Matkalle lähdössä. Etelään valoon ja omaan aikaan. Pitäisi ottaa mukaan kirja. Useampikin.
Päädyin seuraavaan listaan: Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja (suom. Tarja Härkönen, Tammi), Lionel Barber (ed.) Lunch with the FT. 52 Classic Interviews (Penguin, 2015) ja varoiksi Sony Reader (sis. mm. Alastalon salissa).
Saas nähdä kuinka pitkälle pääseen, Neumanista ajattelin joka tapauksessa jo koneessa aloittaa.
Lukuvuosi (lukemis-) on ollut hieman rikkonainen, laiskakin, myönnetään, mutta ehkä 2016 on parempi. Lisäksi tarkoitukseni on ensi vuonna kirjoittaa kirja, mutta siitä myöhemmin lisää.
Nyt pakkaamaan.
perjantai 25. joulukuuta 2015
Pakkauspuuhia
Tunnisteet:
Andres Neuman,
loma,
lomamatka,
lukemisvuosi,
Sony Reader,
Tarja Härkönen,
Vuosisadan matkustaja
maanantai 7. joulukuuta 2015
Runouden työvälinemestarin opissa
Kirjamessuilta Helsingissä tarttu käteeni (kassan kautta, tosin) Osip Mandelstamin pieni esseekokoelma Keskustelu Dantesta (Savukeidas 2011, käännös, esipuhe ja selitykset Jukka Mallinen).
Aikamoista tiivistystä, pakko tunnustaa, briljanttia käsitetakkua äkkinäisen kakomatta nautttia. Esseet ovat peräpeilin mukaan "ajankohtaisia repliikkejä runouden arvokeskusteluun". Mallisen johdanto on mainio.
Pisin essee on sama kuin kirjan nimi. Siinä vuosiana 1891-1938 elänyt venäläinen runoilija hakee tukea, turvaa ja vauhtia vuosina 1265-1321 eläneestä italialaisesta Divina Commedian kirjoittajasta. Tämä näyttäytyy oppipojalle runouden työvälinemestarina, muodonmuutosten ja risteytymisten strategina...
Kirja tarttui käteeni, koska Dante on minulle vähän niinkuin kotialttarijumala. Jouduin/sain tutustua Alighierin poikaan ja hänen tuotantoonsa graduseminaarissa. Ei syntynyt opinnäytetyötä siitä, kuinka Dante suuren Näytelmänsä lopussa kertoo nähneensä Jumalan (visio Dei). Mutta Dantea tuli luettua ja tutkittua, graudukin kirjoitettua raakaversiona seminaarissa kertaalleen. Elämä vei sitten toisaallle.
Osip Mandelstam kirjoittaa: "Sisäinen rauhattomuus ja raskas, hämärä kulmikkuus, joka seuraa häntä [Dantea] joka askeleella kuin hän olisi kasvatukseltaan keskeneräinen, kykenemätön käyttämään sisäistä kokemustaan ja objektivoimaan sitä kiusatun ja näännytetyn ihmisen etikettiin - ne juuri antavat runoelmalle sen koko ihanuuden, koko dramaattisuuden, ne juuri toimivat luodakseen sille taustan psykologiseksi pohjustukseksi."
Dante on sellainen järkäle, että hän kimpussaan menevät ikä ja terveys. Vähän kuin Marcel Proustin kanssa. Mandelstamin sanoin: "Danten maine yhä suurin este hänen ymmärtämiselleen ja syvälliselle tutkimiselleen ja pysyy sellaisena vielä pitkään."
P.S. Minulla on koira, jonka nimi on Dante. Se kertoo ehkä jotain kirjallisesta riippuvuussuhteesta...
Aikamoista tiivistystä, pakko tunnustaa, briljanttia käsitetakkua äkkinäisen kakomatta nautttia. Esseet ovat peräpeilin mukaan "ajankohtaisia repliikkejä runouden arvokeskusteluun". Mallisen johdanto on mainio.
Pisin essee on sama kuin kirjan nimi. Siinä vuosiana 1891-1938 elänyt venäläinen runoilija hakee tukea, turvaa ja vauhtia vuosina 1265-1321 eläneestä italialaisesta Divina Commedian kirjoittajasta. Tämä näyttäytyy oppipojalle runouden työvälinemestarina, muodonmuutosten ja risteytymisten strategina...
Kirja tarttui käteeni, koska Dante on minulle vähän niinkuin kotialttarijumala. Jouduin/sain tutustua Alighierin poikaan ja hänen tuotantoonsa graduseminaarissa. Ei syntynyt opinnäytetyötä siitä, kuinka Dante suuren Näytelmänsä lopussa kertoo nähneensä Jumalan (visio Dei). Mutta Dantea tuli luettua ja tutkittua, graudukin kirjoitettua raakaversiona seminaarissa kertaalleen. Elämä vei sitten toisaallle.
Osip Mandelstam kirjoittaa: "Sisäinen rauhattomuus ja raskas, hämärä kulmikkuus, joka seuraa häntä [Dantea] joka askeleella kuin hän olisi kasvatukseltaan keskeneräinen, kykenemätön käyttämään sisäistä kokemustaan ja objektivoimaan sitä kiusatun ja näännytetyn ihmisen etikettiin - ne juuri antavat runoelmalle sen koko ihanuuden, koko dramaattisuuden, ne juuri toimivat luodakseen sille taustan psykologiseksi pohjustukseksi."
Dante on sellainen järkäle, että hän kimpussaan menevät ikä ja terveys. Vähän kuin Marcel Proustin kanssa. Mandelstamin sanoin: "Danten maine yhä suurin este hänen ymmärtämiselleen ja syvälliselle tutkimiselleen ja pysyy sellaisena vielä pitkään."
P.S. Minulla on koira, jonka nimi on Dante. Se kertoo ehkä jotain kirjallisesta riippuvuussuhteesta...
Tunnisteet:
Divina Commedia,
essee,
Jukka Mallinen,
kirjamessut,
Osip Mandelstam,
runoelma,
runoilija,
visio dei
keskiviikko 25. marraskuuta 2015
Kaasun ääni
Sain isänpäivälahjaksi kirjan. Ja mieluisen sainkin. Nimittäin Jarkko Venhiäisen Kamala luonto -sarjakuvan teemakirjan, Pieruterapia (Artktinen Banaani).
Kirjaan on koottu aihepiiriin liittyviä strippejä, joita onkin aika lailla. Perähenkäykset, äänekkäät ja aromikkaat, kuuluvat päähenkilöiden eli ilveksen ja kärpän kommukaatioiarsenaaliin. Präät ja prut. Asiat tulevat selviksi ja sekös meitä naurattaa.
Jostain syytä suolistokaasujen äänekäs vapautuminen naurattaa. Ja toisaalta myös hävettää, jos pieru karkaa sopimattomassa paikassa - seurasta puhumattakaan.
Pieruterapiassa on strippien lisäksi Vesa Anttosen asiallisen humoristista pohdintaa pierun luonteesta ja merkityksestä. Tiettävästi jokainen päästää perähöyryjä keskimäärin 14 kertaa päivässä. Niinpä.
Yhtä kaikki, oivallinen kirja. Se sopii luettavaksi erityisesti... enpä sano missä.
Kirjaan on koottu aihepiiriin liittyviä strippejä, joita onkin aika lailla. Perähenkäykset, äänekkäät ja aromikkaat, kuuluvat päähenkilöiden eli ilveksen ja kärpän kommukaatioiarsenaaliin. Präät ja prut. Asiat tulevat selviksi ja sekös meitä naurattaa.
Jostain syytä suolistokaasujen äänekäs vapautuminen naurattaa. Ja toisaalta myös hävettää, jos pieru karkaa sopimattomassa paikassa - seurasta puhumattakaan.
Pieruterapiassa on strippien lisäksi Vesa Anttosen asiallisen humoristista pohdintaa pierun luonteesta ja merkityksestä. Tiettävästi jokainen päästää perähöyryjä keskimäärin 14 kertaa päivässä. Niinpä.
Yhtä kaikki, oivallinen kirja. Se sopii luettavaksi erityisesti... enpä sano missä.
Tunnisteet:
Arktinen Banaani,
Jarkko Venhiäinen,
Kamala luonto,
pieru,
Pieruterapia,
sarjakuva,
Vesa Anttonen
perjantai 6. marraskuuta 2015
Yksi luettu, toinen aloitettu
Tänään julkistettiin Finlandia-ehdokkaat. Jotenkin pääsivät yllättämään, vaikka niistä on luettu yksi Kari Hotakaisen Henkireikä (Siltala), ja toinen on yöpöydällä aloitettuna, nimittäin Markku Pääskysen Sielu (WSOY).
Hotakainen on taattua etukenoista lausetta, myhäilevää ja iskevää. Kuoroporukassa viriää rikos ja laulava poliisi vedetään mukaan. Hm, kelpo tarina, ei suuri, mutta läpensä hotakainen.
Sielu kertoo lapsen katoamisesta. Olen edennyt tekstiä vasta parikymmenkunta sivua, joten en lausuhe mitään sitovaa. Tiheää ja pakattua lausetta, raskaslukuista, toisin kuin Hotakaisella.
Onko Hotakainen viihdettä ja Pääskynen taidetta? Toinen on menevää popkaunokirjallisuutta, toinen tietoisen kompliseerattua fuusiojazzkaunokirjallisuutta?
Äh, tiedä heistä. Pitää lukea kirja ensin, tai useampi.
Hotakainen on taattua etukenoista lausetta, myhäilevää ja iskevää. Kuoroporukassa viriää rikos ja laulava poliisi vedetään mukaan. Hm, kelpo tarina, ei suuri, mutta läpensä hotakainen.
Sielu kertoo lapsen katoamisesta. Olen edennyt tekstiä vasta parikymmenkunta sivua, joten en lausuhe mitään sitovaa. Tiheää ja pakattua lausetta, raskaslukuista, toisin kuin Hotakaisella.
Onko Hotakainen viihdettä ja Pääskynen taidetta? Toinen on menevää popkaunokirjallisuutta, toinen tietoisen kompliseerattua fuusiojazzkaunokirjallisuutta?
Äh, tiedä heistä. Pitää lukea kirja ensin, tai useampi.
Tunnisteet:
Finlandia,
Henkireikä,
Kari Hotakainen,
Markku Pääskynen,
sielu
maanantai 26. lokakuuta 2015
Ohi meni
En arvannut oikein, en päätellyt riittävän fiksusti. Sanoin pari viikkoa sitten, että kansanedustaja Jutta Urpilainen valitsee Vuoden kristilliseksi kirjaksi 2015 Kimmo Oksasen Kasvonsa menettäneen miehen. Ei valinnut.
Sen sijaan (Helsingin kirjamessuilla) valituksi tuli Jukka Sariolan kirja Ystäväni Seija - kutsumuksena Afganistan. Hyvä valinta. En ole kirjaa tosin lukenut.
Joku sanoi kirjasta, että se ei ole hyvä, koska siitä ei saa selvää kummasta se kertoo, Jukasta vai Seijasta. Kertojaa kiinnosti enemmän Afganistanissa 2014 surmatun avustustyöntekijän Seija Järvenpään tarina, joten hän ei jaksanut keskittyä ystävyyden toiseen osapuoleen.
Näin meille usein käy: ennakkokäsitys ohjaa lukuprosessia.
Ystäväni Seija on myös kustantajan, Uuden Tien, ensimmäinen Vuoden kristillinen kirja -palkinto.
Sen sijaan (Helsingin kirjamessuilla) valituksi tuli Jukka Sariolan kirja Ystäväni Seija - kutsumuksena Afganistan. Hyvä valinta. En ole kirjaa tosin lukenut.
Joku sanoi kirjasta, että se ei ole hyvä, koska siitä ei saa selvää kummasta se kertoo, Jukasta vai Seijasta. Kertojaa kiinnosti enemmän Afganistanissa 2014 surmatun avustustyöntekijän Seija Järvenpään tarina, joten hän ei jaksanut keskittyä ystävyyden toiseen osapuoleen.
Näin meille usein käy: ennakkokäsitys ohjaa lukuprosessia.
Ystäväni Seija on myös kustantajan, Uuden Tien, ensimmäinen Vuoden kristillinen kirja -palkinto.
sunnuntai 18. lokakuuta 2015
Kuka kirjoitti Vuoden kristillisen kirjan 2015?
Kansanedustaja Jutta Urpilaisella on parhaillana menossa vaikea valinta. Tai voi se olla helppokin. Ehkä päätös on jo tehty.
Urpilainen valitsee Vuoden kristillinen kirja 2015 -tittelin saajan. Sitä havittelee kuusi kirjaa: Elina Antikaisen Mikä on ihminen (Suomen Lähetysseura), Paavo Kettusen Häpeästä hyväksyntään (Kirjapaja), Lauri Mäkisen Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (Siltala), Kimmo Oksasen Kasvonsa menettänyt mies (WSOY), Juhani Rekolan Irlantilainen päiväkirja (Kirjapaja) sekä Jukka Sariolan Ystäväni Seija – kutsumuksena Afganistan (Uusi Tie).
Kilpailun ja yleisöäänestyksen voittaja julkistetaan Helsingin kirjamessuilla 25.10.
Rohkenen arvata, että valituksi Kimmo Oksasen kirja.
Lue Kristillisen kirjan anatomia
Urpilainen valitsee Vuoden kristillinen kirja 2015 -tittelin saajan. Sitä havittelee kuusi kirjaa: Elina Antikaisen Mikä on ihminen (Suomen Lähetysseura), Paavo Kettusen Häpeästä hyväksyntään (Kirjapaja), Lauri Mäkisen Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (Siltala), Kimmo Oksasen Kasvonsa menettänyt mies (WSOY), Juhani Rekolan Irlantilainen päiväkirja (Kirjapaja) sekä Jukka Sariolan Ystäväni Seija – kutsumuksena Afganistan (Uusi Tie).
Kilpailun ja yleisöäänestyksen voittaja julkistetaan Helsingin kirjamessuilla 25.10.
Rohkenen arvata, että valituksi Kimmo Oksasen kirja.
Lue Kristillisen kirjan anatomia
Tunnisteet:
Jutta Urpilainen,
kilpailu,
palkinto,
Vuoden kristillinen kirja
torstai 8. lokakuuta 2015
Nobel napsahti ohi
Nobelin kirjallisuuspalkinnon sai valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš. Yllätys? En osaa sanoa, sillä en seurannut ennakkospekulointia, enkä äkkiseltään
tunnistanut nimeä, en myöskään muistanut lukeneeni hänen tuotantoaan. Mutta hetken
hölmistyksen jälkeen alkoivat etäiset kellot soida. Vuonna 2000 ilmestyi suomennettuna Tšernobylistä
nousee rukous. Tuo nimi… jos en
ole lukenut sitä... hmm, ainakin olen selaillut… tunne siitä on vahva… outoa... tätäkö se vanhuus teettää...
Sen
sijaan Sodalla ei ole naisen kasvoja (1988) on oudompi tapaus,
vaikka silläkin on mieleen jäävä nimi.
Tulee siis taas asiaa kirjakauppaan. Yritän pitää kiinni periaatteesta ja perinteestä, että nobelisteja luetaan.
Tunnisteet:
Nobel,
Svetlana Aleksijevitš,
Tšernobyl
perjantai 2. lokakuuta 2015
Ennen kuin Saksat yhdistyivät
Tasan 25 vuotta sitten Saksat yhdistyivät. Niin lakkasivat olemasta Itä-
ja Länsi-Sakassa erillisinä valtioina. Moni reaalipolitiikan ystävä ei takavuosikymmeniä
jaksanut uskoa tähän ihmeeseen.
Tartuin taannoin vaistonvaraisesti
kirjahyllyssäni olevaan, vuonna 1960 ilmestyneeseen Willy Brandtin
muistelmateokseen Tie Berliiniin (muistiin merkinnyt Leo Lania, WSOY, suom. Kai Kaila). Ryhdyin sitä myös
lukemaan. Se osoittautui erinomaisen kiinnostavaksi lähihistorian (tai nyt siis
jo hieman etäisemmän historian) henkilökohtaiseksi tilitykseksi.
Brandt, syntyjään Herbert Frahm, kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan
sosiaalidemokraattisessa liikkeessä.
Politikan vuoksi hän joutui pakenemaan nousevaa Hitlerin valtaa vuonna
1933 Norjaan. Samalla hän otti käyttöön salanimen Willy Brandt, josta tuli
myöhemmin myös hänen virallinen nimensä.
Sodan jälkeen Brandt kohosi vähitellen Berliinin pormestariksi. Siihen
kirja päättyy, vuoteen 1959. Berliinin muurista ei vielä ole tietoa. Myöhemmin
Brandtista tuli liittokansleri.
Kiinnostavaa on Brandtin kuvaus berliiniläisten sielunmaisemasta ja
ylipäätään Berliinin asemasta kylmän sodan pelinappulana. Länsi-Berliini oli
kokoaan suurempi vapaan maailman vertauskuva. Neuvostoliitosta ja
kommunisteista Brandtilla ei ollut illuusioista, hän näki valtajärjestelmän
lävitse.
Läpi vuosien Brandt ja eräät muut uskoivat, että Saksa vielä yhdistyy.
Tämä järkkymätön usko paistaa läpi kirjan sivuilta.
Brandtin toiveesta tuli totta. Saksat yhdistyivät, kun Berliinin muuri
murtui 9.11.1989. Hän ehti vielä nähdä Saksojen yhdistyvän. Brandt kuoli 1992.
Kiihkeiden poliittisten vuosien, kylmän sodan henkäysten ja Saksan
jälleenrakentamisen keskellä, Brandt kirjoittaa kirjansa viime lehdillä: ”Suuri
osa meidän päiviemme ihmisistä on kyllästynyt politiikkaan ja suhtautuu
epäluuloisesti ideologioihin. Heitä kiinnostavat pääasiallisesti sellaiset
käytännön kysymykset kuin oman taloudellisen aseman parantaminen tai
moottoripyörän, auton tai muun kalliin kestokulutushyödykkeen hankkiminen.”
Näin on myös meidän aikamme ihmisen elämässä. Historian vaikeat oppitunnut unohtuvat nopeasti - onneksi.
Näin on myös meidän aikamme ihmisen elämässä. Historian vaikeat oppitunnut unohtuvat nopeasti - onneksi.
Tunnisteet:
Berliini,
Hitler,
Itä.Saksa,
Länsi Saksa,
Tie Berliiniin,
Willy Brandt
maanantai 17. elokuuta 2015
Raskautetun laulu
En ihmettele, miksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013, Gummerus) on ollut
niin suosittu. Se on hyvä ja erilainen nykykirja, jotenkin siinä uidaan kielellisesti
ja otteellisesti vastavirtaan. Sen lämmin suhtautuminen päähenkilöihin on suorastaan
raikas, kaiken kyynisen ja
suoraviivaisen kaunokirjallisuuden keskellä.
Taivaslaulu on vahva kuvaus vanhoillislestadiolaisen yhteisön kulttuurisesti
kuristavasta otteesta Aleksin ja Viljan nelilapsisen perheen elämässä. Vilja
kokee minuutensa katoavan jatkuvien raskauksien ja yhteisön vaatimusten alla. Yhteentörmäystä
seuraa romahdusta, jota seuraa aikanaan uusi arki, jossa Vilja ja Aleksi saavat
elämän omiin käsiinsä.
En myöskään ihmettele, että Taivaslaulusta on tehty näytelmä, joka
nähdään sekä Tampereen Työväen Teatterissa ja Oulun kaupunginteatterissa. Romaani antautuu hyvin näyttämölliseen käsittelyyn. Saa nähdä, kuinka dramaturgi Seija Holma on työnsä tehnyt.
Tunnisteet:
näuytelmä,
pauliina rauhala,
Seija Holma,
Taivaslaulu,
vanhoillislestadiolaisuus
perjantai 10. heinäkuuta 2015
Kadonnut löytyi!
Haa! Hurraa!
Muutosta uuteen asuntoon on kulunut hieman yli vuosi. Suurimmaksi muuttotappioksi laskin kadonneen lukulaitteeni, Sony Readerin. Mutta. Nyt tapahtui ihme ja onni. Se löytyi! Pienestä purkamattomasta muuttolaatikosta, jossa oli muun muassa partavettä ja päällimmäisenä valokuvia. Hyvin oli laite piilotettu.
Napsautin koneen auki ja kas, vielä siinä oli virtaa.
Harmi, ettei Sony enää tee lukulaitteita. Minulla kuitenkin on vielä yksi toimiva, katoavaa teknologiaa tosin.
Aikaisemmat lukulaitevalitukseni täällä:
Lukulaite kadoksissa
Jää Hyvästi, Sony Reader!
Muutosta uuteen asuntoon on kulunut hieman yli vuosi. Suurimmaksi muuttotappioksi laskin kadonneen lukulaitteeni, Sony Readerin. Mutta. Nyt tapahtui ihme ja onni. Se löytyi! Pienestä purkamattomasta muuttolaatikosta, jossa oli muun muassa partavettä ja päällimmäisenä valokuvia. Hyvin oli laite piilotettu.
Napsautin koneen auki ja kas, vielä siinä oli virtaa.
Harmi, ettei Sony enää tee lukulaitteita. Minulla kuitenkin on vielä yksi toimiva, katoavaa teknologiaa tosin.
Aikaisemmat lukulaitevalitukseni täällä:
Lukulaite kadoksissa
Jää Hyvästi, Sony Reader!
Tunnisteet:
lukulaite,
muutto,
partavesi,
Sony Reader
keskiviikko 8. heinäkuuta 2015
Melkein pakko mennä
Juha Ikosen Ajo (Otava) on kummitellut pitkään pöydän kulmalla. Lomalla
päätin tarttua siihen. Hyvä päätös, vaikka alku vaikuttikin jotenkin
väkinäiseltä. Mutta erillisten tarinoiden kudonta jatkui ja niiden välinen
yhteyskin alkoi selvitä.
Ikään kuin Heljällä, Sinikalla ja Ainolla, kaikilla kirjan kolmella
naisella (päänäkökulmat), ja Onnilla ja Joukolla, kahdella miehellä
(sivunäkökulmat), olisi kaikilla ollut jokin kaipuu pois vallitsevasta johonkin
toiseen. Mutta kovin yksiselitteistä tämä ajo-teoria ei ole, siis että
ajolähtö, pakko mennä.
Ajosta jäi kuitenkin vaikutelma hyvin kirjoitetusta romaanista, jossa
liikutaan 1960-luvulla ja nykyajassa. Kirjaa alkaa sillä kun Rollarit soittivat
Suomessa 1965.
Nyt Ajon lukemisesta on kulunut viikko. Ei se kesän ehdoton lukukokemus
varmaan ollut (ole, sillä vielä on kesää jäljellä). Kannattava kirjallinen
paneutuminen kumminkin.
Olen jo aloittanut seuraavan kesäkirjan, novellikokoelman, vai pitäisikö
sanoa nobellikokoelman – puhun nimittäin Alice Munrosta.
Tunnisteet:
Ajo,
Alice Munro,
Juha Ikonen,
novellikokoelma,
Rollarit,
romaani
torstai 25. kesäkuuta 2015
Matkalla tähtiin
Tauno Palo lienee tunnetuin suomalainen miesnäyttelijä.
Hän esiintyi liki sadassa elokuvassa ja teki pitkän päivätyön
Kansallisteatterin näyttelijänä. Hän syntyi 1908 ja kuoli 1982. Palon
muistelmat Käsi sydämellä (Tammi) ilmestyivät 1969, hän oli juuri
täyttänyt 60 ja katsoi elämänkulkuaan jo seesteisen joviaalisti.
Jostain syystä
kesämökkini kirjahyllyssä oli tuo Aino Räty-Hämäläisen toimittama
muistelmateos, vuoden 2008 pokkaripainoksena tosin. Luin sen aikani
kuluksi ja omaksi ilokseni. Kiinnostavaa oli kuulla kuinka työläispoika Tauno Brännäsistä
tuli näyttelijä Tauno Palo (lyhyen aikaa myös Paloniemi).
Muistelmat on
hyväntahtoista juttelua, piikkejä ei jaeta eikä itsekritiikki ole repivää. Jää
tunne, että Palo on kuin kuva valkokankaalla, näkyvä, mutta saavuttamaton.
Maineensa vanki siis. Toki muutamia koskettavia elämänvaiheita tulee esiin,
kuten veljen kuolema - mikä liittyy nyrkkeilyharrastukseen. Palo ilmoittaa
selvin sanoi ettei ymmärrä koko lajia, varsinkaan amatöörinyrkkeilyä, sillä
siinä on kyse samasta asiasta kuin ammattilaisnyrkkeilyssä, mutta siitä että
ottaa turpiinsa ei saa edes palkkaa.
Teatterikaskuja ja
-sattumuksia riittää. Perheistään Palo kertoo myös, mutta ei varsinaisesti
tilitä. Muistelmissa painottuu ensimmäinen avioliitto. Hän myös tunnustaa
olleensa liian vähän vaimon ja lasten ja vaimon kanssa.
Käsi sydämellä oli
kaikkineen mukava lukea. Vielä kun olisi ollut Suomi-filmin kesäiset
kumpupilvisäät…
Tunnisteet:
Aino Räty-Hämäläinen,
elokuva,
Käsi sydämellä,
näyttelijä,
Tammi,
Tauno Palo,
teatteri
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)