkalla Las Palmasissa. Kuvassa kirja hotellihuoneen parvekkeen kaiteella - taustalla muuten jotenkuten erottuvana paikallisen kirjailijaklubin rakennus.
Eräänä lomayönä heräsin parin tunnin unen jälkeen. Uni ei tullut enää silmään. Myös vaimo oli hereillä. Niinpä aloin lukea Taivaanpalloa hänelle ääneen - saisinpahan nopeasti unen. Vaan mitä tapahtui! Jalosen kieli alkoi elää, kirja puhkesi kukkaan ja aloin oikeasti kiinnostua tarinasta. Jokin kielen rytmin lukko aukesi.
Taivaanpallon kertoma tarina on sinänsä epäuskottava ja tökkivä, jos sen vain kertoo. Uskontokin oppiriitoinen näyttelee merkittävää roolia, kuten aikauteen kuului. 1600-luvulla St. Helenalla elävä oppimaton poika oppii ajatelmaan tieteellisesti aikana, jolloin moderni tiede alkoi ottaa isompia alkuharppauksiaan. Tähtitietlijän oppipoika pääsee näkemään suuren maailman.
Kirja loppuu oikeastaan kesken. Tai ainakin olisin mieluusti lukenut lisää, vaikka kirjassa jo nyt oli 461 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti