keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

Kirjaimet tarttuvat verkkoon

Kirjallisuus on parhaimmillaan suoraan kirjasta nautittuna. Ei välttämättä painotuoreena, vanhempikin vuosikerta käy. Kellastunut paperi ja pölyn tuoksu antaa jäljittelemättömän tunnelmassa lukutapahtumaan.

Sähkökirjaa odotellessa on tyytyminen kirjallisuusblogeihin. Siis suunnilleen tällaisiin postauksiin kuin tämä tässä. Mutta minkälainen on kirjallisuusblogi? Nopealla vilkaisulla niitä näyttäisi olevan neljänlaisia.

Ensinnäkin on blogeja, joissa on kritiikkejä ja esittelyjä kirjoista, joita blogisti on viimeksi lukenut. Toisekseen on kirjoista ja lukemisesta väljemmin kertovia blogeja. Niissä pakinoidaan tai assosioidaan kirjoista (ehkä Vielä palaa lukulamppu on juuri tällainen kirjallisuusblogi).

Kolmanneksi on blogeja, jotka tavoittelevat kirjallista asua ja ilmaisua perinteisin keinoin eli ne yrittävät olla itse kirjallisuutta. Tekijä julkaisee verkossa kaunokirjallisia sisältöjään ja estetiikkaansa. Neljänneksi ovat blogit, jotka yrittävät rikkoa rajoja, sekä ilmaisun että muodon suhteen. Niissä voi olla esimerkiksi runoja, tapahtumaselostuksia ja päiväkirjamerkintöjä sekä valokuvia ja piirroksia.

Lisäksi löytyy blogeja, joissa eri elementit sekoittuvat (joten se jaottelusta!)

Blogit ovat kirjalliselle ilmaisulle mainio paikka. Kirjoittaja voi kokeilla sanojensa kantavuutta yleisön edessä. Tosin kirjoittajan on osattava löytää yleisönsä, se pitää houkutella paikalle. Paras houkutin on hyvä ja persoonallinen teksti, jota sähköinen viidakkorumpu kuuluttaa eteenpäin.

Hauskaa olisi, jos sen ääni kuulostaisi samalta kuin näppäimistön rapina. Tai mekaanisen kirjoituskoneen pauke. Koskahan sitäkin viimeksi kuuli livenä?

perjantai 4. kesäkuuta 2010

Pahoitin mieleni kirjaa lukiessani

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun luin Tuomas Kyrön kirjan Mielensäpahoittaja (WSOY). Ei ole hyväksi nuoren miehen yrittää kirjoittaa kuin vanha mies. Siitä tulee vaan semmoista ikävänoloista valitusvirttä ja tekohauskaa.

Kyrö pilkkaa kirjassaan keksimäänsä päähenkilöä, sitä loputonta monologia pitävää kertojaääntä, vanhaa miestä, ettäs kehtaakin. Oikeampi pilkan osoite olisi tietysti tämä aika, jota vanha mies ei tunne omakseen vaan sättii ja arvostelee. Mitä hauskaa on muka siinä, että miespolon vaimo on hoitokodissa ja paras ystävä Yrjänä kuollut. Kysyn vaan. Yksinhän se joutuu kaikesta selviytymään, eikä niistä lapsista mitään varsinaista apua ole, kaukana kun asuvat. Kyllä tämän kuvion tietää ilmankin.

Että pitikin mokoma kirja lukea. Nauratti parissa paikassa, mutta yritin pitää naamani peruslukemilla. Ettei vaan kukaan kotona luulisi minun nauttivan mokomastakin teoksesta. Pakosta, työn puolesta sitä lueskelin.

Yksi tuttu kehui Mielensäpahoittajasta tehtyä ja Antti Litjan lukemaa äänikirjaa aivan erinomaiseksi. Ihan oli niin naurattanut että vedet silmissä meinasi ajaa ojaan. Sitä on tiemmä aivan erityisen hauska kuunnella kun autolla taittaa korpitaivalta Itä- ja Pohjois-Suomessa. No, ehkä siellä suunnalla tällaisia päähenkilön tapaisia kahdeksankymppisiä kiukkuisia jääriä on enemmänkin. Katselevat riittävän etäältä kaikenmaailman kotkotuksia, mitä nuoriso ja sliipatut helppoheikit ikinä keksivät. Jurnuttavat, että tulisi öljykriisi ja kylmät talvet, niin katsotaan kenen kantti kestää. Silloin olisi Suomen kansalla muuta ajateltavaa kuin tällaisen Kyrön täysin aiheeton perusarvojen piikittely.

Sen verran mieleni pahoitin, että tämän kirjoitin. Osaatte sitten toimia oikein, jos kirja kohdalle sattuu.

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Itseään uudistava runoteos

Kirjallisuuden erityinen alalaji ovat kirkolliset kirjat, kuten kirkkokäsikirjat, Raamatut, erityisesti vihki- ja rippi-Raamatut sekä virsikirjat. Viimeksi mainitut ovat sekä musiikki- että hartauskirjallisuutta. Lisäksi virsikirjaan sisältyy vahva kaunokirjallinen ja luova panos. Virret ovat runoutta.

Ensi vuonna Suomen ev.lut. kirkon nykyinen eli vuoden 1986 virsikirja täyttää 25 vuotta. Vieläkin moni puhuu ”uudesta virsikirjasta", jota on niin vaikea oppia laulamaan.

Päätös virsikirjan uudistamisesta tehtiin 1973 eli koko homma kesti 13 vuotta. Prosessi on vahvasti 70-lukulainen kasarimaustein.

Koska on aika aloittaa uuden 2000-luvun virsikirjan uudistaminen? Ei ehkä ihan vielä, mutta viimeistään 2020-luvulla, sillä jos prosessi kestää saman minkä edellinen, niin nykyinen "virsari" ehtii hyvin yli 50 vuoden ikään ennen kuin saa/joutuu antamaan tilaa toisenlaiselle riimittelylle ja sävelkuluille.

Toukokuun alussa luerilaisen kirkon kirkolliskokouksessa otettiin jo varovainen askel kohti virsikirjan päivitystä. Kirjailija, virsirunoilija itsekin, Anna-Mari Kaskinen nimittäin teki edustaja-aloitteen virsikirjan lisävihkon valmistelusta. Kaskinen sanoi seurakunnissa toivottavan lisää erityisesti joulua ja pääsiäistä sanoittavia virsiä sekä erilaisuuden kohtaamista ja uudella tavalla kristinuskoa sanoittavia virsiä. Lisäksi tarvetta on uusille nuorten ja varhaisnuorten virsille.

Samassa yhteydessä muistutettiin, että nykyisestä virsikirjasta puuttuvat myös esimerkiksi avioliiton vuosipäivään, isänpäivään tai rakkaussuruun liittyvät virsiteemat.

Ja puuttuvat sieltä myös parisuhteen siunaamiseen liittyvät teemat.

Edustaja-aloite ei vielä tarkoita koko virsikirjan uudistustyön aloittamista. Kunhan saadaan ensin muutama lisävihkon koevedos kansan käsiin – ehkä vuonna 2015?