Seurapiirejä & Dreyfusin tapaus

Huh! Olipas mielenkiintoinen kirja, vaikka luin sen toiseen kertaan. Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin suomennoksen viides osa Guermantesin tie I avautui paljon monipuolisempana ja -ilmeisempänä kuin muistin. Kirjaan sisältyi myös jakso, jossa kertoja käy kasarmilla. En muistanut, että se on juuri tässä osassa, joten iloni oli suuri, kun kohtaus tuli vastaan. Kertojan ystävä Saint-Loup palvelee kasarmilla. Jaksoon sisältyy verraton keskustelu sotastrategian estetiikasta sekä puhelimen eriomaisuuden ylistys.

Myös kuvaus Saint-Loupin pariisilaisesta rakastajattaresta (entinen ilotyttö, jota rakastunut mies ei jollain tasolla halua tunnustaa tai tunnistaa) on herkullinen.

Kirjan iso jännite on kertojan (nuorukainen vielä) silmitön rakkaus markiisitar de Guermantesiin (jo kypsässä iässä) ja tämän nimeen ja kaikkeen kuviteltuun historiallisen ja romanttiseen mitä kertoja ajattelee sen edustavan. Ranskan suuren vallankumouksen jäljiltä yhteiskunnan luokkajako ei ihmisten mielestä kadonnut. Pariisin aateliston (hah, kirjoitin sanan ensin väärin aateloiston!) seurapiirit olivat aikansa sosiaalisen kerman kuohutuspaikkoja, joihin kirjan kertoja niin mieluusti haluaisi mukaan. Samalla hän analysoi pirullisen tarkasti ihmisten ja luokkien välisiä suhteita, eikä anna kuvaamilleen henkilöille armoa.

Eivätkö nykyaikanakin ”seurapiirit” ole tärkeitä – luemmehan niistä lehdistä jatkuvasti. Nyt ei tarvita aatelisarvoa, vaan riittää trimmattu ulkonäkö ja osallistuminen Viidakon vähäpukeiset -tosi-tv-hölmöilyyn. Näyttelijyys ja laulajuus kera juontajuuden oikeuttaa kenet hyvänsä riittävän tyrkyn kansakunnan rihkamakaapin päälle.

Proustin kertoja kiihkoilee myös Dreyfusin tapauksen kimpussa. Alfred Dreyfus oli upseeri jota syytettiin vakoilusta saksalaisten hyväksi. Hänet tuomittiin elinkautisen vankeuteen Pirunsaarelle, mutta uusien todisteiden vuoksi tuomio livennettiin. Lopulta 1906 Dreyfus vapautettiin kaikista syytteistä ja hän sai takasin sotilasarvonsa. 

Tapaus jakoi Ranskaa ankarasti edellisvuosisadanvaihteen molemmin puolin (eli vuosina 1894-1906). Ihmiset kiivailuvat puolesta ja vastaan hänen syyllisyydestään. Dreyfus oli juutalainen ja tapauksen käsittely synnytti myös silmitöntä juutalaisvastaisuutta, jota Proustkin kirjassaan kuvaa. Tapaus vaikutti Ranskan sisäpoliittikaan ja heikensi muun muassa armeijan ja kirkon asemaa.

Dreyfusin tapaus myös auttaa lukijaa sijoittamaan Proustin kirjan tapahtumat historialliseen ajankohtaan.

Jaksan ihmetellä intensiivisyyttä ja aistivoimaisuutta jolla Proust asioiden ja henkilöittensä kimppuun käy. Hän ottaa kaikki kuvaamansa hahmot samalla vakavuudella ja tarjoilee lukijalleen verbaalisia ja ajatuksellisia helmiä yllättävissäkin paikoissa. – Kirjan erityispiirteisiin kuuluu, että jollakin lukukerralla helmet menevät ohitse tomuna, mutta toisella kerralle lukija poimii ne talteen kallisarvoisina löytöinä, joita vaalii mielessään.

- - -

Edellisen eli vuoden 2011 Guermantesin tie I -lukukokemukseni tilitys täällä

Kesäkirjaa (Proustia) valitsemassa

Kesäkirjan pitää olla kevyt, sanotaan. Miksi? Kesällä jos milloinkaan on hyvää aikaa lukea raskasta ja syväluotaavaa.

Toki jokainen lukee tavallaan, mutta minä pohdin minkä Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -suomennoksen 10 niteestä ottaisin mukaani mökille. Ensin ajattelin päätyä osaan numero 9 eli Pakenija. Toisaalta arvelin lukevani osat 8 ja 9 peräkkäin, ne kun muodostavat tapahtumallisen kokonaisuuden, kertojan suuren rakkauden, Albertinen, pitämisen mustasukkaisuuden vankina ja lopulta menetetyn rakkauden kärsimykset.

Toisaalta osat 5 ja 6 eli  Guermantesin tie I ja II voisivat myös olla hyvä valinta, erilainen, laveampi, puheliaampi ja sosiaalisiin rakenteisiin porautuva.

Kadonnutta aikaa etsimässä – varsinkin kun on sen kerran lukenut kronologisesti läpi –  antautuu luettavaksi mistä osasta vain. Tai vaikka keskeltä kirjaa. Teksti ottaa lukijan oitis pihteihinsä ja sanojen joki vie lastua, onnesta pakahtuvaa lukijaa, kohti merta, jossa aika löytyy sumuun kääriytyneenä, avautuu ja merkitykset saavat selityksensä.

Taidan sittenkin tarttua Guermantesin tien ensimmäiseen osaan.

Kyllä, niin teen!

- - - 

Tähän mennessä tapahtunut: Combray luettu kolmesti, Swanin rakkaus, Paikannimet: paikkakunta kahdesti, kuten myös Jälleenlöydetty aika.

Traumaattinen salamurha

Tiiliskiviromaanissa 22.11.63 (suom. Ilkka Rekiaro, Tammi ) Stephen King leikkii aikamatkustuksen mahdollisuudella. Tällä kertaa päähenkilö, kirjallisuudenopettaja Jake Eppingin, palaa 1950-luvun loppuun. Matka käy arkisesti lounaskuppilan varaston kautta.

Kingin tarinassa menneisyyteen voi mennä ja sieltä voi palata. Lisäksi tapahtumien kulkuun voi puuttua, mikä luonnollisesti muuttaa historiaa. Perhosefekti toimii. Kun muutat menneisyydessä jotain, se säteilee vuosien päähän ja vaikutus voi olla suuri.

John F. Kennedyn murha on amerikkalainen trauma. Päähenkilö vakuuttuu, että jos murhaa ei olisi tapahtunut, maailma oli parempi paikka elää. Niinpä hän yrittää estää Lee Harvey Oswaldia tekemästä tekoaan. Mutta miten käy? Jake joutuu elämään monta vuotta ennen kuin ratkaiseva päivä eli marraskuun 22. vuonna 1963 Teksasin Dallasissa koittaa. Mikään ei ole täysin selvää, sillä menneisyys pistää hanttiin - se ei halua muuttua (ah, niin Kingimäinen uhka!).

Kingin monisanaisessa ja viihdyttävässä romaanissa on filosofisia ulottuvuuksia, mutta sitä voi pitää myös nostalgisena rakkausromaanina, sillä Jake rakastuu menneisyydessä.

Vannoutuneena King-fanina pidän 22.11.63-romaania lukemisen arvoisena, joskin tarina hieman junnaa ja fiilistelee liikaakin, mutta se on aina ollut Kingin tavaramerkki.

Lue Painajaisten ja kirjoittamisen oppitunteja

Lause pelastaa päivän

Joskus lause lehdestä tai kirjasta, netistä tai mainoksesta irtoaa kontekstistaan ja muuttuu itsenäiseksi olioksi. Se koputtaa otsaani ja sanoo: Vilkaise tätä!

Tällä kertaa pysäyttävä irtolause pomppasi silmiini Parnassosta (3/13). Selailin tuoretta lehteä eteisessä töistä tultuani puolihuolimattomasti, hieman vastahakoisesti pyöräilyn jälkeen kevyesti hikoillen, ja  siinä se oli:

”Sveitsiläissyntyistä Alain de Bottonia kiinnostavat laajat, elämässämme vaikeasti määriteltävällä tavalla läsnä olevat ilmiöt, kuten filosofia, uskonnot, arkkitehtuuri, seksi, matkailu, Proust.”

Kiitos Martti Anhava de Bottonin Uskontoa ateisteille (Basam Books) kirjan arvostelun alusta.

Totta, ja aivan erityisesti Proust!

Less is more

Romaani on yleensä pitempi kuin novelli. Tuskin mitään virallista romaanin sivumäärällistä määritelmää on olemassa. Romaani on se mitä romaaniksi kutsutaan - yleensä 100 sivusta ylöspäin.

Mutta sellainenkin käsite on olemassa kuin pienoisromaani. Sen sekoittaa helposti pitkään novelliin. Tai kertomukseen. Jos julkaisee yhden pitkän novellin (kertomuksen) omana teoksenaan, sitä voinee  kutsua pienoisromaaniksi.

Vaan tuskin asia näin yksinkertainen on. Novellimaisen ilmaisun ja romaanimaisen ilmaisun välillä lienee ero. Myös kertomuksella on eroa novelliin verrattuna. Kyse on erilaisista kerronnallisista otteista ja sävyistä. Novelli on usein kamarimusiikkimainen, taiteellisempi kuin romaani, joka voi olla avoimempi tai rouheampi. Kertomus puolestaan on lähempänä yleiskäsitettä kuin kaunokirjallista genreä, joskin monet romaanikirjailijat korostavat haluaan kertoa hyviä tarinoita eli kertomuksia.

Näitä diletanttimaisia kirjallisuustieteellisiä hajamietteitä huomasin ähkiväni samalla kun pidin kädessäni Hanna Haurun kirjaa Paperinarujumala (Like). Siinä on 95 sivua, sivuilla vähän tekstiä ja lyhyitä lukuja. Taittoteknisin keinoin sivuja on saatu lisää. Itse teksti menisi selvästi pienempään tilaan.

Kustantaja kutsuu kirjaa pienoisromaaniksi. Jotain sellaista se varmasti onkin. Romaaninen. Pikkuinen romaani.

Itse ”romaani” on määrittelyistä huolimatta kiinnostava, sillä se kertoo Oulun profetia nimellä tunnetusta uskonnollisesta herätyksestä, joka vaikutti 1960-luvun alussa. Se tunnetaan myös nimellä heinoslaisuus, perustajansa Laila Heinosen mukaan.

Paperinarujumalan tapahtumat muistuttavat historiallisen herätyksen tapahtumia. Päähenkilöiden, Heinosten sisarusten, etunimet on muutettu arvatenkin, koska Hauru haluaa korostaa kirjan perimmäistä fiktioluonnetta. Laila ja Aune  Heinonen ovat romaanissa Laina ja Liana Heinonen.

Paperinarujumala on äärimmäisen pelkistetty käytetyn tekstin määrästä lähtien. Tunnelma on tiivis ja kerronta pääasiassa sisarusten sisäistä puhetta.

Heinoslaisuuden ydin oli profetiassa, jossa kehotettiin Suomen kansaa tekemään parannus. Romaanissa kuvataan yliviritty kaupungintalon kanslisti, jolle Jumala puhuu. Niin ikään kuvataan välähdyksin herätystä ja sen hiipumista. Aikamoinen saavutus pienoisromaanilta.

Paperinarujumala todistaa, että lajityyppi tai sivumäärä ei vielä kerro kaunokirjallisen teoksen laadusta mitään. Paljoilla sanoilla voi peittää sanomisen ohuuden ja vähillä voi siivilöidä sanomisen painon esiin.

Vähempi voipi olla enempi.