Poliisi kello kädessä

Kirjallisuus on niin kuin se luetaan. Itse kullakin on omat erityiset silmälasit, joiden avulla syntyy itselle tärkeä tai mielekäs tulkinta. Usein kirja myös antautuu luontevasti yksityiselle näkökulmalle, mutta toki väkisinlukeminen voi tuottaa vesiperän tai hölynpölyä. Otin riskin ja luin erikoisvinkkelistä eli tässä tapauksessa kelloharrastuksen näkökulmasta ruotsalaisen Arne Dahlin uuden dekkarin Rajamaat (Into 2017, suom. Kari Koski, 356 sivua).

Rajamaat aloittaa uuden rikosromaanisarjan, jonka toinen päähenkilö on tukholmalainen poliisi Sam Berger. Hän osoittautuu kelloharrastajaksi. Kellot ovat myös osa Rajamaiden rikosvyyhteä, sarjamurhaajan jahtaamista. Kellonrattaat näkyvät lakkapainatuksena kirjan kannessa. Kellot ikään kuin tikittävät romaanin ylivirittyneen tunnelman taustalla.

Sam Bergerillä on kuusi arvokelloa, joita hän vaihtaa joka sunnuntai. Kirjan tapahtumien mittaan Bergerillä ehtii olla kaksi kelloa ranteessaan, suurimman osan ajasta vintage-Rolex

Kelloilla on romaanin päähenkilölle myös filosofinen merkitys. Sivulla 260 Berger kertoo: ”Kellot rauhoittavat minua. Pienten hammasrattaiden yhteistyössä on jotain ainutkertaista. Se vie minut toiseen maailmaan ja saan siitä voimaa. Siellä aika on aina samalaista. Rauhallista ja yksikertaista. Monimutkaisuuden ansiosta.”

Enpä tiedä, olisinko ilman kellokytköstä koskaan tarttunut Rajamaihin. Onneksi työtoveri vinkkasi asiasta.

Rajamaat päättyy epätyypillisesti klifhangeriin. Jatkoa siis seuraa, sillä oikein mikään ei aloitusosassa selviä, vaikka siltä ehti hetken näyttää.

P.S. Arne Dahlin kymmenosaisesta poliisin erikoisryhmästä kertovista romaaneista tehdyn tv-sarja kaksi tuotantokautta on pyörinyt myös Suomessa usempaankin otteeseen.

Internet ja venäläinen sielu

Miksi Venäjä on sellainen kuin on? Jotenkin erilainen, arvaamaton ja tuntematon. Suomalainen luulee ymmärtävänsä naapuriaan, mutta aina hän yllättyy. Yksi yritys ymmärtää venäläistä ihmistä ja venäläistä sielua on lukea sikäläistä kaunokirjallisuutta, klassikkoja etunenässä. Mutta auttaako se nykyajassa?

Koin Venäjä-oivalluksen kun luin Mikael Brunilan ja Kimmo Kallion toimittamaa artikkelikokoelmaa Verkko kielletty – internet ja avoimuuden rajat (Into, 2014). Antti Rautiaisen artikkeli käsittelee nettiä Venäjällä.

Rautiainen selittää miksi sosiaalista mediaa käytetään Venäjällä eri tavalla kuin länsimaissa ja miksi venäläiset suhtautuvat someen eri tavalla. Selitys on jyrkän eron tekeminen julkisuuden ja yksityisyyden välillä, mikä on sikäläisen kulttuurin luonteenomainen piirre.

Rautiainen kirjoittaa osuvasti: ”Venäjällä on siis tavallista, että ei pelkästään pyritä olemaan aktiivisesti osallistumatta politiikkaan, vaan politiikka pyritään rajaamaan täysin pois elämästä, ja kaikkien viranomaisten kanssa pyritään olemaan tekemisissä niin vähän kuin mahdollista. Ajatus siitä, että kaikki omat asiat olisivat kaikkien helposti saatavilla internetissä, on venäläisille vastenmielinen.”

Venäläisen dikotomian taustalla on maan pitkä auktoritatiivinen perinne, joka jatkui neuvostoaikanakin. Eristäytymisestä tuli kansalle selviytymisstrategia. Oli parempi ettei tuonut itseään millään tavalla esille, ettei vahingossakaan joutunut silmätikuksi.