David Foster Wallacen elämä ja teot

Häpeän kevyt puna poskillani tunnustan, että en ole lukenut yhtään yhdysvaltalaisen David Foster Wallacen (1962-2008) romaania tai esseekokoelmaa. Wallacea pidetään yhtenä merkittävimmistä  sukupolvensa kirjailijoista. Mutta olen lukenut Miki Liukkosen O:n (2017), jota monesti on verrattu (ta Wallacen pääteokseen, vuonna 1996 ilmestyneeseen Infinite Jestiin (Päättymätön riemu, suom. Tero Valkonen, Siltala 2020). Liukkonen vaikuttaisi on Wallacensa lukeneen.

Hetken mielijohteesta lainasin kirjastosta D. T. Maxin kirjoittaman elämäkerran, jonka nimi suomeksi on vähemmän houkutteleva, mutta ytimekäs: David Foster Wallace (suom. Heikki Karjalainen, Siltala 2020). Alkuteoksella on paljon moniselitteisempi nimi: Every Love Story is a Ghost Story. Life of David Foster Wallace (2012).

Maxin kirjoittama elämäkerta nojaa laajaan haastatteluaineistoon. En ole aiemmin nähnyt niin paljon kiitettävien nimiä kirjan lopussa kuin tässä. Max antaa perusteellisen ja yksityiskohtiin menevän kuvan omien demoniensa repimästä kirjailijasta, joka oli myös haluttu kirjallisuuden opettaja.

Wallace kärsi aikuisen ikänsä masennuksesta, sai siihen lääkitystä, joka lopulta koitui hänen kohtalokseen. Lääkityksen vaihto epäonnistui ja Wallace teki itsemurhan. Hänen kolmas romaaninsa The Pale King ilmestyi postuumisti. Ylipäätään Wallacen kirjallinen tuotantoon. sisältyy myös novelleja, esseitä (muun muassa tenniksestä) ja lehtikirjotuksia. Esikoisromaani The Broom of the System ilmestyi 1987.

Maxin elämäkerta on eittämättä onnistunut, jos sen lukee kiinnostuneena ilman, että tuntee kohteena olevan kirjailijan tuotantoa. Pitäisi varmaan hankkia seuraavaksi tuhatsivuinen Infinite Jest. Suomeksi tosin, sillä alkukielinen saattaa olla hivenen haasteellinen...

Klingeä lukiessa kiukuttaa

Matti Klingen muistelmat vuosilta 1936-1960 eli Kadonnutta aikaa löytämässä (Siltala) on hauskaa ja ärsyttävää luettavaa. Ylipäätään Klingen läpensä oppinut ja paikoin briljeeraava kirjoitustapa herättävät sekä ihastusta että kiukkua.

Lisäksi yli 500-sivuinen opus herättää minussa hämmennystä, sillä niin suvereenisti Klinge listaa kirjoja joita on vuosien varrella lukenut. Väkisin alan ajatella itseäni: mitä minä muistan lukeneeni? Paljon, toki, mutta en läheskään kaikkea. Voin muistaa että sellainen ja sellainen kirja oli tärkeä, mutta mikä sen nimi oli ja kuka sen kirjoitti, se on jo hankalampaa.

Klingellä on arvatenkin muistia virkistämässä omia päiväkirjojaan tai muistiinpanojaan. Fiksut ihmiset ovat kautta aikain laittaneet muistiin elämäänsä myös kirjallisesti. Jonkinlaista lokikirjaa olisi varmaan ollut hyvä harrastaa. Blogit voivat jäljitellä päiväkirjoja, mutta kun palveluntarjoaja menee nurin tai toisin päättää, ovat yksityiset muistot vain kadonneita bittejä.

Elämän hahmottaminen tärkeiden kirjojen kautta on hyväksi havaittu tapa löytää punainen lanka maallisen vaelluksen sokkeloissa. Sama pätee myös hengelliseen vaellukseen, myös sen varrella on kilometripylväiden paikalla usein kirjoja.

Klinge kirjoitta maailmasta jossa kasvoi ja jota hän tulkitsee. Hän identifioi itsensä lapsuudessaan ja opintojen alussa helsinkiläiseksi herrapojaksi. Kuten tunnettua samaan porukkaan kuuluivat tiiviisti myös Anto Leikola ja Pentti Saarikoski, Benedictiksi kutsuttu. Sittemmin Saarikosken elämänvaiheet muodostuivat toisenlaiseksi, mutta oppineisuus ja herraspoikuus olivat silti havaittavissa boheemin räpellyksen takaakin.

Klingea on helppo vihata. Hän on alien. Herra. Yliopistopieru. Tuulahdus maailmasta, jossa vielä Proustia luetaan ja kieliä osataan. Pilkut ovat paikallaan ja kaikkien kielien ääntämys oikea. Siispä tuottaa suurta iloa – perisuomalaista kateuteen sekoittunutta ilkeyttä ja pikkumaisuutta osoittaen – havaita piinallinen pikku moka kirjassa. Nimittäin: paikoin lainausmerkit harottavat eri suuntiin eli amerikkalaisittain. Ja Klinge käyttää paljon lainausmerkkejä oman kielellisen maailmansa rakennuspuina.

Kadonnutta aikaa löytämässä (mikä rohkea, itse- ja kulttuuritietoinen nimi!) lienee tulevaisuudessa pakkohankinta jokaiselle, joka suunnittelee muistelmiaan. Ihan jo tyylin ja rakenteensa puolesta. Lisäksi tarvitaan elämä, josta kannattaa kirjoittaa.

Jokainen on laulun arvoinen, mutta olemmeko me kaikki kirjan arvoisia? – Minusta olemme.

P.S. Tämän postauksen muunnelma ilmestynyt toisaalla Permantopaikka-blogissani