David Foster Wallacen elämä ja teot

Häpeän kevyt puna poskillani tunnustan, että en ole lukenut yhtään yhdysvaltalaisen David Foster Wallacen (1962-2008) romaania tai esseekokoelmaa. Wallacea pidetään yhtenä merkittävimmistä  sukupolvensa kirjailijoista. Mutta olen lukenut Miki Liukkosen O:n (2017), jota monesti on verrattu (ta Wallacen pääteokseen, vuonna 1996 ilmestyneeseen Infinite Jestiin (Päättymätön riemu, suom. Tero Valkonen, Siltala 2020). Liukkonen vaikuttaisi on Wallacensa lukeneen.

Hetken mielijohteesta lainasin kirjastosta D. T. Maxin kirjoittaman elämäkerran, jonka nimi suomeksi on vähemmän houkutteleva, mutta ytimekäs: David Foster Wallace (suom. Heikki Karjalainen, Siltala 2020). Alkuteoksella on paljon moniselitteisempi nimi: Every Love Story is a Ghost Story. Life of David Foster Wallace (2012).

Maxin kirjoittama elämäkerta nojaa laajaan haastatteluaineistoon. En ole aiemmin nähnyt niin paljon kiitettävien nimiä kirjan lopussa kuin tässä. Max antaa perusteellisen ja yksityiskohtiin menevän kuvan omien demoniensa repimästä kirjailijasta, joka oli myös haluttu kirjallisuuden opettaja.

Wallace kärsi aikuisen ikänsä masennuksesta, sai siihen lääkitystä, joka lopulta koitui hänen kohtalokseen. Lääkityksen vaihto epäonnistui ja Wallace teki itsemurhan. Hänen kolmas romaaninsa The Pale King ilmestyi postuumisti. Ylipäätään Wallacen kirjallinen tuotantoon. sisältyy myös novelleja, esseitä (muun muassa tenniksestä) ja lehtikirjotuksia. Esikoisromaani The Broom of the System ilmestyi 1987.

Maxin elämäkerta on eittämättä onnistunut, jos sen lukee kiinnostuneena ilman, että tuntee kohteena olevan kirjailijan tuotantoa. Pitäisi varmaan hankkia seuraavaksi tuhatsivuinen Infinite Jest. Suomeksi tosin, sillä alkukielinen saattaa olla hivenen haasteellinen...

Palmen pitkä varjo

Nappasin kesällä sukulaismiehen kirjahyllystä Kjell Östbergin kirjan Olof Palme 1927-1986. Valtiomies ja humanisti. Elämäkerta (Minerva 2009, alkuteos 2008, suom. Anna Maija Luomi) ja sanoin, tämäpä olisi hauska lukea - lainaatko?

Luin kirjan suurella mielenkiinnolla. Opin uutta paitsi Palmesta myös naapurimaasta. Österbergin lähtökohta on tarkastella Palmea miehenä, joka osasi lukea aikaansa ja sanoittaa siinä vaikuttavia aatteita ja toiveita. Palmesta tuli itseään suurempi poliitikko, jonka varjo on samaa luokkaa kuin Kekkosen varjo meillä.

Palmen murha aiheutti ruotsalaiseen yhteiskuntaan trauman, joka on vaikeuttanut Palmen aatteellisen ja poliittisen perinnön arviointia. Selvittämätön murha on yhä taakka.

Kirja lähtee liikkeelle Palmen viimeisestä päivästä. Muutoin hänen uraansa ja vaiheitaan seurataan kronologisesti vuosikymmen kerrallaan. Hauska huomata, että muistan pätkittäin uutistarjonnasta monia  kirjan kuvaamia tapahtumia - siis vain pätkittäin.  Selkeä ja hyvin kirjoitettu elämäkerta.

Kirjaan sisältyy kiinnostava (paino)virhe. Sosiaalidemokraattinen on kirjoitettu varsinkin kirjan alkupuolella lukuisia kertoja kolmella aalla eli sosiaaalidemokraattinen. Kyseessä on arvatenkin tietotekniikan sallima korvaa-komento. Nyt jokin meni pieleen, virhe ei korjautunut vaan kertautui, vaikka ei se minua häirinnyt, huomasin sen pari kolme kertaa, mutta kymmenet kerrat jäivät huomaamatta.

Lukija lukee sisältöjä ei kirjaimia.

Olof Palmen luokitus olkoon siis AAA.

Jouluomenaa maistamassa

Annoin joululahjaksi monta kirjaa, sain lahjaksi yhden, Walter Isaacsonin kirjoittaman elämäkerran Steve Jobs (suom. Jyri Raivio, Otava 2011). Applen käyttäjänä (tämäkin on kirjoitettu sellaisella) yhtiön perustajan ja gurun tarina kiinnostaa.

Ja kiinnostaa monia muitakin, käsissäni oleva suomennos on kolmas painos. Steve Jobs kuoli 5.10.2011, mikä luonnollisesti lisäsi kiinnostusta elämäkertaa kohtaan.

Mutta erityisesti minua kiinnostaa myös tapa jolla tällaiset elävistä henkilöistä kertovat elämäkerrat ja henkilökuvat tehdään. Lähtökohdissa on aina jotain journalistista, tehdään ikään kuin haastattelu, jota paisutenaan moninkertaiseksi lehtijuttuun verrattuna. Myös muilta kuin kohteelta itseltään kysytään muistoja, vaikutelmia ja tietoja. Toki lehtijutuissakin voidaan käydä taustahaastatteluja ja varsinkin henkilökuvia voidaan tehdä tuttujen lausuntojen varassa kysymättä kohteelta mitään.

Jobs-elämäkerta noudattaa hyväksi havaittua kronologista kaavaa: lähdetään liikkeelle vanhemmista ja heidän taustoistaan, jotta selviää millaiseen sosiaaliseen luokkaan ja tilanteeseen sankari syntyy. Jobs oli adoptiolapsi.

Olen nyt lukenut noin 150 sivua 600 sivusta. Paha tapani tässä blogissa on ryhtyä kirjoittamaan lukuprosessiltaan keskeneräisestä teoksesta, mutta perustelen sitä sillä, että en kirjoita arvostelua, vaan kyse on ensisijaisesti lukukokemuksesta. Luen Isaacsonia aidon kiinnostuneena.

Yksi asia kuitenkin tökkii. Suomennos, joka vetää mutkat suoriksi. Vai olenko tulossa vanhaksi, kun kirjaimelliset käännökset eivät herätä luottamusta: hän päätti tehdä vähän rahaa, hän päätti ottaa suihkun, hänen isänsä työskenteli repo-miehenä. Puhumattakaan one- ja that-sanojen suomentamisesta myös silloin kuin se tuottaa vain kömpelön lauseen.

Vai olenko yksinkertaisesti vain pösilö, joka ei huomaa, että tekstissä tavoitellaan rentoa puheenomaisuutta (tosin silloinkaan suora käännös jenkkienglannista suomeksi ei skulaa)

Mutta kuten tunnustettua, en ole vielä lukenut koko tiilliskiveä. Ja sanoohan vanha viisaus, että vain herrat ja narrit arvostelevat keskenräistä työtä.

Muisti bilettää ajallaan

Jos ensimmäiset elinvuodet ovat kehityksemme kannalta ratkaisevia, niin miksi emme muista noista vuosista mitään? Harva muistaa mitään elämästään ennen neljättä elinvuotta. Monet alkavat muistaa vasta kuuden-seitsemän ikävuoden jälkeen olleita tapahtumia ja tunnelmia.

Nämä jokaista muistelmakirjailijaa riivaavat kysymykset ja havainnot ottaa esiin hollantilainen psykologian historian professori Douwe Draaisma kirjassaan Why Life Speed Up As You Get Older (alaotsikoltaan How memory shapes our past, Cambridge University Press 2010, alkuteos 2001). Draaisma puhuu erityisesti autobiografisesta muistista, joka on ihmisen läheisin seuralainen. Se kasvaa ihmisen myötä ja toimii eri tavoin eri ikäkausina.

Muisti-tutkijat tuketuvat usein kaunokirjallisuuteen, sillä se perustuu muistamiseen, menneisyyden kuvauksiin ja siellä tapahtuneisiin asioihin ja niiden vaikutuksiin nykyhetkessä. Useiden kirjojen henkilöt tai kertojat myös pohtivat menneisyyttä ja suhdettaan siihen. Kaunokirjallisuus onkin yksi osa inhimillisen kulttuurin ja kokemisen muistia.

Daarisma viittaa kirjassaan useaan kertaan Marcel Proustin, jonka Kadonutta aikaa etsimässä on huima sukellus muistiin, muistamiseen ja ajan kulumiseen. Erityisesti Proustin tapa yhdistää tuoksu ja muisti innoittaa tutkijoita (ja lukijoita!). Proust kuvaa kuinka kastamalla (madeleine)leivoksen palan teehen syntyy tuoksu, joka kuljettaa hänet aina takaisin lapsuuden Combrayhyn, kokemusten ja vaikutelmien ihmemaahan, josta käsin monet nykyisyyden kokemukset ja vaikutelmat saavat kaikupohjan ja merkityksen.

Tuoksun ja muistin yhdistäminen ei ole Proustin keksintö, mutta hän kuvaa sitä tavalla, joka pakottaa lukijan kysymään: onko näin minunkin elämässäni? Voin vastata, että ainakin minun elämässäni tuoksuilla on voimakas muistia aktivoiva vaikutus. Esimerkiksi tietty alkukesän iltayön tuoksu luonnossa (mm. sireenien tuoksu) synnyttää mielessäni aina vastustamattoman yhteyden lapsuuden öisiin perhosretkiin, kun haavien kanssa etsimme hämärtyvässä illassa kiitäjiä ja yökkösiä.

Vastaus Draaisman kirjan otsikon kysymykseen, miksi elämä nopeutuu kun vanhenet, liittyy muistiin ja sen toimintaan. Muistilla on oma logiikkansa ja tahtonsa, se ei ota käskyjä. Kyse on myös uusista kokemuksista ja niiden elämänfilosofiaamme tai elämänkulkuamme muuttavista vaikutuksista esim. uskonnolliset ajatukset, elämänkumppanin löytyminen, työpaikan vaihto). Lisäksi vuosi 10-vuotiaan elämässä on kymmenesosa hänen eliniästään, mutta 50-vuotiaan eliniästä vain viideskymmenesosa.

Sanotaan, että odottavan aika on pitkä. Onko myös niin, että iän myötä me odotamme yhä vähemmän?

Kari Hakala palaa näyttämölle

Lähes tarkalleen vuosi sitten ilmestyi kirjoittamani kirja Kari Hakala – kiihko ja kutsumus (Kirjapaja). Olen jälkeenpäin palannut monta kertaa sen syntyprosessiin. Minulta on myös kysytty, miten tehdä elämäkerta elävästä ihmisestä. Vastaus: yhteistyössä ja oman näkemyksen mukaan.

Näyttelijä-ohjaaja Kari Hakalasta kertova kirja on enemmän henkilökuva kuin elämäkerta. Lähteitä – lehtihaastatteluja ja teatterikritiikkejä - on käytetty useita kymmeniä. Mies tunnetaan kirkollisissa piireissä jo 80-luvun puolivälistä alkaen suorapuheisena näyttelijänä. Monologinäytelmä Markuksen evankeliumi oli 90-luvun lopun merkittävä valtakunnallinen teatteri-ilmiö. Suuri yleisö tuntee Hakalan ennen kaikkea Metsolat -tv-sarjasta, joka esitettiin uusintana viime vuonna.

Henkilökuvakirjan tekeminen on ammattitoimittajalle varmaan helpompaa kuin sellaiselle, jolle kirjoittaminen ja tiedonhankinta on vähemmän tuttua. Arvioin, että työmäärältään Hakala-kirja vastasi noin 30 suurta henkilöhaastattelua.

Kirjoittajan kannalta ongelmallista oli kokonaisuus. Normaalisti lehtijutut ovat pyrähdyksiä kirjaan verrattuna. Jutullakin on aina rakenne, mutta kirjan rakenne on toisenlainen, vaativampi. Kirja ei synnyt laittamalla lehtijuttuja peräkkäin.

Jälkeenpäin olen muistellut paljonkin kirjan haastattelusessioita. Niitä oli Karin kanssa kymmenen. Seitsemän tapahtui tamperelaisen ravintola Tiiliholvin kabinetissa. Istuimme 4-5 tuntia kerralla ja kävimme lävitse asioita kronologisesti, minä kyselin, Kari vastaili.

Ensimmäisessä tapaamisessamme pyysin Karia piirtämään elämänsä viivana. Alussa oli syntymä ja toisessa päässä nykyhetki. Pyysin häntä merkitsemään elämänsä merkittävät tapahtumat viivalle. Niin pääsimme vauhtiin.

Kari sanoi haastatteluhetkiämme ilmaiseksi terapiaksi. Pakotin hänet muistamaan ja tulkitsemaan. Saatoin vedota vanhoihin lehdissä olleisiin haastattelulausuntoihin. Vaikuttavin kommentti käsikirjoitusvaiheessa oli Karin vaimolta Maritalta. Hänen mielestään olin onnistunut kertoman Karista jotain sellaista, jota hänkään ei ollut tiennyt. Aika paljon sanottu.

Kun kirja oli valmis ja lämpimäiskappale kädessäni, se alkoi elää omaa elämäänsä. En ole mielessäni kirjoittanut vaihtoehtoisia versioita. Sallittakoon vielä oma arvio: Kari Hakala – kiihko ja kutsumus on sekä kohteensa että kirjoittajansa näköinen kirja. Se kertoo ennen kaikkea taitelijan kutsumuksesta.

P.S.
Kari Hakala on pitkästä aikaa mahdollista nähdä näyttämöllä ensi syksynä. Hänellä on kiinnitys (1 + 1 vuotta) Rauman kaupunginteatterissa ja keskeinen osa Tapio Koivukarin romaanista Luodetuulen maa (Like) tehdyssä dramatisoinnissa. Hakala myös ohjaa Raumalle syksyllä Tuomas Parkkisen näytelmän Madaamit. Kari is back!