keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Pitäisikö Puhdistus lukea?

Sofi Oksanen sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Puhdistus (WSOY)voitti. Hävettää. En ole kirjaa lukenut.

Harva romaani on viime vuosina puhuttanut ihmisiä ja mediaa yhtä vilkkaasti kuin Puhdistus (sitä on ostettu jo 142 000 kappaletta). Samalla Sofi Oksasesta on tullut vakavasti otettava kansallinen kulttuuripersoona. Lisäksi Puhdistus on oikeasti hyvä romaani. Olen kuullut riittävän monen lukijan todistavan asiasta.
Puhdistus on kyllä kirjahyllyssäni. Perheen naiset ovat sen lukeneet ja poikani kuunnellut sen äänikirjana. Vain minä hölmö olen ilman.

Yksi (lapsellinen) kulttuurikritiikin periaate on, että kaikki, mistä tulee suosittua, on huonoa. Hienostelevasti voisi puhua avantgardistisesta näkemyksestä, joka haistaa vain uuden ja kokeilevan, mutta kun suuri yleisö syttyy asialle, on avantgardisti jo karistanut pölyt kengistään. Minun kohdallani ei kyse ole tällaisesta asennoitumisesta, vaan ajan puutteesta. Kaikkea kiinnostavaa ja hyvää ei pysty lukemaan.

Puhdistus on kuulunut listalle ”kirjat jotka luen ensi tilassa kun löytyy sopiva hetki”. Olisiko se hetki nyt?

Vilpitön vastaus otsikon kysymykseen kuuluu, että pitäisi.

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Vanha lajityyppi uudistuu

Opitaanko kirjasta hartautta? Ilmeisesti, koska se on yksi vanhimpia kirjallisuuden lajeja. Elinvoimainen vieläpä. Ja parhaillaan uudistumisen kourissa.

Moderni hartauskirja on syytä ottaa hieman tarkempaan syyniin, sillä vietämmehän parhaillaan Kristillisen kirjan viikkoa.

Perinteisen hartauskirjan rinnalle on nimittäin syntymässä - prosessi on ollut käynnissä jo kymmenkunta vuotta - moderni hartauskirja. Se tulee teksteineen ja kielikuvineen arkeen, puhuu arjen raskauttamalle ihmiselle, kutsuu häntä pysähtymään ja löytämään.

Moderni hartauskirja ammentaa vanhoista hengellisistä perinteistä, hengellistä harjoituksista, mietiskelystä ja hiljaisuudesta. Uusi hartauskirja on myös leimallisesti kaupunkilainen ilmiö.

Uusi hartauskirja vaatii myös uuden suhteen kieleen, jolla kuvata hengellisiä asioita. Jumalasta on voitava puhua ilman teologista slangia tai hurskaita kielikuvia.

Esimerkiksi kelpaa mainosti Pauliina Kainulaisen tuore Missä sielu lepää (Kirjapaja). Luettuani jäin miettimään sen lajityyppiä. Oliko se hartauskirja? Ei, mutta silti siinä oli aineksia, jotka ikään kuin johdattelivat lukijaa hartauteen ja rukouksen. Kirja sijoittuu jonnekin teologisen elämänkatsomus- ja hengellisen elämäntaitokirjallisuuden välimaastoon.

Kainulaisen kirja on yksi esimerkki uudenlaisesta hartauskirjallisuudesta, joka pitää sisällään myös muuta aineistoa ja pohdintaa, kuin mitä sisältyi perinteiseen hartauskirjaan. Minusta Missä sielu lepää on teologista elämäntaitokirjallisuutta. Se on vahvasti ankkuroitunut teologiaan ja maailmankuvan filosofisiin perusteisiin, mutta se haastaa lukijaa muuttamaan elämäänsä ja löytämään kestäviä arvoja, niin hengellisesti kuin ekologisestikin.

Miksi on niin tärkeä määritellä, mihin genreen kirja kuuluu? Siksi, että tietäsi mitä lukee. Lukeminen ei ole vain yksittäisen kirjan sisältämiä ajatuksia, vaan sen ymmärtämistä minkälaiseen maisemaan ja maastoon kirja sijoittuu.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Ismit rasittavat päähenkilöä

Romaania, elokuvaa ja teatteria voi käyttää elämän laboratoriona. Otetaan jokin tilanne, vahva luonteenpiire, asenne tai aate ja synnytetään sen ympärille toimintaa. Samalla voidaan tutkia lopputulosta. Esimerkiksi mitä seuraa kun psykopaatti menee naimisiin tai kuinka vihreä idealistityttö pärjää firman johtotehtävissä.

Myös psykologisia asioita voidaan näin tutkia. Itse asiassa lähes kaikki taide on tällaista voimien ja vuorovaikutusten ”tutkimista”.

Elokuvaohjaajana tunnettu Sakari Kirjavainen käsittelee romaanissaan Viereenkatsoja (Johnny Kniga) eksistentialismia ja irrallisuutta. Päähenkilö, Mikael Arvid Skipparson, on tämän aatteen/ajattelusuunnan/ismin kantaja. Hänen elämänasenteensa on itsekeskeisyys, eikä hän osaa sitoutua.

Mutta mitä tapahtuu, kun tällainen asenne lukitaan sairaalasänkyyn? Irrallisesta tulee kiinni oleva. Itsenäisestä toisten varassa elävä. Eikä tässä kaikki, naapurisängyn potilas on kärttyisä uskovainen.
Viereenkatsojassa käydään pitkiä elämänkatsomuksellisia keskusteluja. Välillä Skipparsson muistelee kadonnutta rakkauttaan vakavasti sairaaseen Kerstiniin. Heillä oli myös yhteinen lapsi.

Kun päähenkilö edustaa selkeästi jotain aatetta, on lopputulos kirjailijan vastuulla. Laboratoriokokeen lopputulos on kirjoittajan taidoista kiinni. Hänen tarinankertojan lahjansa joutuvat koetukselle. Henkilöiden on oltava myös muuta kuin edustamansa aate. Uskottavia, psykologisesti kompleksisia, mutta riittävän johdonmukaisia.

Kirjavainen selviää testistä, joskin muutamassa kohdin jäin kysymään, onko kerronnassa kyse ironiasta, päähenkilön kaihomielisyydestä ja jälkikäteisestä romantisoinnista vai kirjailijan liiallisesta rakastumisesta henkilöihinsä (hän kaunistelee, kirjoittaa kuvat muutamin paikoin epäuskottaviksi).

Ismit rasittavat fiktion henkilöitä, mutta ovat myös liikkeellepaneva voima.

Kirjavaisen esikoisromaaniin on myös päässyt mukaan tietoista hämärtämistä, lukijalle annetaan paljon mahdollisuuksia tulkintaan, erityisesti kirjan lopussa.
Jotain Viereenkatsojan elämänkatsomuksellisesta virittyneisyydestä kertoo, että Kirjavainen on leikkisästi todennut, että hänen pitäisi tehdä sille rinnakkaisteos tai jatkososa: Vierelläkulkija.

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Kari Hakala palaa näyttämölle

Lähes tarkalleen vuosi sitten ilmestyi kirjoittamani kirja Kari Hakala – kiihko ja kutsumus (Kirjapaja). Olen jälkeenpäin palannut monta kertaa sen syntyprosessiin. Minulta on myös kysytty, miten tehdä elämäkerta elävästä ihmisestä. Vastaus: yhteistyössä ja oman näkemyksen mukaan.

Näyttelijä-ohjaaja Kari Hakalasta kertova kirja on enemmän henkilökuva kuin elämäkerta. Lähteitä – lehtihaastatteluja ja teatterikritiikkejä - on käytetty useita kymmeniä. Mies tunnetaan kirkollisissa piireissä jo 80-luvun puolivälistä alkaen suorapuheisena näyttelijänä. Monologinäytelmä Markuksen evankeliumi oli 90-luvun lopun merkittävä valtakunnallinen teatteri-ilmiö. Suuri yleisö tuntee Hakalan ennen kaikkea Metsolat -tv-sarjasta, joka esitettiin uusintana viime vuonna.

Henkilökuvakirjan tekeminen on ammattitoimittajalle varmaan helpompaa kuin sellaiselle, jolle kirjoittaminen ja tiedonhankinta on vähemmän tuttua. Arvioin, että työmäärältään Hakala-kirja vastasi noin 30 suurta henkilöhaastattelua.

Kirjoittajan kannalta ongelmallista oli kokonaisuus. Normaalisti lehtijutut ovat pyrähdyksiä kirjaan verrattuna. Jutullakin on aina rakenne, mutta kirjan rakenne on toisenlainen, vaativampi. Kirja ei synnyt laittamalla lehtijuttuja peräkkäin.

Jälkeenpäin olen muistellut paljonkin kirjan haastattelusessioita. Niitä oli Karin kanssa kymmenen. Seitsemän tapahtui tamperelaisen ravintola Tiiliholvin kabinetissa. Istuimme 4-5 tuntia kerralla ja kävimme lävitse asioita kronologisesti, minä kyselin, Kari vastaili.

Ensimmäisessä tapaamisessamme pyysin Karia piirtämään elämänsä viivana. Alussa oli syntymä ja toisessa päässä nykyhetki. Pyysin häntä merkitsemään elämänsä merkittävät tapahtumat viivalle. Niin pääsimme vauhtiin.

Kari sanoi haastatteluhetkiämme ilmaiseksi terapiaksi. Pakotin hänet muistamaan ja tulkitsemaan. Saatoin vedota vanhoihin lehdissä olleisiin haastattelulausuntoihin. Vaikuttavin kommentti käsikirjoitusvaiheessa oli Karin vaimolta Maritalta. Hänen mielestään olin onnistunut kertoman Karista jotain sellaista, jota hänkään ei ollut tiennyt. Aika paljon sanottu.

Kun kirja oli valmis ja lämpimäiskappale kädessäni, se alkoi elää omaa elämäänsä. En ole mielessäni kirjoittanut vaihtoehtoisia versioita. Sallittakoon vielä oma arvio: Kari Hakala – kiihko ja kutsumus on sekä kohteensa että kirjoittajansa näköinen kirja. Se kertoo ennen kaikkea taitelijan kutsumuksesta.

P.S.
Kari Hakala on pitkästä aikaa mahdollista nähdä näyttämöllä ensi syksynä. Hänellä on kiinnitys (1 + 1 vuotta) Rauman kaupunginteatterissa ja keskeinen osa Tapio Koivukarin romaanista Luodetuulen maa (Like) tehdyssä dramatisoinnissa. Hakala myös ohjaa Raumalle syksyllä Tuomas Parkkisen näytelmän Madaamit. Kari is back!

perjantai 5. maaliskuuta 2010

Sallimus lukijan palveluksessa

Joukko toisilleen entuudestaan tuntemattomia ihmisiä kohtaa sattumalta. He kulkevat omia polkuja samalla laiturille, josta alkaa yhteinen matka. Se voi olla lyhyt kuin katseiden vaihto kadunkulmassa tai yhteisen kokemuksen synnyttämän pitkän ystävyyden alku.

Tällaisessa tarinassa kertoja on todellinen Jumala, sillä hän ohjaa henkilöitä Sallimuksen päättäväisyydellä.

Kyse on kerronnan tavasta, joka on paitsi tuttu myös erittäin muodikas. Ja aivan erityisen suosittua se on elokuvissa ja tv-sarjoissa. Etuliite episodi yrittää määritellä tätä ”jumalallista” kerronnan tapaa. Löyhät itsenäiset jaksot muodostavat kokonaisuuden ikään kuin ennakoivan suunnitelman mukaan (joka tarinan kertojalla aina on!).

Ranskalaisen Valérie Tong Cuongin romaani Pariisissa, sattumalta (Tammi) on episodiromaani. Siinä on kyse kohtalon pyörähdyksistä ja tapahtumakarusellista. Viisi satunnaista ihmistä päätyy eräänä kauniina päivänä sairaalaan eri syistä.

Tarinaa kerrotaan ihminen kerrallaan. He muistelevat, käyvät sisällöllisiä vuoropuheluita ja ovat matkalla kohti kohtaloaan. Viisi päähenkilöä ovat kukin omalla tavallaan onnettomia, mutta kohtaaminen sairaalassa saa heidät toisiin aatoksiin. Toivo syttyy. Elämällä on vielä paljon tarjottavaa.

Pariisissa, sattumalta on samalla kertaa sympaattinen ja hieman konstaileva, kikkaileva kerronnassaan, ei mikään suuri tai edes kovin merkittävä romaani, mutta sopii hyvin kohtalonomaisen episodirakenteen esimerkiksi.

Miksi episodirakenne on niin suosittu? Se antaa lukijalle/katsojalle tunteen kokonaisuuden hallinnasta. Hän voi myös valita suosikkinsa, joiden vaellus kiinnostaa enemmän kuin toisten edesottamukset. Seuratessaan episodirakennetta lukija pysyy myös helpommin hereillä. Kirjallisuus ei nukuta, vaan valvottaa.