Sika söi kellon

Romaania on sanottu siaksi, joka syö kaiken. Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron käyköön esimerkistä. Siispä lainaus romaanista (s. 158):

”Jean-Philippeä rannekellot suorastaan ahdistivat! Hänellä oli kyllä yksi upouusi luksuskello nimeltä Brighella; se kuului italialaisen luksusmerkin Bulgarin Commedia dell’Arte -sarjaan. Hänen vanhempansa olivat antaneet kellon Jean-Philippelle 40-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Se oli osittain vitsi, mutta 35-prosenttisesti he olivat täysin vakavissaan. He olivat päättäneet että pojalla oli oltava kello, ja tuo 370 000 euroa maksanut uniikki kapistus oli heidän mielestään riittävän erikoinen heidän erikoiselle pojalleen.”

Kyse ei ole kellon osalta fiktiosta, sillä tuollainen kapistus on todellakin olemassa.  Se esiteltiin Baselworldissa (kellomessut) 2013. Brighella on yksi commedia dell’arte -teatterityylin hahmo, koominen keikari valkoisessa puvussa ja kasvojen yläosan peittävässä naamarissaan. Kellotauluissa käsiään heiluttavat Brighellan lisäksi Pulcinella ja Arleccino (harlekiini).

Edellä lainatun kohdan jälkeen romaanissa seuraa pitkä selostus Brighellan ominaisuuksista. Se on repeeteri (antaa äänimerkkejä) ja täynnä mekaanista iloittelua.  Kelloa kutsutaan romaanissa susirumaksi: ”Vielä rumemmaksi sen teki kuusinumeroinen hinta…”

Pieni kelloharrastuksellinen lipsahdus siankasvattaja Lindstedtille kuitenkin sattuu, sillä hän kirjoittaa Jean-Philippestä, joka nuoruudesaan liftasi: "Jean-Philippe katsoi aurinkoa siinä missä toiset hänen kaltaisensa katsoivat rolexeja ja raymondweileja." Kuulostaa ehkä hauskalta, mutta Rolex ja Raymond Weil eivät ole brändeinä rinnasteisia. Rolex on vanha ja arvostettu luksukello, Raymond Weil puolestaan tuoreehko tulokas - kelpo kello toki, vaikka Rolexiin verrattuna "halpa".

Varmemmaksi vakuudeksi näytettäköön kuva Oneironin "susirumasta" Brighellasta:

Yksi luettu, toinen aloitettu

Tänään julkistettiin Finlandia-ehdokkaat. Jotenkin pääsivät yllättämään, vaikka niistä on luettu yksi Kari Hotakaisen Henkireikä (Siltala), ja toinen on yöpöydällä aloitettuna, nimittäin Markku Pääskysen Sielu (WSOY).

Hotakainen on taattua etukenoista lausetta, myhäilevää ja iskevää. Kuoroporukassa viriää rikos ja laulava poliisi vedetään mukaan. Hm, kelpo tarina, ei suuri, mutta läpensä hotakainen.

Sielu kertoo lapsen katoamisesta. Olen edennyt tekstiä vasta parikymmenkunta sivua, joten en lausuhe mitään sitovaa. Tiheää ja pakattua lausetta, raskaslukuista, toisin kuin Hotakaisella.

Onko Hotakainen viihdettä ja Pääskynen taidetta? Toinen on menevää popkaunokirjallisuutta, toinen tietoisen kompliseerattua fuusiojazzkaunokirjallisuutta?

Äh, tiedä heistä. Pitää lukea kirja ensin, tai useampi.

Henkinen mittelö

Pakko myöntää, en ollut ikinä kuullutkaan venäläisestä runoilijasta Marina Tsavetajevasta (1892-1941) ennen kuin Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013) valittiin Finlandia-ehdokkaaksi. Puhumattakaan Tsavetajevan tyttärestä Ariadna Efronista (1912-1975).

Äiti ja tytär ovat romaaniin päähenkilöt, vaikka tyttären näkökulma korostuu. Keskiössä on kahden naisen välinen suhde. Taustana on Neuvostoliiton kiristyvä kommunistinen paranoidisuus ja valtion kansalaisiaan kohtaan harjoittama terrori.

Pelon kirja myös voitti Finlandia-palkinnon, enkä yhtään ihmettele. Jokapäiväinen elämämme on raskas ja vaativa kirja, varsinkin alussa. Yli 500 sivussa on alkupuolella mielestäni tyhjäkäyntiä, jolloin lukija joutuu punnitsemaan motivaatiotaan ja tahtotilaansa. Onneksi jaksoin jatkaa, sillä kun yhteiskunnan tapahtumat astuvat täyslaidalta kuvaan, romaanin ote lukijasta on luja ja intensiivinen. Kyse ei ole vain erikoisen runoilijaäidin ja kommunistiseen ihmisihanteeseen pyrkivän toimittajatyttären henkisestä mittelöstä, vaan isommasta ja historiallisesta sielunmaisemasta.

Kerronnassa liikutaan alussa kahdessa aikatasossa, vuosina 1923 ja 1939. Paikat ovat pieni kylä Tsekkoslovakiassa ja Neuvostoliitto, Moskova. Lopussa tapahtumavuodeksi tulee 1941 ja paikkojakin lisää. Lopussa perheen dynamiikka myös tarkentuu tavalla, josta minä jäin kysymään, oliko alku vain kerronnallista piiloleikkiä. (Tottakai oli, sitähän kerronta aina on: älä paljasta liikaa kerralla, säännöstele, pihtaa, yllätä!)

Kielellisesti Jokapäiväinen elämämme on jotain muuta kuin mitä pelkkä sujuva juonen kuljetus vaatii. Romaania on ilo lukea ja se antaa uskoa kaunokirjallisuuteen, joka kielen avulla kertoo myös muuta kuin ilmeistä.

Finlandia sivu suun

Huh, huh. Finlandia-romaanit pääsivät yllättämään. En muistanut valmistautua julkistamiseen ja kuullin ehdokkaat ikään kuin sattumalta. Hävettää. En ole myöskään lukenut yhtään ehdokaskirjaa, mutta kaikkien kirjailijoiden teoksia kylläkin.

Olen tavannut ehdokkaista kaksi, sillä haastattelin heitä muuta vuosi sitten Kotimaahan. He ovat J-P Koskinen ja Riikka Pelo. Sympaattinen muisto kummankin tapaamisesta. Koskisen tapasin kirjamessuilla Helsingissä ja Pelon Cafe Engelissä. Koskisen kanssa puhuimme romaanista Viisi todistajaa (2005) ja Pelon kanssa esikoisromaanista Taivaankantaja (2006).

Viime vuonna otin projektiksi lukea kaikki ehdokkaat, mutta tänä vuonna luovun projektista suosiolla. – Tästä on tulossa minulle määrällisesti huono lukuvuosi, vaikka kyllä sinnekin mahtuu hetkensä.

Finlandia 2012 -projektin loppupostaus täällä