Poliisi kello kädessä

Kirjallisuus on niin kuin se luetaan. Itse kullakin on omat erityiset silmälasit, joiden avulla syntyy itselle tärkeä tai mielekäs tulkinta. Usein kirja myös antautuu luontevasti yksityiselle näkökulmalle, mutta toki väkisinlukeminen voi tuottaa vesiperän tai hölynpölyä. Otin riskin ja luin erikoisvinkkelistä eli tässä tapauksessa kelloharrastuksen näkökulmasta ruotsalaisen Arne Dahlin uuden dekkarin Rajamaat (Into 2017, suom. Kari Koski, 356 sivua).

Rajamaat aloittaa uuden rikosromaanisarjan, jonka toinen päähenkilö on tukholmalainen poliisi Sam Berger. Hän osoittautuu kelloharrastajaksi. Kellot ovat myös osa Rajamaiden rikosvyyhteä, sarjamurhaajan jahtaamista. Kellonrattaat näkyvät lakkapainatuksena kirjan kannessa. Kellot ikään kuin tikittävät romaanin ylivirittyneen tunnelman taustalla.

Sam Bergerillä on kuusi arvokelloa, joita hän vaihtaa joka sunnuntai. Kirjan tapahtumien mittaan Bergerillä ehtii olla kaksi kelloa ranteessaan, suurimman osan ajasta vintage-Rolex

Kelloilla on romaanin päähenkilölle myös filosofinen merkitys. Sivulla 260 Berger kertoo: ”Kellot rauhoittavat minua. Pienten hammasrattaiden yhteistyössä on jotain ainutkertaista. Se vie minut toiseen maailmaan ja saan siitä voimaa. Siellä aika on aina samalaista. Rauhallista ja yksikertaista. Monimutkaisuuden ansiosta.”

Enpä tiedä, olisinko ilman kellokytköstä koskaan tarttunut Rajamaihin. Onneksi työtoveri vinkkasi asiasta.

Rajamaat päättyy epätyypillisesti klifhangeriin. Jatkoa siis seuraa, sillä oikein mikään ei aloitusosassa selviä, vaikka siltä ehti hetken näyttää.

P.S. Arne Dahlin kymmenosaisesta poliisin erikoisryhmästä kertovista romaaneista tehdyn tv-sarja kaksi tuotantokautta on pyörinyt myös Suomessa usempaankin otteeseen.

Kylässä tapahtuu rikos

Kumpi herättää enemmän kiinnostusta, Petri Sarhon vai metropoliitta Panteleimonin kirjoittama rikostarina? Kumpikin on kirjoittanut dekkarin, sillä he ovat samaa henkilö.

Sinänsä kirkonmiehen kirjoittama murhatarina eli ole poikkeuksellista – onhan pappi myös kuoleman, syyllisyyden ja oikeudenmukaisuuden ammattilainen. Oulun metropoliitta Panteleimonin Murha kirkonkylässä lienee ensimmäinen piispan Suomessa julkaisema dekkari.

Kirjan takakannessa sitä luonnehditaan määrittelyllä ”nostalginen rikosromaani”. Kerrankin kustantajan luonnehdinnat osuvat harvinaisen oikeaan, sillä Murha kirkonkylässä on vanhanaikainen kirja.

Lukijalla on pitkin matkaa olo kuin katselisi mustavalkoista Suomi-filmiä. Tunnelma on samalla tavalla camp ja huvittunut ja tapahtumat yhtä mukaansatempaavia.

Ehkä kerronnan kuvailevuus ja puheliaisuus, puhtoisuus ja jopa tyylittely on tarkoituksellista. Tiukkoihin sarjamurhaajadekkareihin ja kovaksikeitettyihin poliisiromaaneihin tottunut nykylukija voi helposti pitää Murhaa kirkonkylässä liiankin löysänä.

Varsinaisesti uskonnollisia teemoja Panteleimonin kirjassa ei ole, vaikka siirtokarjalaisten ortodoksisuus vilahtaa ja luterilaisella papinrouvalla on paikkansa juonikuviossa. Kirjan alussa löytyy ruumis, sillalta pudonnut (vai pudotettu) naistenmies. Päähenkilöiksi voisi nostaa rikoskomisario Jyrki Palokosken ja poliisinrouva Elisabeth Urhosen.

Sivujuonteena on yllättävä lyhyt kertomus rintamaoloista ja siellä tapahtuneesta homoseksuaalisesta raiskauksesta.

Kustantajalla, Myllalahti Oy:llä, on oma rikossarja, Murha-Myllä. Siinä ilmestyi toinenkin ”kylädekkari”, Pertti Koskisen Salaisuuksien kylä. Se esittelee poikkeuksellisen päähenkilön, erähenkisen sinkkuyksityisetsivä Maija Miilunkorven. 

Hän  saa tehtäväkseen selvittää 14-vuotiaan tytön kuoleman. Tapahtumapaikka on pieni kirkonkylä, jossa vaikuttaa vahva lestadiolainen herätysliike. Maijan oma tausta on tiukassa helluntailaisuudessa. Uskonnolliset teemat kulkevat ikään kuin uhkaavana taustakohinana kertomuksessa. Maija on rukoileva yksityisetsivä.

Kumpikaan Murha-Mylly ei kauheasti hetkauta, mutta oma kuriositeettiarvonsa niillä on. Miilunkorven tarinalle soisi jopa jatkoa.