perjantai 29. huhtikuuta 2011

So what, mr. Proust?

Tapaan jatkuvasti ihmisiä, jotka sanovat, että ovat yrittäneet lukea Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin, mutta että heiltä on loppunut motivaatio kesken. Kirja kasvaa megalomaanisiin ihmissuhteiden psykologisiin revittelyiin menneessä ajassa. Oikeutetusti voi kysyä, so what? Mitä tekemistä Proustin kuvaamalla ajalla on meidän aikamme kanssa? Ei mitään, mutta romaanitaiteen kanssa sillä on paljonkin. Ja sen vuoksi ihmismielen ja sen toiminnan kanssa.

Edellä sanottu olkoon yleistys.

Proust-projektini on hyvässä vauhdissa eli kolmas kirja on luettu. Siinä kertoja käy vimmatusti lävitse suhdettaan Gilberteen, lapsuuden rakastettuun, sekä tämän vanhempiin, herra ja rouva Swanniin. Kertoja on ylivirittynyt herraspoika, hemmoteltu, mutta tarkkanäköinen omaan psykologiseen sisäeritykseensä tukeutuva ja tukehtuva, sietämätön, naurettava, ihastuttava, liki limainen, sairaaloinen, kiero, sivistynyt, pikkuvanha nuljake, inhimillinen ja tosi.

Kolmas osa, nimeltään Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa (1), alaotsikoltaan Rouva Swannin ympärillä sisältää rakkaustarinan ja sen lopun (ja lupauksen uuden rakkauden alusta). Kertoja päättää lopussa ettei tapaa Gilberteä, joka on häntä kohtaan penseä, jotta rakkaus aikanaan lakkaisi. Silloin ei ole väliä, että Gilberten penseys on ehkä muuttunut rakkaudeksi. Mitä peliä!

Kolmanteen osaan sisältyy kaksi aivan erityisen herkullista jaksoa Ensimmäisessä kertoja pääsee pitkään kinuttuaan isoäitinsä kanssa teatteriin katsomaan kuuluisaa näyttelijätärtä la Bermaa. Kokemus on pettymys, sillä hypettämällä hehkuteltu ja kuviteltu taide-elämys jää toteutumatta ja la Berma vaikuttaa tavallista tontummalta näyttelijältä. Myöhemmin aikuiset selittävät hänelle mistä esityksessä ja la Bermaan taiteessa oli kyse. Kertoja ymmärtää sen, mutta ei voi mitään kokemukselleen, tunteelleen, pettymykselleen ensimmäisen esityksen nähtyään.

Proustin mammuttiromaanissa on kyse ensimmäisen kokemuksen, tunteiden ja kuvitelmien voimasta. Ne ovat alkuperäinen, jota vasten myöhemmät kokemukset peilautuvat.

Toinen herkullinen tapaaminen on kun kertoja tutustuu ihailemaansa kirjailija Bergotteen. Luonnossa mies ei vastaa kertojan luomaa ihanteellista kuvaa, joka on syntynyt tämän teoksia lukemalla ja imitoimalla.

Hirvittävä intensiteetti, puhku ja palo päällä kertoja etsii kadonnutta aikaa ja lukija, minä poloinen, luen silmät tapilla luokkayhteiskunnan analyysia, mihinkään liittymätöntä huokailua ja sentimentaalista väristelyä, hyvän ja pahan tuolla puolen tapahtuvaa muistelua, muistamista, unennäköä ja avointa tunnustamista.

Kolmannessa osassa vilahtaa ohimennen sivulauseessa Albertine, kertojan seuraava suuri rakkaus. Aloitan jo tänään neljännen osan lukemisen.

P.S. Luin kolmatta osaa matkalla Englantiin ja siellä ollessa. Kokemus antoi lisämerkityksiä sisältöön, sillä maa jossa kirjaa luin, on edelleen monin tavoin luokkayhteiskunta kuten Proustin kuvaama 1800/1900-luvun vaihteen Ranskakin. – Se missä kirjaa lukee, on osa lukuprosessia: mikä oli todistettava.

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Oodeja Odettelle

Sietämätön akka! Lisätään vielä soppaan rakkautensa täysin sokaisema mies ja ylivirttynyt kertoja, niin saadaan kieroutunut rakkauden Korkea veisu, todellinen Laulujen laulu.

Proust-projektini on edennyt Kadonneen ajan etsinnän toiseen osaan. Kirjan alkuosa keskittyy herra Swannin, Charles Swannin, hulluun rakkauteen, joka saa sietämättömät mittasuhteet. Rakkauden kohde, Odette de Crécy, osoittautuu itsekkääksi ja ilkeäksi puolimaailman naiseksi, joka pompottaa onnetonta herra Swannia.

No jaa, voihan sitä Kadonnutta aikaa etsimässä –sarjan toista osaa noinkin kuvata.

Swannin tien toinen jakso on nimeltään Swannin rakkaus. Kertoja syventyy sen vaiheisiin ja ilmenemismuotoisin. Kyse on kahden tyystin erilaisen ihmisen rakkaudesta, josta kasvaa ajan oloon yksipuolinen. Odette toteuttaa teoriaa, jonka mukaan rakastunutta miestä pitää kohdella huonosti, jotta tämän kiinnostus ei sammu. Paitsi että lopulta sammuu, kun miesparka ymmärtää, että häntä pidetään pilkkana. Odettesta paljastuu paitsi heterouskoton myös bi-seksuaalinen puoli.

Vaikuttaa aivan kuin referoisin viihdekirjaa. Mutta en referoi, vaan otan esiin yhden tason Proustin huumaavasta kuvauksesta.

Toisen osan Kolmas jakso on nimeltään Paikannimet: nimi. Se on eräänlainen kaiku herra Swannin hullusta rakkaudesta, sillä siinä kertoja rakastuu Swanien (Charles avioituu Odetten kanssa) tyttäreen, Gilberteen, jonka lapsena tapaa puistossa. Rakkaus on yksipuolista ja sairaaloisen ylivirittynyttä.

Proustin pitkää ja rönsyilevää kerrontaa höystää edelleen tarkka psykologinen mielenliikkeiden ja tilanteiden havainnointi ja luokkayhteiskunnan armottomuuden paljastaminen.

Ykkösosan, Combrayn jälkeen minulta kesti tovin päästä kakkososan maailmaan sisään, mutta ei hätää, homma alkoi toimia ja teksti imaisi mukaansa.

Odetten ja herra Swannin rakkaustarina on varmasti yksi kaunokirjallisuuden mehukkaimpia. Siitä ja kertojan yltiöpäisestä kiinnostuksesta Swannin perheeseen (jota hän ei oikeasti edes tunne) kerrotaan lisää kolmososassa.

Myönnän, kaikki edellä sepustamani tuntuu tyhmältä, mutta silti Proustin lukeminen tuntuu tärkeältä. Ja tuottaa suurta iloa.


Edelliset Proust-projektiini liittyvät bloggaukset ovat:
Combrayn pauloissa (27.3.2011)
Sivu kerrallaan (6.3.2011)
Askelen lähempänä Proustia (18.2.2011)
Kadonnutta aika etsimässä (6.2.2010)

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Lajityyppiä määrittelemässä

Vuosittain Suomessa vietetään kristillisen kirjan viikkoa. Mutta mikä ihme on ”kristillinen kirja”?

Kysymys on klassikko ja siitä keskustellaan ja kiistellään jatkuvasti. Gisbert Kranzin muutaman vuosikymmenen takainen määritelmä "kristillisestä kirjallisuudesta" kuuluu:

”Kristillinen kirjallisuus on sellaista kirjallisuutta - minkälajista se sitten onkin tai mitä teemoja se käsitteleekin - joka on syntynyt kristillisestä Jumalan, ihmisen ja maailman käsittämisestä.”

Hyvä määritelmä, mutta muitakin löytyy. Itse määrittelen ”kristillisen kirjan” seuraavasti:

Kristillinen kirja on sellainen lajityypistä ja tyylilajista riippumaton kirjallinen tuote, jonka teema tai teemat liittyvät Raamatun tapahtumiin tai tulkintoihin, kristinuskon keskeisiin käsiteisiin (kuten armo, syyllisyys, anteeksianto) tai kirkon historian vaiheisiin.

Muita määritelmiä voisivat näkökulmista riippuen olla vaikkapa seuraavat:

1 Kristillinen kirja on sellainen kirja, jonka yksi tai useampi teema tai koko sisältö liittyy kristinuskon maailmaan.

2 Kristillinen kirja on sellainen, jota lukija omista lähtökohdistaan käsin kristillisenä pitää.

3 Kristillinen kirja on sellainen, joka synnyttää myönteistä suhtautumista kristinuskoa kohtaan.

4 Kristillinen kirja on sellainen, jonka tekijällä on ollut vilpitön usko kirjallisen ilmaisunsa mahdollisuuteen kommunikoida satunnaisenkin lukijan kanssa kristinuskon merkityksestä.

5. Kristillinen kirja on sellainen, joka lisää lukijan itsetuntemusta ja mahdollistaa kristillisen elämäntulkinnan myönteisenä mahdollisuutena.

Lisääkin määritelmiä voi yrittää tiivistää, mutta yleispätevän määrittelyn antaminen varsin laajalle ja hieman hahmottomalle ilmiölle on hakuammuntaa. Jos puhuttaisiin esim. romaaneista ja yritettäisiin määritellä ”kristillistä romaania”, olisi työ helpompaa ja tuloksena esimerkiksi tällainen:

Romaani on kristillinen jos sen kuvaamien henkilöiden omaa elämäänsä koskevissa ratkaisuissa kristinuskon peruskäsitteillä (kuten usko, armo, syyllisyys, anteeksianto) on vakavasti otettava rooli eli jos heidän eettinen pohdintansa tai tekemänsä ratkaisut sivuavat tai liittyvät kristinuskon viitekehykseen.

Edellä olleen määritelmän mukaan esimerkiksi pappilaan sijoittuva ihmissuhderomaani ei automaattisesti olisi kristillinen romaani. Kuvattavien henkilöiden tulisi suhteissaan peilata edes jollain tavalla ratkaisujaan tai ajatuksiaan kristillistä arvomaailmaa vasten (mitä se sitten ikinä onkaan).

Jos halutaan vielä nyanssoidumpaa määrittelyä, on puhuttava "kristillisen kirjan" lisäksi "kristillisaiheisesta kirjasta". Ensinmainitussa kristillinen on sisällössä ja syvärakenteessa, jälkimmäisessä on kyse ulkoisista tapahtumista.

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Suvaitsevaisuuden porteilla

Väitän, että ajankohtaisempaa ja suvaitsevaisuuteen kannustavampaa kirjaa kuin Juha Sihvolan Maailmankansalaisen uskonto (Otava) ei juuri nyt ole saatavilla. Se kannattaa ostaa, lainata, pyytää lahjaksi tai muuten vaatia luettavaksi.

Professori Sihvola hahmottelee kirjassaan ensin uskonnon merkitystä ja uskonnon äidinkielen luonnetta ja siirtyy sitten pohtimaan laajasti suvaitsevaisuuden mahdollisuuksia monikulttuurisessa ja -uskontoisessa maailmassa. Hän kirjoittaa myös Lähi-idän tilanteesta, uskonnonvapaudesta ja seksuaalieettisestä keskustelusta. Sihvola suhtautuu luottavaisesti ajattelevan ihmisen uskonnon tulevaisuuteen.

Maailmankansalaisen uskonto on ehditty toisaalla (Kotimaa24-blogissani) leimata jo lähtökohdiltaan muotopuhtaan liberaaliteologiseksi. Entä sitten, se tarjoaa hyvät välineet ymmärtää uskontoa ja kristinuskoa erityisesti. – Paremmat välineet liberaaliteologia (mm. historiallis-kriittinen ja yksilön kokemusta oppien sijaan korostava lähestymistapa) antaa todellisuuden ja yhteisöjen ymmärtämiseen kuin vaikkapa biblisismi (yltiökirjaimellinen Raamatun tulkinta).

No, ei leimoilla ole väliä, jos lähtökohdat, metodit tai ismit auttavat kuvaamaan käsillä olevaa ilmiötä ja artikuloimaan sen ymmärrettävästi nykyhetkessä. Jokainen yritys saada kiinni ajassa vaikuttavista ilmiöstä perustuu johonkin lähtökohtaan, totta kai. Sihvola lähtee siitä yleisestä havainnosta, että uskonto on kieli, joka poikkeaa tieteen kielestä. Senpä vuoksi suvaitsevaisuuden perusteita ei voi rakentaa uskonnollisen kielen varaan, sillä sen pitää toimia myös ei-uskonnollisessa ympäristössä.

Ylipäättään kun uskontoa selitetään uskon kielellä ei-uskonnollisessa ympäristössä, joudutaan puhumaan riikinruotsia sydän-Savossa, siis vertauskuvallisesti: voi olla että tulee ymmärretyksi tai sitten ei – vastuu on puhujalla.

Todellisuutta koskevia yleistyksiä ei voi tehdä niin, että ilmoittaa Jumalan puhuvan vain uskoa eli uskonkieltä. Ne yleistykset ja havainnot ovat uskonnon sisäisiä, toveripuhetta siis, yhteisön rakentamista ja rajojen piirtämistä.

Uskontoa puhutaan monella eri murteella: raamatullisuudella, opillisuudella, tunnustuksellisuudella, körttiläisyydellä, hurskastelevuudella jne jne.

No, takaisin asiaan.

Sihvola kirjoittaa: ”Vakaumusten kunnioitus perustuu yksimielisyyteen siitä, että elämä on hyvää vain, jos päätökset elämän tarkoituksesta ja eettisestä perustasta tehdään vapaasti ja itsenäisesti omantunnon arvokasta mutta haurasta kykyä käyttäen. Yksimielisyyttä ei sen sijaan tarvita eikä tule vaatia siitä, miten omaatuntoa on käytettävä, tai edes siitä, mistä suunnasta omantunnon ratkaisuja tulee etsiä.”

Pohtimisen arvoinen ajatus!

Suvaitsevaisuus ei ole ihmisen myötäsyntyinen ominaisuus, vaan sitä pitää opetella. Se on koulutuksen ja kulttuurin tehtävä.

Kirjojen suositteleminen muuten on kaksiteräistä hommaa: joku voi kokea sen tyrkyttämisenä, toinen kiittää. Mutta suosittelen Sihvolaa silti.