Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjat. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 28. lokakuuta 2020
maanantai 6. kesäkuuta 2011
Go go, Guermantes!
Periytyykö sosiaalinen pääoma? Totta kai periytyy, kasvatuksen ja meemien eli ”kulttuuristen geenien” myötä. Tästä ilmiöstä Marcel Proust kirjoittaa Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin kuudennessa osassa (Guermantesin tie 2, suom. Inkeri Tuomikoski, Otava 1986).
Valtaosa kirjasta nimittäin käsittelee Guermantesin ylhäisaatelissuvun erityispiirteitä ja vertaa heitä muihin aatelissukuihin. Kuvaus on niin laaja ja yksityiskohtainen, rönsyilevä ja tarkka, että lukijaa alkaa huvittaa. Tapahtuu ilmiö, josta käytetään ilmaisua ”kirjan maailma imaisi minut mukaansa”.
Haluaisin kertojan tavoin uskoa Guermantesien henkevyyteen (!) ja tarunhohtoiseen elämään, vaikka kertojan kanssa olen todistamassa heidän tavallisuuttaan, ilkeyttään ja arkisuuttaan. Herttuatar Oriane de Guermantes vaikuttaa ristiriitaisuuksineen ja ilkeine nokkeluuksineen kuitenkin tavallista kiinnostavammalta tyypiltä ja hän onkin pitkin matkaa kertojan suurennuslasin alla.
Kun kirjan maailma tempaisee lukijan mukaansa, hän uskoo lukemansa, koska haluaa uskoa. Hän täydentää aukkopaikat ja kuvittelee omien kokemustensa perustella tapahtumapaikat ja henkilöt, vaikka Proustin tapauksessa kirja tarjoaa tavanomaista tarkempaa kuvausta ja psykologiaa. Lukijalla on kuitenkin oikeus elää kirjan maailmassa ja tehdä siitä omansa.
Kadonnutta aikaa etsimässä on oma maailmansa, joka kommunikoi nykyhetken kanssa tuskin lainkaan ja samalla kristallinkirkkaasti. Esimerkiksi kuvaukset seurapiirien ja salonkien sosiaalisesta nokittelusta ovat pohjimmiltaan samaa kuin meidän aikamme julkkis- ja suihkuseurapiirien touhut. Proustin kuvaamana aikana (Guermantesin tie 1-2:n tapahtumat sijoittunevat vuosiin 1897-99) lehdissä oli pieniä uutisia, joissa lueteltiin keitä kaikkia merkittäviä, tärkeitä, tunnettuja, henkeviä ja arvovaltaisia oli läsnä kenenkin kutsuilla. Samoja ”juorupalstoja” pullistelevat meidänkin naistenlehtemme: kuka ollut minäkin leffan ensi-illassa tai uuden design-myymälän avajaisissa.
Kirjan alkupuolella Albertine astuu taas kertojan elämään, mutta tapaaminen jää vielä hieman ilmaan, hahmottumatta, vaikka jännitteitä (orastavaa pakkomielteenomaista rakkautta?) siihen sisältyykin. Guermantesin tarunhohtoinen maailma kuitenkin tempaa kertojan (ja lukijan) mukaansa kirjan lopussa parin sadan sivun ajaksi.
Pakko tunnustaa, että mikäli on päässyt À la recherche du temps perdu -romaanissa sen kuudenteen osaan, on pakostakin sisällä kirjan maailmassa. Tuskin kukaan teosta pelkästä velvollisuudentunnosta pystyy lukemaan.
Seitsemäs osa (Sodoma ja Gomorra I-II) on minulla jo täyttä päätä luvussa. Se on sivumäärältään kymmenosaisen sarjan paksuin 552 sivullaan.
Valtaosa kirjasta nimittäin käsittelee Guermantesin ylhäisaatelissuvun erityispiirteitä ja vertaa heitä muihin aatelissukuihin. Kuvaus on niin laaja ja yksityiskohtainen, rönsyilevä ja tarkka, että lukijaa alkaa huvittaa. Tapahtuu ilmiö, josta käytetään ilmaisua ”kirjan maailma imaisi minut mukaansa”.
Haluaisin kertojan tavoin uskoa Guermantesien henkevyyteen (!) ja tarunhohtoiseen elämään, vaikka kertojan kanssa olen todistamassa heidän tavallisuuttaan, ilkeyttään ja arkisuuttaan. Herttuatar Oriane de Guermantes vaikuttaa ristiriitaisuuksineen ja ilkeine nokkeluuksineen kuitenkin tavallista kiinnostavammalta tyypiltä ja hän onkin pitkin matkaa kertojan suurennuslasin alla.
Kun kirjan maailma tempaisee lukijan mukaansa, hän uskoo lukemansa, koska haluaa uskoa. Hän täydentää aukkopaikat ja kuvittelee omien kokemustensa perustella tapahtumapaikat ja henkilöt, vaikka Proustin tapauksessa kirja tarjoaa tavanomaista tarkempaa kuvausta ja psykologiaa. Lukijalla on kuitenkin oikeus elää kirjan maailmassa ja tehdä siitä omansa.
Kadonnutta aikaa etsimässä on oma maailmansa, joka kommunikoi nykyhetken kanssa tuskin lainkaan ja samalla kristallinkirkkaasti. Esimerkiksi kuvaukset seurapiirien ja salonkien sosiaalisesta nokittelusta ovat pohjimmiltaan samaa kuin meidän aikamme julkkis- ja suihkuseurapiirien touhut. Proustin kuvaamana aikana (Guermantesin tie 1-2:n tapahtumat sijoittunevat vuosiin 1897-99) lehdissä oli pieniä uutisia, joissa lueteltiin keitä kaikkia merkittäviä, tärkeitä, tunnettuja, henkeviä ja arvovaltaisia oli läsnä kenenkin kutsuilla. Samoja ”juorupalstoja” pullistelevat meidänkin naistenlehtemme: kuka ollut minäkin leffan ensi-illassa tai uuden design-myymälän avajaisissa.
Kirjan alkupuolella Albertine astuu taas kertojan elämään, mutta tapaaminen jää vielä hieman ilmaan, hahmottumatta, vaikka jännitteitä (orastavaa pakkomielteenomaista rakkautta?) siihen sisältyykin. Guermantesin tarunhohtoinen maailma kuitenkin tempaa kertojan (ja lukijan) mukaansa kirjan lopussa parin sadan sivun ajaksi.
Pakko tunnustaa, että mikäli on päässyt À la recherche du temps perdu -romaanissa sen kuudenteen osaan, on pakostakin sisällä kirjan maailmassa. Tuskin kukaan teosta pelkästä velvollisuudentunnosta pystyy lukemaan.
Seitsemäs osa (Sodoma ja Gomorra I-II) on minulla jo täyttä päätä luvussa. Se on sivumäärältään kymmenosaisen sarjan paksuin 552 sivullaan.
perjantai 6. toukokuuta 2011
Taivaallista lihahyytelöä
Taivasta on tapana verrata milloin mihinkin, harvemmin kuitenkaan lihahyytelöön. Marcel Proust tällaisen vertauksen kuitenkin tekee, ei taivaaseen paikana – vaikka siihen suuntaankin kuvaa voisi kehitellä - vaan taivaan väriin.
Kadonnutta aikaa etsimässä -romaaniin Neljännessä osassa (Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 2, sivu 200, suom. Inkeri Tuomikoski) sanotaan:
”Samankaltainen siekale punaista merellistä taivasta kuin se jonka näin Combrayssa kiviristin yläpuolella tullessani kävelyltä ja valmistautuessani käväisemään keittiössä ennen illallista, yhtä tiiviinä ja kirpeänä kuin lihahyytelö ja kohta sen jälkeen, allaan kylmäksi käynyt meri, sininen kuin säyneen selkä, yhtä rusottava kuin lohi, jota meille kohta tarjoiltaisiin Rivebellessä, viritti mielihyvää jota tuntisin pukeutuessani asianmukaisesti illallista varten.”
Lause on huikea. Se sisältää runollisen terävän maisemakuvauksen, muistojen esiin nostamat tunteet ja nykyhetken läsnäolon, odotuksen ja tulevaisuuden.
Mikä väristä onkaan alatoopi ollut Proustin aikoihin Ranskassa? Edellä olevan kuvauksen pohjalta voin kuvitella ja jopa maistaa sen, kuten tarjolla olevan lohenkin. Visuaalinen elämys muuttuu makuaistin tapailuksi lukijan mielessä, vaikka Proustilla yleensä maku (ja tuoksu) synnyttää muiston ja elämyksen.
Harvoin kirjaa lukiessani kiinnityn yhteen lauseeseen, palaan siihen, katselen ja maistelen sitä. Proustia lukiessa lauseita (monin verroin pitempiä kuin edellä lainattu) löytyy vaikka kuinka paljon.
Nyt ymmärrän paremmin niitä ihmisiä, jotka kerta toisensa jälkeen palaavat Proustiin ja haluavat etsiä omaa kadonnutta aikaansa freskosta, valtaisista kudoksesta, mielleyhtymien, muistojen ja tarkkojen havaintojen verkostosta, jonka kirjailija heidän eteensä luo.
Project Proustini siis jatkuu!
Kadonnutta aikaa etsimässä -romaaniin Neljännessä osassa (Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 2, sivu 200, suom. Inkeri Tuomikoski) sanotaan:
”Samankaltainen siekale punaista merellistä taivasta kuin se jonka näin Combrayssa kiviristin yläpuolella tullessani kävelyltä ja valmistautuessani käväisemään keittiössä ennen illallista, yhtä tiiviinä ja kirpeänä kuin lihahyytelö ja kohta sen jälkeen, allaan kylmäksi käynyt meri, sininen kuin säyneen selkä, yhtä rusottava kuin lohi, jota meille kohta tarjoiltaisiin Rivebellessä, viritti mielihyvää jota tuntisin pukeutuessani asianmukaisesti illallista varten.”
Lause on huikea. Se sisältää runollisen terävän maisemakuvauksen, muistojen esiin nostamat tunteet ja nykyhetken läsnäolon, odotuksen ja tulevaisuuden.
Mikä väristä onkaan alatoopi ollut Proustin aikoihin Ranskassa? Edellä olevan kuvauksen pohjalta voin kuvitella ja jopa maistaa sen, kuten tarjolla olevan lohenkin. Visuaalinen elämys muuttuu makuaistin tapailuksi lukijan mielessä, vaikka Proustilla yleensä maku (ja tuoksu) synnyttää muiston ja elämyksen.
Harvoin kirjaa lukiessani kiinnityn yhteen lauseeseen, palaan siihen, katselen ja maistelen sitä. Proustia lukiessa lauseita (monin verroin pitempiä kuin edellä lainattu) löytyy vaikka kuinka paljon.
Nyt ymmärrän paremmin niitä ihmisiä, jotka kerta toisensa jälkeen palaavat Proustiin ja haluavat etsiä omaa kadonnutta aikaansa freskosta, valtaisista kudoksesta, mielleyhtymien, muistojen ja tarkkojen havaintojen verkostosta, jonka kirjailija heidän eteensä luo.
Project Proustini siis jatkuu!
tiistai 3. toukokuuta 2011
Kirja vai ruusu?
Mies, lahjoitatko naiselle punaisen ruusun? Nainen, lahjoitatko miehelle kirjan? Pitäisi, sillä tänään on kirjan ja ruusun päivä.
Vai pitäisikö?
Kirjan ja ruusun päivä on kaunis perinne, mutta pohjimmiltaan kirjakauppiaiden mainoskikka. Eikä siinä mitään pahaa. Kirja tarvitsee ja ansaitsee ruusuja ympärilleen. Kirja tarvitsee tunteita ja mielikuvia. Lukeva ihminen on parempi ihminen. Lukeva ihminen on lähempänä toisia, hän on avoimempi ja viisaampi...
Nykyinen Kirjan ja ruusun päivän perinne juontuu Espanjan Kataloniaan ja vuoteen 1926. Taustalla on kuitenkin vanha legenda Pyhästä Yrjöstä (joka on Katalonian suojelupyhimys) sekä katalonialainen kirjallisuuspalkinto, jossa voittaja sai palkkioksi kukkia.
”Virallinen” Kirjan ja ruusun päivä on 23.4., mutta eri maissa tapahtumaa vietetään omien almanakkojen mukaan. Meillä se on sopivasti äitienpäivän edellä, jolloin myös ostetaan kirjoja ja annetaan kukkia.
Mutta sitä olen aina miettinyt, että miksi nainen saa kukan, mutta vain mies kirjan. Kirjan ja ruusun päivä on kirjakauppiaiden tempaus, ei kukkakauppiaiden, vaikka hekin hyötyvät. Eikö nainenkin haluaisi kirjan? Ja ehkä joku mieskin voisi ilahtua, jos nainen tuo hänelle kukkia.
Ja sitäkin olen miettinyt, että minkälainen Kirjan ja ruusun päivän kirjan pitäisi olla? Runollinen, viihteellinen, tiedollinen, filosofinen, elämänhallinnallinen vai kuvallinen? Nykyaikana voi antaa kirjan myös sähköisessä muodossa, jos naisella (tai miehellä) on lukulaite, mutta se ei liene millään tavalla romanttista.
Kirjan ja punaisen ruusun, sydänveren ja rakkauden symbolin, yhdistäminen on pysyvän ja katoavan liitto. Siitä lukemisessakin on kysymys, katoaviin hetkiin juurtumisesta: olen olemassa kun luen.
Vai pitäisikö?
Kirjan ja ruusun päivä on kaunis perinne, mutta pohjimmiltaan kirjakauppiaiden mainoskikka. Eikä siinä mitään pahaa. Kirja tarvitsee ja ansaitsee ruusuja ympärilleen. Kirja tarvitsee tunteita ja mielikuvia. Lukeva ihminen on parempi ihminen. Lukeva ihminen on lähempänä toisia, hän on avoimempi ja viisaampi...
Nykyinen Kirjan ja ruusun päivän perinne juontuu Espanjan Kataloniaan ja vuoteen 1926. Taustalla on kuitenkin vanha legenda Pyhästä Yrjöstä (joka on Katalonian suojelupyhimys) sekä katalonialainen kirjallisuuspalkinto, jossa voittaja sai palkkioksi kukkia.
”Virallinen” Kirjan ja ruusun päivä on 23.4., mutta eri maissa tapahtumaa vietetään omien almanakkojen mukaan. Meillä se on sopivasti äitienpäivän edellä, jolloin myös ostetaan kirjoja ja annetaan kukkia.
Mutta sitä olen aina miettinyt, että miksi nainen saa kukan, mutta vain mies kirjan. Kirjan ja ruusun päivä on kirjakauppiaiden tempaus, ei kukkakauppiaiden, vaikka hekin hyötyvät. Eikö nainenkin haluaisi kirjan? Ja ehkä joku mieskin voisi ilahtua, jos nainen tuo hänelle kukkia.
Ja sitäkin olen miettinyt, että minkälainen Kirjan ja ruusun päivän kirjan pitäisi olla? Runollinen, viihteellinen, tiedollinen, filosofinen, elämänhallinnallinen vai kuvallinen? Nykyaikana voi antaa kirjan myös sähköisessä muodossa, jos naisella (tai miehellä) on lukulaite, mutta se ei liene millään tavalla romanttista.
Kirjan ja punaisen ruusun, sydänveren ja rakkauden symbolin, yhdistäminen on pysyvän ja katoavan liitto. Siitä lukemisessakin on kysymys, katoaviin hetkiin juurtumisesta: olen olemassa kun luen.
lauantai 19. maaliskuuta 2011
Ajan hammas puree
Aikaa ei voi pysäyttää, mutta sen liikettä voi seurata. Kellosta. Ja katsomalla ympärilleen. Maailmaa.
Kun täytin 50 muutama vuosi sitten, kiinnostuin ajasta. Aika veti puoleensa ja kyselytti. Kirjoitin kirjan Stop – enemmän aikaa, vähemmän kiirettä. Se ilmestyi alkuvuodesta 2008. Ehkä sain sanottua sillä hetkellä olennaisen, ainakin aikakutina hellitti.
Kirjaa tehdessäni kiinnostuin kelloista toden teolla. Olivat ne aikaisemminkin kiehtoneet, mutta nyt niihin tuntui kasautuvan symboliikkaa. Kello on paitsi käytännöllinen työkalu myös vertauskuvallinen yritys hallita aikaa.
Viime viikkoina olen lähes päivittäin selaillut kirjaa nimeltä Mini Watch Bible Volume 1 (Tectum 2008). Kirjassa on 430 sivua ja tekstiä tuskin nimeksikään. Se on syntynyt yhteistyössä "tyyli ja muotoilulehti" International Watchin (iW) kanssa. Kirja esitteelle komein kuvin kelloja, ei muuta.
Siinä niitä on sivutolkulla: Lange & Shöne, Patek Philippe, Audemars Piguet, IWC, Glashütte, Jeager le Coultre, Panerai, Vacheron Constantin ja niin edelleen. Kellojen ystävät tietävät mistä puhun, henkilöauton hintaisista aikaraudoista.
Kuvat rannekelloista kiehtovat ja tarjoavat lepoa työpäivän jälkeen. Aika. Kunpa minulla olisi sitä. Tai jos en voi saada aikaa, toisiko kello lohtua?
”Kello-Raamattu” on siis mitä viihdyttävin kirja. Samalla huomaan pohtivani, pitäisikö ostaa uusi kello, mekaaninen tietenkin. Sekin on osa viihdyttävyyttä, haaveilu.
Kun täytin 50 muutama vuosi sitten, kiinnostuin ajasta. Aika veti puoleensa ja kyselytti. Kirjoitin kirjan Stop – enemmän aikaa, vähemmän kiirettä. Se ilmestyi alkuvuodesta 2008. Ehkä sain sanottua sillä hetkellä olennaisen, ainakin aikakutina hellitti.
Kirjaa tehdessäni kiinnostuin kelloista toden teolla. Olivat ne aikaisemminkin kiehtoneet, mutta nyt niihin tuntui kasautuvan symboliikkaa. Kello on paitsi käytännöllinen työkalu myös vertauskuvallinen yritys hallita aikaa.
Viime viikkoina olen lähes päivittäin selaillut kirjaa nimeltä Mini Watch Bible Volume 1 (Tectum 2008). Kirjassa on 430 sivua ja tekstiä tuskin nimeksikään. Se on syntynyt yhteistyössä "tyyli ja muotoilulehti" International Watchin (iW) kanssa. Kirja esitteelle komein kuvin kelloja, ei muuta.
Siinä niitä on sivutolkulla: Lange & Shöne, Patek Philippe, Audemars Piguet, IWC, Glashütte, Jeager le Coultre, Panerai, Vacheron Constantin ja niin edelleen. Kellojen ystävät tietävät mistä puhun, henkilöauton hintaisista aikaraudoista.
Kuvat rannekelloista kiehtovat ja tarjoavat lepoa työpäivän jälkeen. Aika. Kunpa minulla olisi sitä. Tai jos en voi saada aikaa, toisiko kello lohtua?
”Kello-Raamattu” on siis mitä viihdyttävin kirja. Samalla huomaan pohtivani, pitäisikö ostaa uusi kello, mekaaninen tietenkin. Sekin on osa viihdyttävyyttä, haaveilu.
perjantai 25. helmikuuta 2011
Kabbala kolkuttaa
Sain käsiini belgialaisen Geert Kimpenin Kabbalisti-romaanin saatesanoin: ”Tää on jotain hirveetä roskaa”. Hirveä roska yhdistyneenä uskontoon on aina kiinnostavaa, varsinkin kun kabbala itsessään on erään tulkinnan mukaan aidosti molempia.
Kabbala on muodikas uskonto, jota ovat pitäneet esillä (mm. punainen rannenauha) viihdemaailman tähdet, kuten Madonna, Britney Spears, Demi Moore ja Mick Jagger. Mutta 1980-luvun puolivälissä Los Angelesissa entisen vakuutusmyyjä Philip Bergin perustamalla uuskabbalalla on vain vähän tekemistä alkuperäisen kabbalan eli juutalaisuuden mystisen suuntauksen kanssa.
Keskiajalla Euroopassa kehitetty kabbala on tunnettu erityisesti lukumystiikastaan. Kirjainten lukuarvoja laskemalla ja yhdistelemällä saadaan salaista tietoa. Toora eli heprealaisen Raamatun alkuosaa, viittä Mooseksen kirjaa tutkimalla kabbalistille avautuu mystisiä merkityksiä. Kabbala on esoteerinen oppi eli sen harjoittaja saa ekstraymmärrystä maailman syvärakenteesta.
Hajjim Vital (Chaim Vital) on yksi keskeisistä kabbalan kehittäjistä. Hän eli 1543-1620. Vitalin nuoruusvuosiin keskittyvä Geert Kimpenin esikoisromaani Kabbalisti avaa kiinnostavalla tavalla tätä juutalaisuuden vähemmän tunnettua sivujuonnetta. Lukijan kannalta ongelmallista vain on, että hän ei voi tietää milloin Kimpen ammentaa kabbalasta ja milloin sepittää omiaan. Varmaan kumpaakin tapahtuu, onhan kyseessä sepite, fiktio. Kirjan lopussa tosin on 50 kirjan lähdeluettelo, joten pohjatöitä Kimpen, koulutukseltaan elokuvaohjaaja, on selvästi tehnyt.
Kabbalisti (De Kabbalist 2006, suomennos 2011 Titia Schuurman, Bazar) ei kuitenkaan ole pelkää viihderoskaa, vaikka siinä elämänkatsomuksellisen viisauspohdinnan rinnalla kuljetetaan myös ”aistillista” tarinaa eli miehen ja naisen välistä rakkautta. Sekin näyttäytyy hetkellisestä kökköydestään huolimatta lopulta filosofian vertauskuvana. Keskeisessä selittävässä roolissa ovat juutalaisen taruston Shekhina ja Lilit. Shekhina on Jahven feminiini puoli, ja myös jumalallinen naisessa. Lilit puolestaan on naisen lihallisuus.
Hajjimin Vitalin tarina on matka kohti kutsumusta ja tehtävää. Kirja opettaa, että jos ihmisellä ei ole lainkaan toiveita, hän sammuu kuin luhistuva tähti. Romaanissa Hajjim on aikansa tunnetun kabbalistin Jitshak Lurijan (1534-1572) oppilaana ja kirjaa ylös tämän opetuksia (ja rakastuu tämän tyttäreen). Hajjim kokee kirjoittaneensa kirjan itse, mutta Lurija ottaa sen omiin nimiinsä. Tässä on kasvun paikka Hajjimille: onko oma nimi asiaa tärkeämpi. Muutoinkin Hajjimia koetellaan monin tavoin Kabbalistissa, sillä kyse on kasvutarinasta. Se keskittyy ajanjaksoon, jolloin luodaan pohja päähenkilön myöhemmälle suuruudelle.
Kabbalisti kertoo Paulo Coelhon ja Dan Brownin innoittamassa hengessä mehukkaan stoorin, jossa on opettavaisen tarinan selkeyttä ja vertauskuvallisuutta, mutta myös viihteen antamaa sujuvuutta. Tarinassa yliluonnollinen on luonnollista ja liitonarkkukin löytyy. Hups, taisin paljastaa mytologiaa tuntevalle lukijalle jo liikaa…
Kabbalistissa on seitsemän osaa ja 72 lukua. Ensin mainittu on (hengellisen) täydellisyyden luku, jälkimmäisellä viitataan Jumalan salattujen nimien lukumäärään.
(Teksti julkaistu ensin Lukupiiri-blogissa)
Kabbala on muodikas uskonto, jota ovat pitäneet esillä (mm. punainen rannenauha) viihdemaailman tähdet, kuten Madonna, Britney Spears, Demi Moore ja Mick Jagger. Mutta 1980-luvun puolivälissä Los Angelesissa entisen vakuutusmyyjä Philip Bergin perustamalla uuskabbalalla on vain vähän tekemistä alkuperäisen kabbalan eli juutalaisuuden mystisen suuntauksen kanssa.
Keskiajalla Euroopassa kehitetty kabbala on tunnettu erityisesti lukumystiikastaan. Kirjainten lukuarvoja laskemalla ja yhdistelemällä saadaan salaista tietoa. Toora eli heprealaisen Raamatun alkuosaa, viittä Mooseksen kirjaa tutkimalla kabbalistille avautuu mystisiä merkityksiä. Kabbala on esoteerinen oppi eli sen harjoittaja saa ekstraymmärrystä maailman syvärakenteesta.
Hajjim Vital (Chaim Vital) on yksi keskeisistä kabbalan kehittäjistä. Hän eli 1543-1620. Vitalin nuoruusvuosiin keskittyvä Geert Kimpenin esikoisromaani Kabbalisti avaa kiinnostavalla tavalla tätä juutalaisuuden vähemmän tunnettua sivujuonnetta. Lukijan kannalta ongelmallista vain on, että hän ei voi tietää milloin Kimpen ammentaa kabbalasta ja milloin sepittää omiaan. Varmaan kumpaakin tapahtuu, onhan kyseessä sepite, fiktio. Kirjan lopussa tosin on 50 kirjan lähdeluettelo, joten pohjatöitä Kimpen, koulutukseltaan elokuvaohjaaja, on selvästi tehnyt.
Kabbalisti (De Kabbalist 2006, suomennos 2011 Titia Schuurman, Bazar) ei kuitenkaan ole pelkää viihderoskaa, vaikka siinä elämänkatsomuksellisen viisauspohdinnan rinnalla kuljetetaan myös ”aistillista” tarinaa eli miehen ja naisen välistä rakkautta. Sekin näyttäytyy hetkellisestä kökköydestään huolimatta lopulta filosofian vertauskuvana. Keskeisessä selittävässä roolissa ovat juutalaisen taruston Shekhina ja Lilit. Shekhina on Jahven feminiini puoli, ja myös jumalallinen naisessa. Lilit puolestaan on naisen lihallisuus.
Hajjimin Vitalin tarina on matka kohti kutsumusta ja tehtävää. Kirja opettaa, että jos ihmisellä ei ole lainkaan toiveita, hän sammuu kuin luhistuva tähti. Romaanissa Hajjim on aikansa tunnetun kabbalistin Jitshak Lurijan (1534-1572) oppilaana ja kirjaa ylös tämän opetuksia (ja rakastuu tämän tyttäreen). Hajjim kokee kirjoittaneensa kirjan itse, mutta Lurija ottaa sen omiin nimiinsä. Tässä on kasvun paikka Hajjimille: onko oma nimi asiaa tärkeämpi. Muutoinkin Hajjimia koetellaan monin tavoin Kabbalistissa, sillä kyse on kasvutarinasta. Se keskittyy ajanjaksoon, jolloin luodaan pohja päähenkilön myöhemmälle suuruudelle.
Kabbalisti kertoo Paulo Coelhon ja Dan Brownin innoittamassa hengessä mehukkaan stoorin, jossa on opettavaisen tarinan selkeyttä ja vertauskuvallisuutta, mutta myös viihteen antamaa sujuvuutta. Tarinassa yliluonnollinen on luonnollista ja liitonarkkukin löytyy. Hups, taisin paljastaa mytologiaa tuntevalle lukijalle jo liikaa…
Kabbalistissa on seitsemän osaa ja 72 lukua. Ensin mainittu on (hengellisen) täydellisyyden luku, jälkimmäisellä viitataan Jumalan salattujen nimien lukumäärään.
(Teksti julkaistu ensin Lukupiiri-blogissa)
sunnuntai 26. joulukuuta 2010
Kolmen kirjan joulu
Saitko joululahjaksi kirjan? Tai useampia? Minulla on pyhinä ollut luvussa kolme kirjaa. Yksi on jo luettu, toista selailen ja kolmatta vielä luen.
Juban sarjakuvakirja Frank Viettelysten vaunussa (WSOY) esittelee Viivin ja Wagnerin tekijästä hieman toisenlaisen puolen. Frankilla, suuhygienistillä, menee reaalimaailmassa huonosti, fantasiamaailmassa vähän paremmin tai ainakin vauhdikkaammin. Ei mikään syvällinen juttu, mutta Viivin ja Wagnerin ystäville löytyy kaikuja sovinistisian maailmankuvasta ja ranskalaisesta aikuisten sarjakuvasta.
Jussi Aallon Kohteena ihminen – muotokuvauksen käsikirja (Decendo) opettaa ottamaan parempia valokuvia ihmisistä. Kirjassa on paljon kuvia tunnetuista henkilöistä, mutta ei kerrota keitä he ovat. Itseäni ilahdutti tunnistaa runoilija Leif Färdingin (1951-1983) kuvasta. Hänen runojaan aikoinaan luin ja ne tekivät jonkinlaisen vaikutuksenkin.
Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2009 saaneen Herta Müllerin tuorein suomennos on alunperin jo vuonna 1997 ilmestynyt Tänään en halunnut tavata itseäni (Tammi, Keltainen kirjasto, suom. Tarja Roinila). Kirja on minulla vasta alussa, se vie sosilistiseen Romaniaan. Päähenkilö on taas matkalla kuulusteluun ja havainnon ympäristöään raitiovaunussa. Jotenkin tuntuu vakavalta taideproosalta, joka vaatii lukijalta työtä, sillä tarina on sillä tavoin viitteellinen. Että se ei itsessään ime mukaansa. Kyse on siis enemmän tavasta millä asiat kerrotaan, kuin mitä ne ovat. Todellisuuden näkemisestä kirjallisena: keskitien etsiminen tarkan ilmaisun ja lyyrisen vapauden välillä. Müller on lähempänä tarkkuutta kuin vapautta, vaikka vapauden puutteesta kirjoittakin.
Juban sarjakuvakirja Frank Viettelysten vaunussa (WSOY) esittelee Viivin ja Wagnerin tekijästä hieman toisenlaisen puolen. Frankilla, suuhygienistillä, menee reaalimaailmassa huonosti, fantasiamaailmassa vähän paremmin tai ainakin vauhdikkaammin. Ei mikään syvällinen juttu, mutta Viivin ja Wagnerin ystäville löytyy kaikuja sovinistisian maailmankuvasta ja ranskalaisesta aikuisten sarjakuvasta.
Jussi Aallon Kohteena ihminen – muotokuvauksen käsikirja (Decendo) opettaa ottamaan parempia valokuvia ihmisistä. Kirjassa on paljon kuvia tunnetuista henkilöistä, mutta ei kerrota keitä he ovat. Itseäni ilahdutti tunnistaa runoilija Leif Färdingin (1951-1983) kuvasta. Hänen runojaan aikoinaan luin ja ne tekivät jonkinlaisen vaikutuksenkin.
Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2009 saaneen Herta Müllerin tuorein suomennos on alunperin jo vuonna 1997 ilmestynyt Tänään en halunnut tavata itseäni (Tammi, Keltainen kirjasto, suom. Tarja Roinila). Kirja on minulla vasta alussa, se vie sosilistiseen Romaniaan. Päähenkilö on taas matkalla kuulusteluun ja havainnon ympäristöään raitiovaunussa. Jotenkin tuntuu vakavalta taideproosalta, joka vaatii lukijalta työtä, sillä tarina on sillä tavoin viitteellinen. Että se ei itsessään ime mukaansa. Kyse on siis enemmän tavasta millä asiat kerrotaan, kuin mitä ne ovat. Todellisuuden näkemisestä kirjallisena: keskitien etsiminen tarkan ilmaisun ja lyyrisen vapauden välillä. Müller on lähempänä tarkkuutta kuin vapautta, vaikka vapauden puutteesta kirjoittakin.
lauantai 6. marraskuuta 2010
Ostin tulevaisuuden
Nyt se on tehty! Tunnustan, mutta en vielä tiedä pitääkö samaan hengenvetoon myös katua. Ostin Kirjamessuilta viikko sitten sähkökirjojen lukulaiteen. Kahdella prosentilla suomalaista on sellainen.
Ostin halvimman ja yksinkertaisimman laiteen, koska tekniikka tulee varmasti kehittymään ja laitteiden ominaisuudet monipuolistumaan. Minun laitteellani (Bookeen) voi vain lukea sähkökirjoja.
Ostopäätöstä vauhditti kaksi asiaa. Ensinnäkin haluan saada tuntuman tulevaisuuteen. Sähkökirja on tulevasuutta - tai sitten ei.
Toisekseen ostopäätöstä vauhditti se, että laiteeseen oli valmiiksi ladattu toistasataa kirjaa, klassikkoja englanniksi, ranskaksi, saksaksi ja italiaksi. Pääsin siis alkuun ilman lisäpanostuksia, vaikka ranskaa ja italiaan en osaakaan.
Ensitunnelma Bookeenista on varovaisen myönteinen. Laite on heppoisen oloinen, mutta teksti ruudulla näkyy hyvin. Käyttökokemus on vielä sen verran hentoa, että en tässä vaiheessa ala pisteitä vekottimelle jakaa.
Ostin halvimman ja yksinkertaisimman laiteen, koska tekniikka tulee varmasti kehittymään ja laitteiden ominaisuudet monipuolistumaan. Minun laitteellani (Bookeen) voi vain lukea sähkökirjoja.
Ostopäätöstä vauhditti kaksi asiaa. Ensinnäkin haluan saada tuntuman tulevaisuuteen. Sähkökirja on tulevasuutta - tai sitten ei.
Toisekseen ostopäätöstä vauhditti se, että laiteeseen oli valmiiksi ladattu toistasataa kirjaa, klassikkoja englanniksi, ranskaksi, saksaksi ja italiaksi. Pääsin siis alkuun ilman lisäpanostuksia, vaikka ranskaa ja italiaan en osaakaan.
Ensitunnelma Bookeenista on varovaisen myönteinen. Laite on heppoisen oloinen, mutta teksti ruudulla näkyy hyvin. Käyttökokemus on vielä sen verran hentoa, että en tässä vaiheessa ala pisteitä vekottimelle jakaa.
torstai 28. lokakuuta 2010
Aasinsiltoja etsimässä
Tänään Helsingin kirjamessuilla esittelin kaksi Vuoden kristillinen kirja 2010 -ehdokasta, Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan keskustelukirjan Tiedän uskovani, uskon tietäväni (Minerva) ja Pirjo Silverin sekä Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan Tyrvään Pyhän Olavin kirkko (Kirjapaja).
Kirjoja ei ensilukemalla oikein yhdistänyt mikään, mutta kun ne piti yleisön edessä tarjoilla (aikaa noin 25 minuuttia), niin aloin etsiä aasinsiltoja. Haastateltavinani olivat Pirjo Silveri ja kustannustoimittaja Pekka Saarainen.
Ja löytyihän niitä yhteyksiä. Kummassakin kirjassa on kyse vuoropuhelusta. Tilan täyttämisestä omilla näkemyksillä. Mutta – ja tämä on tärkeää - sen ottamista huomioon, mitä toisella on tuomisia. Keskustelijat kunnioittavat toisen näkemystä, vaikka oma onkin erilainen.
Pihkala ja Valtaoja puhuvat uskosta ja tiedosta, tämän- ja tuonpuoleisuudesta sekä moraalista. Lavonen ja Rauhala käyttivät erilaisia tyylejä koristellaan Tyrvään tulipalossa tuhoutuneen ja uudelleen rakennetun kirkon. Heidän työnsä ovat vuorovaikutuksessa keskenään, vaikka taitelijat eivät samaan aikaan kirkkosalissa työskennelleetkään.
Kahden näennäisesti erilaisen kirjan välillä on siis paljon yhteistä. Lukijan ilo on löytää se.
Kirjoja ei ensilukemalla oikein yhdistänyt mikään, mutta kun ne piti yleisön edessä tarjoilla (aikaa noin 25 minuuttia), niin aloin etsiä aasinsiltoja. Haastateltavinani olivat Pirjo Silveri ja kustannustoimittaja Pekka Saarainen.
Ja löytyihän niitä yhteyksiä. Kummassakin kirjassa on kyse vuoropuhelusta. Tilan täyttämisestä omilla näkemyksillä. Mutta – ja tämä on tärkeää - sen ottamista huomioon, mitä toisella on tuomisia. Keskustelijat kunnioittavat toisen näkemystä, vaikka oma onkin erilainen.
Pihkala ja Valtaoja puhuvat uskosta ja tiedosta, tämän- ja tuonpuoleisuudesta sekä moraalista. Lavonen ja Rauhala käyttivät erilaisia tyylejä koristellaan Tyrvään tulipalossa tuhoutuneen ja uudelleen rakennetun kirkon. Heidän työnsä ovat vuorovaikutuksessa keskenään, vaikka taitelijat eivät samaan aikaan kirkkosalissa työskennelleetkään.
Kahden näennäisesti erilaisen kirjan välillä on siis paljon yhteistä. Lukijan ilo on löytää se.
lauantai 28. elokuuta 2010
Kuka lukee omakustanteita?
Kirjojen julkaisemisesta on tullut helppoa. Kuka tahansa voi ryhtyä oman tuotantonsa kustantajaksi.
Kirjan painaminen onnistuu pikkurahalla verrattuna takavuosikymmeniin. Painokset voidaan tehdä riittävän pieniksi ja uusia painoksia saa nopeasti.
Mutta kuka omakustanteita lukee? Lähipiiri, kaverit, sukulaiset, vaimo tai mies.
On tavallista että joku suvun patriarkka tai matriarkka kirjoitta muistelmansa jälkipolvia ajatellen. Tällainen kirja voidaan tehdä ja siitä tulee arvokas muisto. Vaan onko kukaan vielä kuullut mummosta, joka laittoi muistelmana nettiin, jotta lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset voivat niitä vilkuilla muun surffailun lomassa.
Vastaus otsikon kysymykseen: minä luen. Juuri nyt on menossa omakustanteena historiallinen romaani, Rauno Tirrin Kirjeitä Naantalin luostarista. Mielenkiintoinen kirja.
Omakustanteet ovat sekalaista joukkoa ja niitä lukiessa ymmärtää, mitä virkaa on kustannustoimittajalla.
Kirjan painaminen onnistuu pikkurahalla verrattuna takavuosikymmeniin. Painokset voidaan tehdä riittävän pieniksi ja uusia painoksia saa nopeasti.
Mutta kuka omakustanteita lukee? Lähipiiri, kaverit, sukulaiset, vaimo tai mies.
On tavallista että joku suvun patriarkka tai matriarkka kirjoitta muistelmansa jälkipolvia ajatellen. Tällainen kirja voidaan tehdä ja siitä tulee arvokas muisto. Vaan onko kukaan vielä kuullut mummosta, joka laittoi muistelmana nettiin, jotta lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset voivat niitä vilkuilla muun surffailun lomassa.
Vastaus otsikon kysymykseen: minä luen. Juuri nyt on menossa omakustanteena historiallinen romaani, Rauno Tirrin Kirjeitä Naantalin luostarista. Mielenkiintoinen kirja.
Omakustanteet ovat sekalaista joukkoa ja niitä lukiessa ymmärtää, mitä virkaa on kustannustoimittajalla.
perjantai 13. elokuuta 2010
Julkisen paikan lukijat
Ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään: niihin, jotka lukevat julkisessa tilassa ja niihin, jotka eivät missään nimessä tekisi niin.
Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään. Julkisessa tilassa lukeminen on yksi kirjallisuudesta nauttimisen ja lukemisen muoto. Se on erilaista kuin kotona lukeminen.
Puistonpenkki on hyvä paikka lukea. Kahvila on oivallinen paikka. Aina välillä voi kohotta katseensa ja havainnoida ohikulkijoita. Ja sitten sukeltaa taas kirjan maailmaan.
Bussi, juna ja raitiovaunukin käyvät julkisesta tilasta. Niissäkin on hyvä lukea. Ihmisten keskellä lukeminen auttaa keskittymään.
Muistan 80-luvulta alusta erään sunnuntaipäivän, jolloin luin koko kirjan Helsingin puistoissa. Vaihdoin paikka ja kävin välillä kahvilla. Palasin taas uuteen puistoon ja jatkoin. Kirja oli Pierre de Calanin romaani Mies saapuu luostarin portille (Kirjapaja 1979).
Lukuprosessin ja -ympäristön muisto on vahvana mielessäni vieläkin.
Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään. Julkisessa tilassa lukeminen on yksi kirjallisuudesta nauttimisen ja lukemisen muoto. Se on erilaista kuin kotona lukeminen.
Puistonpenkki on hyvä paikka lukea. Kahvila on oivallinen paikka. Aina välillä voi kohotta katseensa ja havainnoida ohikulkijoita. Ja sitten sukeltaa taas kirjan maailmaan.
Bussi, juna ja raitiovaunukin käyvät julkisesta tilasta. Niissäkin on hyvä lukea. Ihmisten keskellä lukeminen auttaa keskittymään.
Muistan 80-luvulta alusta erään sunnuntaipäivän, jolloin luin koko kirjan Helsingin puistoissa. Vaihdoin paikka ja kävin välillä kahvilla. Palasin taas uuteen puistoon ja jatkoin. Kirja oli Pierre de Calanin romaani Mies saapuu luostarin portille (Kirjapaja 1979).
Lukuprosessin ja -ympäristön muisto on vahvana mielessäni vieläkin.
sunnuntai 2. toukokuuta 2010
Lue minut, please!
Lukemisen aloittaminen on joskus vaikeaa. Tekisi mieli lukea tämä tuo se, nämä nuo ne. Mutta ei osaa ryhtyä kirjaan.
Kun edellinen kirja lähestyy loppuaan, syttyykö heti ajatus, mikä on seuraava kirja?
Tarvitaanko lepovaihe kahden kirjan välillä? Pitääkö ensin luetun antaa ”laskeutua” ennen kuin tarttuu uuteen? Niin kuin aterioiden välillä on hyvä tehdä?
Voiko alkaa lukea uutta kirjaa jo ennen kuin edellinen on lopussa? Onko viisasta lukea monta kirjaa yhtä aikaan?
Minulla on nyt kaksi kirjaa aloitettuna pari viikkoa sitten (eivät romaaneja). Lisäksi sain perjantaina loppuun Juha Seppälän Takla Makan (WSOY). Aloitin tänä aamuna Carol Shieldsin Kaiken keskellä Mary Swann (Otava).
Monta muutakin kirjaa odottaa lukemistaan. Osa suorastaan huutaa: Lue minut! Please! Näe minut!
On niin sääli kirjaa.
Kun edellinen kirja lähestyy loppuaan, syttyykö heti ajatus, mikä on seuraava kirja?
Tarvitaanko lepovaihe kahden kirjan välillä? Pitääkö ensin luetun antaa ”laskeutua” ennen kuin tarttuu uuteen? Niin kuin aterioiden välillä on hyvä tehdä?
Voiko alkaa lukea uutta kirjaa jo ennen kuin edellinen on lopussa? Onko viisasta lukea monta kirjaa yhtä aikaan?
Minulla on nyt kaksi kirjaa aloitettuna pari viikkoa sitten (eivät romaaneja). Lisäksi sain perjantaina loppuun Juha Seppälän Takla Makan (WSOY). Aloitin tänä aamuna Carol Shieldsin Kaiken keskellä Mary Swann (Otava).
Monta muutakin kirjaa odottaa lukemistaan. Osa suorastaan huutaa: Lue minut! Please! Näe minut!
On niin sääli kirjaa.
tiistai 20. huhtikuuta 2010
Yöpöytä paljastaa sinut
Lukijan tärkein laskutaso on nimeltään yöpöytä. Teen paljastuksen ja kerron mitä minulla on tuolla pyhällä pöydällä. Uskallanko vai paljastanko samalla itsestäni liikaa?
No, luvattu mikä luvattu. Päällimmäisenä on Enrique Morielin tuore Ajattoman kaupungin varjot (Bazar). Se on parhaillaan aktiivisessa luvussa – hieman konstaileva sukellus Barcelonan myyttiseen historiaan ja monitasoiseen nykyisyyteen.
Kasan toisena on Nely Keinäsen Shakespeare Suomessa (WSOY). Kirjassa joukko kirjallis-teatterillisia ihmisiä kertoo suhteestaan suureen näytelmäkirjailijaan. Kirjasta olen lukenut vain johdannon. Ainon kyllä palata kirjan pariin. Se on hyvä yöpöytäkirja, sillä sopivan lyhyitä lukuja on monta.
Kolmantena on yöpöydän kasassa Aino Räty-Hämäläisen Arvoituksellinen muusa (Kirjapaja). Sen olen aloittanut, mutta jättänyt tilapäisesti kesken odottamaan sopivampaa hetkeä. Muusat eli inspiraatio kiinnostavat.
Neljäntenä pinossa on Pierre Bayardin parin vuoden takainen Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (Atena). Mainio kirja, joka rohkaisee lukemaan ja jättämään lukematta. Tunnustan: sen olen lukenut.
Pohjimmaisena on Petri Saarikosken, Jaakko Tuomisen, Riikka Turtiaisen ja Sari Östmanin Funetista Facebookiin (Gaudeamus). Kirja on internetin kulttuurihistoria erityisesti suomalaisesta näkökulmasta. Kiehtovaa. Ostin kirjan viime vuonna Helsingin kirjamessuilta ja luin sen saman tien. Tai niin kuin yöpöydän kirjoja luetaan, pala kerrallaan unta vastaan taistellen. Jotenkin se on jäänyt pöydälle lojumaan, vaikka kirjat sen päällä ovat vaihtuneet moneen kertaan.
Mitä edellä mainitusta kasasta voi päätellä? Minkälainen olen?
Kerro mitä kirjoja sinulla on yöpöydälläsi, niin minä kerron kuka sinä olet!
No, luvattu mikä luvattu. Päällimmäisenä on Enrique Morielin tuore Ajattoman kaupungin varjot (Bazar). Se on parhaillaan aktiivisessa luvussa – hieman konstaileva sukellus Barcelonan myyttiseen historiaan ja monitasoiseen nykyisyyteen.
Kasan toisena on Nely Keinäsen Shakespeare Suomessa (WSOY). Kirjassa joukko kirjallis-teatterillisia ihmisiä kertoo suhteestaan suureen näytelmäkirjailijaan. Kirjasta olen lukenut vain johdannon. Ainon kyllä palata kirjan pariin. Se on hyvä yöpöytäkirja, sillä sopivan lyhyitä lukuja on monta.
Kolmantena on yöpöydän kasassa Aino Räty-Hämäläisen Arvoituksellinen muusa (Kirjapaja). Sen olen aloittanut, mutta jättänyt tilapäisesti kesken odottamaan sopivampaa hetkeä. Muusat eli inspiraatio kiinnostavat.
Neljäntenä pinossa on Pierre Bayardin parin vuoden takainen Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (Atena). Mainio kirja, joka rohkaisee lukemaan ja jättämään lukematta. Tunnustan: sen olen lukenut.
Pohjimmaisena on Petri Saarikosken, Jaakko Tuomisen, Riikka Turtiaisen ja Sari Östmanin Funetista Facebookiin (Gaudeamus). Kirja on internetin kulttuurihistoria erityisesti suomalaisesta näkökulmasta. Kiehtovaa. Ostin kirjan viime vuonna Helsingin kirjamessuilta ja luin sen saman tien. Tai niin kuin yöpöydän kirjoja luetaan, pala kerrallaan unta vastaan taistellen. Jotenkin se on jäänyt pöydälle lojumaan, vaikka kirjat sen päällä ovat vaihtuneet moneen kertaan.
Mitä edellä mainitusta kasasta voi päätellä? Minkälainen olen?
Kerro mitä kirjoja sinulla on yöpöydälläsi, niin minä kerron kuka sinä olet!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)