Pakko myöntää, en ollut ikinä kuullutkaan venäläisestä runoilijasta
Marina Tsavetajevasta (1892-1941) ennen kuin Riikka Pelon Jokapäiväinen
elämämme (Teos 2013) valittiin Finlandia-ehdokkaaksi. Puhumattakaan
Tsavetajevan tyttärestä Ariadna Efronista (1912-1975).
Äiti ja tytär ovat romaaniin päähenkilöt, vaikka tyttären näkökulma
korostuu. Keskiössä on kahden naisen välinen suhde. Taustana on Neuvostoliiton
kiristyvä kommunistinen paranoidisuus ja valtion kansalaisiaan kohtaan harjoittama
terrori.
Pelon kirja myös voitti Finlandia-palkinnon, enkä yhtään ihmettele.
Jokapäiväinen elämämme on raskas ja vaativa kirja, varsinkin alussa. Yli 500 sivussa on alkupuolella mielestäni tyhjäkäyntiä,
jolloin lukija joutuu punnitsemaan motivaatiotaan ja tahtotilaansa. Onneksi
jaksoin jatkaa, sillä kun yhteiskunnan tapahtumat astuvat täyslaidalta kuvaan,
romaanin ote lukijasta on luja ja intensiivinen. Kyse ei ole vain erikoisen
runoilijaäidin ja kommunistiseen ihmisihanteeseen pyrkivän toimittajatyttären
henkisestä mittelöstä, vaan isommasta ja historiallisesta sielunmaisemasta.
Kerronnassa liikutaan alussa kahdessa aikatasossa, vuosina 1923 ja 1939.
Paikat ovat pieni kylä Tsekkoslovakiassa ja Neuvostoliitto, Moskova. Lopussa
tapahtumavuodeksi tulee 1941 ja paikkojakin lisää. Lopussa perheen dynamiikka
myös tarkentuu tavalla, josta minä jäin kysymään, oliko alku vain kerronnallista
piiloleikkiä. (Tottakai oli, sitähän kerronta aina on: älä paljasta liikaa kerralla, säännöstele, pihtaa, yllätä!)
Kielellisesti Jokapäiväinen elämämme on jotain muuta kuin mitä pelkkä
sujuva juonen kuljetus vaatii. Romaania on ilo lukea ja se antaa uskoa kaunokirjallisuuteen, joka kielen avulla kertoo myös muuta kuin ilmeistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti