Tekoäly on aforistikon päänsärky

 

Pyysin tekoälyä (Chat GPT) kirjoittamaan aforismeja. Laitoin mukaan sanan tai kaksi joiden piti sisältyä ajatelmaan. Tässä tulos:

*

Tekoäly etsii vastauksia — Jumala kysyy, kuka sinä olet.

Aforismi on ajatus, joka riisuu itsensä turhasta — kunnes jäljellä on vain ydin, joka jää mieleen palamaan.

Demokratia ei ole äänten määrä, vaan kyky kuunnella myös niitä, jotka jäivät vähemmistöön.

Hiljaisuus on kuin lentokoneen jälkeensä jättämä taivas — vasta mentyään sen huomaa.

Pyhiinvaellus ei mittaa matkaa askelissa, vaan sydämen askeleissa kohti totuutta.

Sielu kuulee hiljaisuudenkin, kun mieli on vielä melussa.

Sielu ei kaipaa omistamista — vain tulemista nähdyksi.

Kun sielu hymyilee, kasvot eivät aina ehdi mukaan.

Kuolema on kuin sakset: se katkaisee langan, mutta ei päätä, mihin suuntaan se ehti kulkea.

Ekumenia on silta, ei päämäärä — se yhdistää sydämet ennen opinkappaleita.

*

Kiinnostavaa, joskin geneeristä ja hyvää tarkoittavaa elämänviisautta, herttaista jopa. Tuo viimeinen ekumeniaan liittyvä on minusta suht mainio. Pitänee jatkaa kokeiluja. Välitilinpäätöksenä omatekemä:

Tekoäly on huonon aforistikon surma, keskinkertaisen pelastus ja hyvän päänsärky.

P.S. Kuvassa Martti Ahtisaaren hautamuistomerkki.

Yksi luettu, toinen aloitettu

Tänään julkistettiin Finlandia-ehdokkaat. Jotenkin pääsivät yllättämään, vaikka niistä on luettu yksi Kari Hotakaisen Henkireikä (Siltala), ja toinen on yöpöydällä aloitettuna, nimittäin Markku Pääskysen Sielu (WSOY).

Hotakainen on taattua etukenoista lausetta, myhäilevää ja iskevää. Kuoroporukassa viriää rikos ja laulava poliisi vedetään mukaan. Hm, kelpo tarina, ei suuri, mutta läpensä hotakainen.

Sielu kertoo lapsen katoamisesta. Olen edennyt tekstiä vasta parikymmenkunta sivua, joten en lausuhe mitään sitovaa. Tiheää ja pakattua lausetta, raskaslukuista, toisin kuin Hotakaisella.

Onko Hotakainen viihdettä ja Pääskynen taidetta? Toinen on menevää popkaunokirjallisuutta, toinen tietoisen kompliseerattua fuusiojazzkaunokirjallisuutta?

Äh, tiedä heistä. Pitää lukea kirja ensin, tai useampi.

Internet ja venäläinen sielu

Miksi Venäjä on sellainen kuin on? Jotenkin erilainen, arvaamaton ja tuntematon. Suomalainen luulee ymmärtävänsä naapuriaan, mutta aina hän yllättyy. Yksi yritys ymmärtää venäläistä ihmistä ja venäläistä sielua on lukea sikäläistä kaunokirjallisuutta, klassikkoja etunenässä. Mutta auttaako se nykyajassa?

Koin Venäjä-oivalluksen kun luin Mikael Brunilan ja Kimmo Kallion toimittamaa artikkelikokoelmaa Verkko kielletty – internet ja avoimuuden rajat (Into, 2014). Antti Rautiaisen artikkeli käsittelee nettiä Venäjällä.

Rautiainen selittää miksi sosiaalista mediaa käytetään Venäjällä eri tavalla kuin länsimaissa ja miksi venäläiset suhtautuvat someen eri tavalla. Selitys on jyrkän eron tekeminen julkisuuden ja yksityisyyden välillä, mikä on sikäläisen kulttuurin luonteenomainen piirre.

Rautiainen kirjoittaa osuvasti: ”Venäjällä on siis tavallista, että ei pelkästään pyritä olemaan aktiivisesti osallistumatta politiikkaan, vaan politiikka pyritään rajaamaan täysin pois elämästä, ja kaikkien viranomaisten kanssa pyritään olemaan tekemisissä niin vähän kuin mahdollista. Ajatus siitä, että kaikki omat asiat olisivat kaikkien helposti saatavilla internetissä, on venäläisille vastenmielinen.”

Venäläisen dikotomian taustalla on maan pitkä auktoritatiivinen perinne, joka jatkui neuvostoaikanakin. Eristäytymisestä tuli kansalle selviytymisstrategia. Oli parempi ettei tuonut itseään millään tavalla esille, ettei vahingossakaan joutunut silmätikuksi.