Mainiota, Munrolle Nobel!

Kanadalainen Alice Munro sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hyvä valinta. Häpeäkseni tunnustan, että olen lukenut vain yhden Munron teoksen, vuonna 2010 suomeksi ilmestyneen novellikokoelman Liian paljon onnea (suom. Kristiina Rikman, Tammi). Se teki vaikutuksen.

Kirjoitin kyseisestä kirjasta lyhyesti Kotimaahan alkuvuodesta 2011 otsikolla Muutoksen aika. Ruotsin akatemian päätöksen kunniaksi sama uudestaan:

”Jälkeenpäin  on helppo huomata, että elämässä on hetkiä, jolloin asiat saivat uuden suunnan. Tämä havainto on kanadalaisen Alice Munron novellikokoelman Liian paljon onnea kantava teema. Jokaisessa novellissa päähenkilön elämässä tapahtuu asioita, joiden jälkeen arki ei enää palaa entiselleen.

Erityisen  mieleenpainuva on novelli Miten meidän tulisi elää. Siinä käydään läpi monta vuosikymmentä ja kaksi avioliittoa. Lopussa päähenkilö huomaa lukevansa nuoren kirjailijan teoksesta kuvauksen itsestään opettajana. Tämän seurauksena sukupolvien ja elämänasenteen kuilu aukeaa jyrkkänä.

Niminovelli poikkeaa muista kirjan teksteistä, sillä se kertoo historiallisesta henkilöstä, maailman ensimmäisestä naispuolisesta matematiikan professorista, venäläisestä Sofja Kolvaleskajasta. Muutosten, elämän saranakohtien varjot ovat siinäkin läsnä.”

(Tämä kirjoitus julkaistu myös toisaalla Kotimaa24:n Permantopaikka-blogissani)

Less is more

Romaani on yleensä pitempi kuin novelli. Tuskin mitään virallista romaanin sivumäärällistä määritelmää on olemassa. Romaani on se mitä romaaniksi kutsutaan - yleensä 100 sivusta ylöspäin.

Mutta sellainenkin käsite on olemassa kuin pienoisromaani. Sen sekoittaa helposti pitkään novelliin. Tai kertomukseen. Jos julkaisee yhden pitkän novellin (kertomuksen) omana teoksenaan, sitä voinee  kutsua pienoisromaaniksi.

Vaan tuskin asia näin yksinkertainen on. Novellimaisen ilmaisun ja romaanimaisen ilmaisun välillä lienee ero. Myös kertomuksella on eroa novelliin verrattuna. Kyse on erilaisista kerronnallisista otteista ja sävyistä. Novelli on usein kamarimusiikkimainen, taiteellisempi kuin romaani, joka voi olla avoimempi tai rouheampi. Kertomus puolestaan on lähempänä yleiskäsitettä kuin kaunokirjallista genreä, joskin monet romaanikirjailijat korostavat haluaan kertoa hyviä tarinoita eli kertomuksia.

Näitä diletanttimaisia kirjallisuustieteellisiä hajamietteitä huomasin ähkiväni samalla kun pidin kädessäni Hanna Haurun kirjaa Paperinarujumala (Like). Siinä on 95 sivua, sivuilla vähän tekstiä ja lyhyitä lukuja. Taittoteknisin keinoin sivuja on saatu lisää. Itse teksti menisi selvästi pienempään tilaan.

Kustantaja kutsuu kirjaa pienoisromaaniksi. Jotain sellaista se varmasti onkin. Romaaninen. Pikkuinen romaani.

Itse ”romaani” on määrittelyistä huolimatta kiinnostava, sillä se kertoo Oulun profetia nimellä tunnetusta uskonnollisesta herätyksestä, joka vaikutti 1960-luvun alussa. Se tunnetaan myös nimellä heinoslaisuus, perustajansa Laila Heinosen mukaan.

Paperinarujumalan tapahtumat muistuttavat historiallisen herätyksen tapahtumia. Päähenkilöiden, Heinosten sisarusten, etunimet on muutettu arvatenkin, koska Hauru haluaa korostaa kirjan perimmäistä fiktioluonnetta. Laila ja Aune  Heinonen ovat romaanissa Laina ja Liana Heinonen.

Paperinarujumala on äärimmäisen pelkistetty käytetyn tekstin määrästä lähtien. Tunnelma on tiivis ja kerronta pääasiassa sisarusten sisäistä puhetta.

Heinoslaisuuden ydin oli profetiassa, jossa kehotettiin Suomen kansaa tekemään parannus. Romaanissa kuvataan yliviritty kaupungintalon kanslisti, jolle Jumala puhuu. Niin ikään kuvataan välähdyksin herätystä ja sen hiipumista. Aikamoinen saavutus pienoisromaanilta.

Paperinarujumala todistaa, että lajityyppi tai sivumäärä ei vielä kerro kaunokirjallisen teoksen laadusta mitään. Paljoilla sanoilla voi peittää sanomisen ohuuden ja vähillä voi siivilöidä sanomisen painon esiin.

Vähempi voipi olla enempi.