Näytetään tekstit, joissa on tunniste aika. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste aika. Näytä kaikki tekstit

torstai 29. toukokuuta 2014

Lenkkeilijän runot


Kirjallista muuttoa, osa 2

Kirjahyllyn harvennuksen alkumietinnässä käteen osui Anja Erämajan Töölönlahti (WSOY 2013) Hauskaa, kierrän itsekin kyseistä lahtea ja niin näkyy tekevän juosten myös kertojaäänikin. Siitä tekstin rytmi.

Tunnistettavat paikat tekevät runoista kiinnostavia, vaikka sisällöstä ei aina saisikaan kiinni tai kielen avulla tehtyjen sisäisten ja ulkoisten havaintojen osuvuus, assosiatiivisuus ja merkitys eivät aina kolahtaisikaan. Vaan tämä on kaiken runouden perusdilemmaa: osua yleisesti yksityiseen.

Taitavasti rakennettu teksti on tiheä ja vapaa. Se puhuu kenelle haluaa. Ja kenellä on korvat kuulla.

Kirja on jaettu kolmeen osaan Syksyyn, Talveen ja Kevääseen. Prologiruno paikantaa aikaa.

”Täsmällisiä ovat vain kellot. / Minun aikani sinun aikasi kainalossa, / sinun pitkä sekuntisi minun sydämessäni, / vanhan auringon vastavalossa ajan rönsyt.”

Töölönlahti sai Nihil Interitin teospalkinnon. Lisäksi Helsingin kirjailijat ry. valitsi Anja Erämajan vuoden 2014 helsinkiläiskirjailijaksi.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Parnassolle paikka


Parnasson kuuliaisena tilaajan olen tuntenut huonoa omatuntoa. En nimittäin oikein saa lehteä luetuksi, vaikka jutut ja kirja-arviot vaikuttavat etukäteen vilkaistuna erinomaisen kiinnostavilta. Mutta en saa niitä luetuksi.

Jotenkin työpäivän jälkeen Parnasso ei ole mielestäni rentoutumiskeino numero yksi.

Mutta nyt olen löytänyt Parnasso-hetkeni. Kiikutan lehdet mökille ja luen siellä. Kiireettömässä ilmapiirissä Parnasson jotenkin ajaton teksti toimii.

Tietysti olisi hyvä löytää sama kiireettömyyden keidas arkisen hyppyytyksen keskellä, mutta ei. Hyvä että sentään mökillä.

Grantakin alkaa ilmestyä suomeksi. Pitänee tutustua – kunhan aikaa löytyy.

Aikaa on sille mitä pitää tärkeänä.

Totta, mutta ei aina ihan niin yksioikoisesti. Elämä ei tottele imperatiiveja.

Lukemalla pysyy vireessä, löytää omat välttämättömät pakopaikkansa, keitaat joiden lempeässä valossa ja viileydessä ymmärtää todellisuuden, joka ei ole uutisten, netin tai stereotypioiden todellisuutta, vaan omanlaistaan olemassaolon elinvoimaa.


lauantai 19. maaliskuuta 2011

Ajan hammas puree

Aikaa ei voi pysäyttää, mutta sen liikettä voi seurata. Kellosta. Ja katsomalla ympärilleen. Maailmaa.

Kun täytin 50 muutama vuosi sitten, kiinnostuin ajasta. Aika veti puoleensa ja kyselytti. Kirjoitin kirjan Stop – enemmän aikaa, vähemmän kiirettä. Se ilmestyi alkuvuodesta 2008. Ehkä sain sanottua sillä hetkellä olennaisen, ainakin aikakutina hellitti.

Kirjaa tehdessäni kiinnostuin kelloista toden teolla. Olivat ne aikaisemminkin kiehtoneet, mutta nyt niihin tuntui kasautuvan symboliikkaa. Kello on paitsi käytännöllinen työkalu myös vertauskuvallinen yritys hallita aikaa.

Viime viikkoina olen lähes päivittäin selaillut kirjaa nimeltä Mini Watch Bible Volume 1 (Tectum 2008). Kirjassa on 430 sivua ja tekstiä tuskin nimeksikään. Se on syntynyt yhteistyössä "tyyli ja muotoilulehti" International Watchin (iW) kanssa. Kirja esitteelle komein kuvin kelloja, ei muuta.

Siinä niitä on sivutolkulla: Lange & Shöne, Patek Philippe, Audemars Piguet, IWC, Glashütte, Jeager le Coultre, Panerai, Vacheron Constantin ja niin edelleen. Kellojen ystävät tietävät mistä puhun, henkilöauton hintaisista aikaraudoista.

Kuvat rannekelloista kiehtovat ja tarjoavat lepoa työpäivän jälkeen. Aika. Kunpa minulla olisi sitä. Tai jos en voi saada aikaa, toisiko kello lohtua?

”Kello-Raamattu” on siis mitä viihdyttävin kirja. Samalla huomaan pohtivani, pitäisikö ostaa uusi kello, mekaaninen tietenkin. Sekin on osa viihdyttävyyttä, haaveilu.

lauantai 19. helmikuuta 2011

Askeleen lähempänä Proustia

Haa, projekti etenee! Alan löytää rohkeutta tarttua Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan ensimmäiseen osaan (Swanin tie: Combray). Marcel Proustin järkäle ei tunnu enää niin mahdottomalta. Mielikuvissa näen itseni jo lukemassa teosta. Levollisena ja vapaana.

Yöpöydälläni kuluu nyt (jälleen!) verkkaiseen (koko homma perustuu hitaudelle, ajan maistelulle!) Olaf Lagercrantzin Proustia lukiessa (Otava). Teksti on iättömän oloista, alunperin se on kirjoitettu 1992. Juuri nyt olen kohdassa jossa Lagercrantz pohtii Proustin homoseksuaalisuutta ja sen vaikutusta teokseen.

Jälkikäteen Proustia arvosteltu siitä, että hän pysyi kaapissa ja kuiskaili. Hänen olisi pitänyt astua ulos ja huutaa julki identiteettinsä. – Voi mitä hurskastelua! Mitä yksinkertaisuutta! Lagercrantzkin toteaa: ”Mikäli Proust olisi astunut esiin homoseksuaalina ja vaatinut tunnustusta ja arvonantoa, hän ei enää olisi ollut homoseksuaalisuuden edustaja...”

En tarkoita, että 1900-luvun alun asenteet homoseksuaalisuutta kohtaa tuottivat kiinnostavampaa ihmisen identiteettiä ja olemista luotavaa kirjallisuutta kuin avoimien kaapinovien aika. Se tuotti erilaista. Tiheää ja peittävyytensä ansioista kiehtovaa. Kadonnutta aikaa etsimässä on aikansa tuote, mutta myös ajattomuuden. – Nyt puhun suulla suuremmalla, sillä olen vasta proustilaisuuden noviisi, matkalla jännittävään, kiehtovaan ja pelottavaan sanataidekudokseen.

Todistajalausuntojen mukaan se ken etsii kadonnutta aikaa löytää jotain myös omasta itsestään ja olemisen kerroksellisuudesta, muistoista, toistosta...

(Edellinen Kadonnutta aikaa etsimässä -postaukseni oli 6.2.2010. Kesti siis vuoden päivät ennen kuin pääsin edes hitusen eteenpäin Proust-projektissa. Katsotaan, mikä on seuraava askel Lagercrantzin jälkeen. Ja koska sen otan.)

lauantai 6. helmikuuta 2010

Kadonnutta aikaa etsimässä

Otsikko viittaa sekä Marcel Proustin 10-osaiseen romaaniin että minulle tärkeään projektiin: ajan etsimiseen, jotta voisin lukea Proustin kirjan.

Proustin veli Robert on sanonut: "Ikävä tosiasia on, että ihmisen pitää olla pitkään sairas tai sitten hänen täytyy katkaista jalka ennen kuin hänen on mahdollista lukea Kadonnutta aika etsimässä."

Olen ostanut kaikki kymmenen osaa kustantajalta (Otava) ja ne ovat siistissä rivissä kirjahyllyssäni. Odottavat oikeaa hetkeä.

Yöpöydälläni on jo Olaf Lagercrantzin Proustia lukiessa (Otava). Sen johdanto alkaa: "Monen vuoden ajan olen lukenut lähes yksinomaan Marcel Proustin romaania Kadonnutta aikaa etsimässä. Olen tuijottanut sen valtaisiaa kudosta ja yrittänyt seurata sen muutamia lankoja. Kirjasta on tullut minulle koti, se on antanut minulle turvaa."

En tiedä, miten Proustista tuli minulle alati tihenevä pakkomielle. Tuntuu että kirjallisuudenystävänä en ole mikään enkä kukaan, jos en ole lukenut tuota hitaasti soljuvaa kielellistä kudosta. Ehkä olen vasta nyt kypsä tarttumaan tähän moderniin klassikkoon.

Ensimmäinen askel oikeaan suuntaan oli, kun kävin katsomassa viime syksynä Q-teatterissa näytelmän Jälleen löydetty aika. Esitys oli hyvä ja intensiivinen, mutta, kuten eräs kriittikko totesi, se tuntui tapahtuvan oudossa tyhjiössä: proustilainen universum leijui 2000-luvun tavoittamattomissa.

Juuri se tuntuukin haasteelliselta. Astuminen muistamisen iättömyyteen.