Palmen pitkä varjo

Nappasin kesällä sukulaismiehen kirjahyllystä Kjell Östbergin kirjan Olof Palme 1927-1986. Valtiomies ja humanisti. Elämäkerta (Minerva 2009, alkuteos 2008, suom. Anna Maija Luomi) ja sanoin, tämäpä olisi hauska lukea - lainaatko?

Luin kirjan suurella mielenkiinnolla. Opin uutta paitsi Palmesta myös naapurimaasta. Österbergin lähtökohta on tarkastella Palmea miehenä, joka osasi lukea aikaansa ja sanoittaa siinä vaikuttavia aatteita ja toiveita. Palmesta tuli itseään suurempi poliitikko, jonka varjo on samaa luokkaa kuin Kekkosen varjo meillä.

Palmen murha aiheutti ruotsalaiseen yhteiskuntaan trauman, joka on vaikeuttanut Palmen aatteellisen ja poliittisen perinnön arviointia. Selvittämätön murha on yhä taakka.

Kirja lähtee liikkeelle Palmen viimeisestä päivästä. Muutoin hänen uraansa ja vaiheitaan seurataan kronologisesti vuosikymmen kerrallaan. Hauska huomata, että muistan pätkittäin uutistarjonnasta monia  kirjan kuvaamia tapahtumia - siis vain pätkittäin.  Selkeä ja hyvin kirjoitettu elämäkerta.

Kirjaan sisältyy kiinnostava (paino)virhe. Sosiaalidemokraattinen on kirjoitettu varsinkin kirjan alkupuolella lukuisia kertoja kolmella aalla eli sosiaaalidemokraattinen. Kyseessä on arvatenkin tietotekniikan sallima korvaa-komento. Nyt jokin meni pieleen, virhe ei korjautunut vaan kertautui, vaikka ei se minua häirinnyt, huomasin sen pari kolme kertaa, mutta kymmenet kerrat jäivät huomaamatta.

Lukija lukee sisältöjä ei kirjaimia.

Olof Palmen luokitus olkoon siis AAA.

Kylässä tapahtuu rikos

Kumpi herättää enemmän kiinnostusta, Petri Sarhon vai metropoliitta Panteleimonin kirjoittama rikostarina? Kumpikin on kirjoittanut dekkarin, sillä he ovat samaa henkilö.

Sinänsä kirkonmiehen kirjoittama murhatarina eli ole poikkeuksellista – onhan pappi myös kuoleman, syyllisyyden ja oikeudenmukaisuuden ammattilainen. Oulun metropoliitta Panteleimonin Murha kirkonkylässä lienee ensimmäinen piispan Suomessa julkaisema dekkari.

Kirjan takakannessa sitä luonnehditaan määrittelyllä ”nostalginen rikosromaani”. Kerrankin kustantajan luonnehdinnat osuvat harvinaisen oikeaan, sillä Murha kirkonkylässä on vanhanaikainen kirja.

Lukijalla on pitkin matkaa olo kuin katselisi mustavalkoista Suomi-filmiä. Tunnelma on samalla tavalla camp ja huvittunut ja tapahtumat yhtä mukaansatempaavia.

Ehkä kerronnan kuvailevuus ja puheliaisuus, puhtoisuus ja jopa tyylittely on tarkoituksellista. Tiukkoihin sarjamurhaajadekkareihin ja kovaksikeitettyihin poliisiromaaneihin tottunut nykylukija voi helposti pitää Murhaa kirkonkylässä liiankin löysänä.

Varsinaisesti uskonnollisia teemoja Panteleimonin kirjassa ei ole, vaikka siirtokarjalaisten ortodoksisuus vilahtaa ja luterilaisella papinrouvalla on paikkansa juonikuviossa. Kirjan alussa löytyy ruumis, sillalta pudonnut (vai pudotettu) naistenmies. Päähenkilöiksi voisi nostaa rikoskomisario Jyrki Palokosken ja poliisinrouva Elisabeth Urhosen.

Sivujuonteena on yllättävä lyhyt kertomus rintamaoloista ja siellä tapahtuneesta homoseksuaalisesta raiskauksesta.

Kustantajalla, Myllalahti Oy:llä, on oma rikossarja, Murha-Myllä. Siinä ilmestyi toinenkin ”kylädekkari”, Pertti Koskisen Salaisuuksien kylä. Se esittelee poikkeuksellisen päähenkilön, erähenkisen sinkkuyksityisetsivä Maija Miilunkorven. 

Hän  saa tehtäväkseen selvittää 14-vuotiaan tytön kuoleman. Tapahtumapaikka on pieni kirkonkylä, jossa vaikuttaa vahva lestadiolainen herätysliike. Maijan oma tausta on tiukassa helluntailaisuudessa. Uskonnolliset teemat kulkevat ikään kuin uhkaavana taustakohinana kertomuksessa. Maija on rukoileva yksityisetsivä.

Kumpikaan Murha-Mylly ei kauheasti hetkauta, mutta oma kuriositeettiarvonsa niillä on. Miilunkorven tarinalle soisi jopa jatkoa.