perjantai 25. helmikuuta 2011

Kabbala kolkuttaa

Sain käsiini belgialaisen Geert Kimpenin Kabbalisti-romaanin saatesanoin: ”Tää on jotain hirveetä roskaa”. Hirveä roska yhdistyneenä uskontoon on aina kiinnostavaa, varsinkin kun kabbala itsessään on erään tulkinnan mukaan aidosti molempia.

Kabbala on muodikas uskonto, jota ovat pitäneet esillä (mm. punainen rannenauha) viihdemaailman tähdet, kuten Madonna, Britney Spears, Demi Moore ja Mick Jagger. Mutta 1980-luvun puolivälissä Los Angelesissa entisen vakuutusmyyjä Philip Bergin perustamalla uuskabbalalla on vain vähän tekemistä alkuperäisen kabbalan eli juutalaisuuden mystisen suuntauksen kanssa.

Keskiajalla Euroopassa kehitetty kabbala on tunnettu erityisesti lukumystiikastaan. Kirjainten lukuarvoja laskemalla ja yhdistelemällä saadaan salaista tietoa. Toora eli heprealaisen Raamatun alkuosaa, viittä Mooseksen kirjaa tutkimalla kabbalistille avautuu mystisiä merkityksiä. Kabbala on esoteerinen oppi eli sen harjoittaja saa ekstraymmärrystä maailman syvärakenteesta.

Hajjim Vital (Chaim Vital) on yksi keskeisistä kabbalan kehittäjistä. Hän eli 1543-1620. Vitalin nuoruusvuosiin keskittyvä Geert Kimpenin esikoisromaani Kabbalisti avaa kiinnostavalla tavalla tätä juutalaisuuden vähemmän tunnettua sivujuonnetta. Lukijan kannalta ongelmallista vain on, että hän ei voi tietää milloin Kimpen ammentaa kabbalasta ja milloin sepittää omiaan. Varmaan kumpaakin tapahtuu, onhan kyseessä sepite, fiktio. Kirjan lopussa tosin on 50 kirjan lähdeluettelo, joten pohjatöitä Kimpen, koulutukseltaan elokuvaohjaaja, on selvästi tehnyt.

Kabbalisti (De Kabbalist 2006, suomennos 2011 Titia Schuurman, Bazar) ei kuitenkaan ole pelkää viihderoskaa, vaikka siinä elämänkatsomuksellisen viisauspohdinnan rinnalla kuljetetaan myös ”aistillista” tarinaa eli miehen ja naisen välistä rakkautta. Sekin näyttäytyy hetkellisestä kökköydestään huolimatta lopulta filosofian vertauskuvana. Keskeisessä selittävässä roolissa ovat juutalaisen taruston Shekhina ja Lilit. Shekhina on Jahven feminiini puoli, ja myös jumalallinen naisessa. Lilit puolestaan on naisen lihallisuus.

Hajjimin Vitalin tarina on matka kohti kutsumusta ja tehtävää. Kirja opettaa, että jos ihmisellä ei ole lainkaan toiveita, hän sammuu kuin luhistuva tähti. Romaanissa Hajjim on aikansa tunnetun kabbalistin Jitshak Lurijan (1534-1572) oppilaana ja kirjaa ylös tämän opetuksia (ja rakastuu tämän tyttäreen). Hajjim kokee kirjoittaneensa kirjan itse, mutta Lurija ottaa sen omiin nimiinsä. Tässä on kasvun paikka Hajjimille: onko oma nimi asiaa tärkeämpi. Muutoinkin Hajjimia koetellaan monin tavoin Kabbalistissa, sillä kyse on kasvutarinasta. Se keskittyy ajanjaksoon, jolloin luodaan pohja päähenkilön myöhemmälle suuruudelle.

Kabbalisti kertoo Paulo Coelhon ja Dan Brownin innoittamassa hengessä mehukkaan stoorin, jossa on opettavaisen tarinan selkeyttä ja vertauskuvallisuutta, mutta myös viihteen antamaa sujuvuutta. Tarinassa yliluonnollinen on luonnollista ja liitonarkkukin löytyy. Hups, taisin paljastaa mytologiaa tuntevalle lukijalle jo liikaa…

Kabbalistissa on seitsemän osaa ja 72 lukua. Ensin mainittu on (hengellisen) täydellisyyden luku, jälkimmäisellä viitataan Jumalan salattujen nimien lukumäärään.

(Teksti julkaistu ensin Lukupiiri-blogissa)

lauantai 19. helmikuuta 2011

Askeleen lähempänä Proustia

Haa, projekti etenee! Alan löytää rohkeutta tarttua Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan ensimmäiseen osaan (Swanin tie: Combray). Marcel Proustin järkäle ei tunnu enää niin mahdottomalta. Mielikuvissa näen itseni jo lukemassa teosta. Levollisena ja vapaana.

Yöpöydälläni kuluu nyt (jälleen!) verkkaiseen (koko homma perustuu hitaudelle, ajan maistelulle!) Olaf Lagercrantzin Proustia lukiessa (Otava). Teksti on iättömän oloista, alunperin se on kirjoitettu 1992. Juuri nyt olen kohdassa jossa Lagercrantz pohtii Proustin homoseksuaalisuutta ja sen vaikutusta teokseen.

Jälkikäteen Proustia arvosteltu siitä, että hän pysyi kaapissa ja kuiskaili. Hänen olisi pitänyt astua ulos ja huutaa julki identiteettinsä. – Voi mitä hurskastelua! Mitä yksinkertaisuutta! Lagercrantzkin toteaa: ”Mikäli Proust olisi astunut esiin homoseksuaalina ja vaatinut tunnustusta ja arvonantoa, hän ei enää olisi ollut homoseksuaalisuuden edustaja...”

En tarkoita, että 1900-luvun alun asenteet homoseksuaalisuutta kohtaa tuottivat kiinnostavampaa ihmisen identiteettiä ja olemista luotavaa kirjallisuutta kuin avoimien kaapinovien aika. Se tuotti erilaista. Tiheää ja peittävyytensä ansioista kiehtovaa. Kadonnutta aikaa etsimässä on aikansa tuote, mutta myös ajattomuuden. – Nyt puhun suulla suuremmalla, sillä olen vasta proustilaisuuden noviisi, matkalla jännittävään, kiehtovaan ja pelottavaan sanataidekudokseen.

Todistajalausuntojen mukaan se ken etsii kadonnutta aikaa löytää jotain myös omasta itsestään ja olemisen kerroksellisuudesta, muistoista, toistosta...

(Edellinen Kadonnutta aikaa etsimässä -postaukseni oli 6.2.2010. Kesti siis vuoden päivät ennen kuin pääsin edes hitusen eteenpäin Proust-projektissa. Katsotaan, mikä on seuraava askel Lagercrantzin jälkeen. Ja koska sen otan.)

lauantai 12. helmikuuta 2011

Arkkipiispa osti pokkarin

Yksi elämän suuria nautintoja on ostaa lukemista matkalle. Sen voi tehdä hyvissä ajoin ennen matkaa hifistellen tai viime hetkellä lentoasemalta ex tempore.

Pokkari kainaloon ja koneeseen!

Arkkipiispa Kari Mäkinen osti Saksassa lentoasemalta itselleen Philip Rothin kirjan The Humbling. Kyseessä on Rothin 30. kirja ja se ilmestyi alunperin 2009. (Todennäköisesti kyse on pokkarista, vaikka Mäkinen ei sitä erikseen kerro.)

Mäkisen tuoreesta lukuelämyksestä voi lukea Kirkon tiedotuskekuksen ylläpitämästä Lukupiiri-blogista:

http://www.pod.fi/lukupiiri/

Mäkinen valitsi kirjan osittain ohuuden perusteella (140 sivua) ja uskoi lukevansa sen lennon aikana. Mutta toisin kävi.

“Luin viimeiset sivut sellaisena iltana, kun päivällä olin kuunnellut keskustelua kirkon tulevaisuusselonteosta. En ollut aivan varma, puhuivatko ne samasta maailmasta. Molempien maailma oli kuitenkin juuri tämä jossa elän. Molempien aika oli juuri tämä”, Mäkinen kirjoittaa.

Mitä sinä otat matkalle mukaan luettavaksi?

lauantai 5. helmikuuta 2011

Parnasso pistää parastaan

Posti toi Parnasson. Lehti juhlii 60-vuotista taivaltaan. On siis aika pohtia omaa suhdettaan tuohon instituutioon, jota myös kirjalliseksi aikakauslehdeksi kutsutaan.

Muistan Parnasson jo nuoruudestani. Ensikontakti tapahtui 1970-luvun alussa. Harrastin kirjoittamista, runoutta. Törmäsin aikuismaiseen lehteen todennäköisesti ensimmäisen kerran kirjastossa. Ymmärsin, että kyse on Kirjallisuudesta, isolla kirjaimella. Poikaset älkööt vaivautuko.

Vasta 2000-luvun alussa uskaltauduin siirtyä, nousta, uudelle tasolle: ryhdyin Parnasson kestotilaajksi. Turun kirjamessuilla oli silloisen kustantajan Yhtyneitten Kuvalehtien ständi ja hyvä tarjous. Epäsäännöllinen Parnasso-suhteeni muuttui säännölliseksi.

Aikaisemmin olin vain satunaisten käsiini osuvien lehtien varassa. Muistan myös muutaman kerran ostaneeni Parnasson. Tunsin silloin itseni paremmaksi ihmiseksi. Fiksummaksi ja taiteellisemmaksi. Tietoisuus lehdestä ja sen merkityksestä oli minulle kaikki vuodet vastaansanomaton.

Jokin lehdessä on kuitenkin aina harannut vastaan, tökkinyt. Mikä? Varmaan kirjallisuusmaisuus, tekstin ylevöitetty nousu arjen yläpuolelle. Eliittisyys. Toisaalta juuri tämä ajattomuus, litteräärin jumaluuden perään haikailu, on tehnyt Parnassosta samalla kertaa puoleensavetävän ja pelottavan.

Edellä sanottu sopii myös pyhyyden käsitteeseen. Parnassossa on jotain samaa, senhän paljastaa nimikin, taiteen, eritoten runouden ja muusain tyyssija. Laakerikruunuin palkittujen kirjallisten henkien Hall of Fame. Lehti ei kätke itseymmärrystään ja syvintä olemustaan. Lehden sivuilla uhrataan runouden jumalille ja levätään kirjallisten tuulien ja käännöshelmien lempeässä ymmärryksessä.

Parnasso sijaitsee maamme kirjallisuuden kaikkein pyhimmässä. Lehdellä on asema, mutta mikä parasta, se ei öykkäröi eikä käytä asemaansa vääriin. Siihen se on liian sivistynyt. Ja kirjallinen. Niin ainakin haluan uskoa.

Parnassoa tilaamalla ja lukemalla osallistun kirjallisuuskulttiin.

Oi, niin mieluusti sen teen!